Loputtomasti linnaa

Do diin. Eilissä päivänä oli sitten loppiainen, joten kevyehkösti alkoi työviikko. Kaksi päivää töitä ja heti vapaapäivä vastassa. Sinänsä hyvä, että oli vapaata, sillä töissä oli taas turkasen pyöritys päällä ja lisäksi olin ehtinyt suunnitella joulun lopettajaispäivälle puuhan jos toisenkin. Piti raivaaman joulutavarat säilöön, siivota, leipoa, laittaa ruokaa, pyykätä, ulkoilla, tehdä pari valokuvakirjaa ja virkata pari amigurumia. En taas järjellä ollut ollenkaan ajatellut, ettei se loppiaispäivä ole normipäivää pidempi. Varsinkaan kun nukkuu kahdeksaan...

Muu väki nukkui vielä kauemmin enkä siis viitsinyt käydä tekemään mitään melua aiheuttavaa puuhaa. Pyykkejä sulloin koneeseen ja laitoin masiinan laulamaan, se kun tekee työnsä talon alakerrassa eikä sieltä käsin häiritse yhdenkään nukkujan unta. Viihdytin itseäni kaivamalla esiin virkkuukoukun ja Amigurumi-kirjan ja palauttelin  mieleeni viiden vuoden takaisia taitoja. Mutta tästä aiheesta enemmän joskus toiste.

Istuttuani nojatuolin lämpimässä syleilyssä muutamankin tovin, kyllästyin toimettomuuteen ja kaipasin ulkoilmaa. Kylmä totuus vain oli sellainen, että pakkanen paukkui kipakoissa lukemissa ja mittarin lukemat keikkuivat -27 asteen molemmin puolin riippuen siitä, mistä mittarista kävi kurkkimassa.

Siispä varustauduin hyytävään säähän pukemalla monta kerrosta vaatetta. Alusvaatteiden lisäksi kiskoin päälleni sukkahousut, nilkkasukat, kahdet villasukat, vuorilliset ulkoiluhousut, toppahousut, t-paidan, fleecetakin, toppatakin, ohuemman tuubihuivin, paksumman tuubihuivin, nahkahanskat, villalapaset, kunnon pipon ja huopatoppöset. Olo oli kuin Michelin-ukolla, mutta tarkenin kuin tarkeninkin reilun tunnin reippailulla jäätymättä kalikaksi. Kaikesta varustautumisesta huolimatta välillä tuntui hyytävän kylmältä ja hiki pukkasi vain siinä vaiheessa, kun tasapohjaisilla töppösilläni kapusin pitkin jyrkkää kalliorinnettä Kyrönniemellä ja pelkäsin koko ajan, että lumen alla olisikin silkkaa pelkkää jäätä ja saisin vauhdikkaat hurukyydit Kyrönsalmen sulaan virtaan.

Canonia raahasin mukanani koko matkan ja toivoin törmääväni kuvauksellisiin kohteisiin. Olavinlinnassa olisi ollut Loppiaistapahtuma, mutta koska en tuntenut itseäni lainkaan sosiaaliseksi, kartoin sinne menoa. Mutta kuvia kyllä napsin tapahtuman päänäyttämöstä jälleen kerran.

Kyrönsalmen maantiesilloilta tallustelin rautatiesillalle Kalkkiuuninkatua pitkin. Siellä sitä olisi upeat maisemat asustella ja talot ovat hulppeita. Siis eivät mitään nykyaikaisia ökyluksusasuntoja, mutta isoja, vanhoja kauniita taloja, jotka miellyttävät silmää.

Rautatiesillan yli kipitin kuvaamaan Olavinlinnaa toiselta kulmalta.

Nämä kuvat otettuani uhmasin vaaraa ja kiipeilin kalliolla. Maisemat olivat mitä mainioimmat.

Kotiin kiersin Tuokkolanlahden kautta. Kameran etsimeen jäi pienet tassunjäljet ja lopuksi vielä totesin, että kyllä rakennettukin maisema voi tietyssä valaistuksessa olla kuvauksellinen.

Kotiovesta astuttuani aurinko kultasi kotinäkymänkin. Minä sitä sumentunein silmälasein ihastelemaan ja kuvaa ottamaan...

Yhtä lailla huurussa oli kameran linssi kuin Kotosen tädin kakkulatkin!

En edes riisunut ulkoiluvarustustani, sillä lähdimme saman tien kauppaan ostoksille. Nälkä kurni suolistossa, joten teki mieli ostaa kaikenlaista herkkua kärrykaupalla. Onneksi tunnistin tilani ja osasin pitää varani,

Kotona söin pikaisesti ja kävin toimeen. Leivoin muffinsseja ja paistoin pitsaa. Pitsan kuvaaminen unohtui, mutta samalta se näytti kuin pitsat yleensäkin...

Tällä kertaa helppojen muffinien ohjetta sovelsin niin, että nesteenä oli ihan kermaa ja taikinaan sekoitin DrOetkerin kinuskipaloja. Niin ja sokeria laitoin vähemmän kuin ohje käskee. Ihan tarpeeksi imeliä pommeja olivat silti, joskin hirmuisen hyviä.

Energiavarantojen täydentämisen jälkeen kävin tomerasti raivaamaan joulua laatikoihin. Se sujuikin hyvin siihen asti, kunnes päädyin lajittelemaan vuosien varrella säilöön laittamani joulukorttipaljoudet. Olen aina vain käärinyt korttinipun talteen ja säästänyt kaikki. Vuosikymmenien ajan. Nyt kortteja alkoi olla niin paljon, että koristelaatikot pursuivat. Työläännyin koko touhuun ja päätin ottaa härkää sarvista. Kävin läpi koko korttivuoren, tutkin kuvat, postimerkit ja lähettäjät. Säästin vain omatekoiset, valokuvista tehdyt ja sellaiset, jotka olivat jonkun tietyn taitelilijan tai muuten erityisen kauniit. Perustiimarikortit joutuivat surutta pahvinkeräykseen. Mutta, huh huh, että oli urakka! Sain siihen tärvääntymään monta tuntia.

Mutta kuusi on nyt alaston ja odottaa uloskuskausta. Muutama kynttelikkö vielä jäi valaisemaan pimeyttä, kaikki koristeet on laatikoitu. Tulkoon kevät!