Kulturelli-Ellin (2a, 2b) koko viikko samassa paketissa

Kuten edellisessä postauksessa arvelin, tälle viikolle on äksöniä riittänyt. Skippasin keskiviikon asiakasillan Taito Shopilla sydän verta vuotaen, mutta uskoen pääni järkipuhetta. Kai senkin olisi ennättänyt käydä kokemassa, mutta miten olisikaan täti siinä tapauksessa hyytynyt kohti loppuviikkoa.

Maanantai oli vielä ihan normipäivä töineen ja illan Emmerdale-sessioineen. Työpäivän jälkeen kävin postittamassa paketin maailman ääriin. Postissa oli asiakkaita ruuhkaksi asti ja molemmat paikalla olleet postivirkailijat olivat aivan ylityöllistettyjä. En voinut olla ihmettelemättä, että tämä postin ainoa oma toimipiste tässä kaupungissa ollaan lakkauttamassa ja toiminnot siirretään Citymarkettiin. Eihän siinä ole järjen hiventäkään!

Kotia katselin sillä silmällä, että tuosta ja tuosta otan ja raivaan, siistin ja sipistelen. Aloittelinkin, mutta eniten aikaa onnistuin käyttämään suunnitteluun. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo vanha sanontakin.

Tiistaiaamuna pakkasin mukaan järkkärin kaikkine objektiiveineen sekä edellisenä iltana alulle luodun sukantekeleen. Työpäivän jälkeen en suinpäin sännännytkään kohti kotia, vaan jäin vetelehtimään kauppoihin. Taloudellisesti se oli kannattamatonta, mutta hukkaan eivät rahat menneet. Löysin itselleni vihdoin mieleisen uuden käsiveskan (alennettuun hintaan!!) entisen kulahtaneen kassin tilalle ja kun kuopus liittyi seuraan, shoppailimme vielä tyrkkyhintaisia, moneen kertaan alennettuja alusvaatteita ja yövetimiä.

Illasta oli tulossa, jos nyt ei niinkään rankka, niin ainakin pitkä, joten kupua piti täyttää ennen illan viimeistä etappia. Marssimme siis kuopuksen kanssa peräkanaa syömään täytettyä patonkia ja testasimme nyhtöpossutäytteen. Paahtopaisti säilyy edelleen suosikkina, se vaan on parasta!

Illan pääasiallinen ohjelma tarjoiltiin musiikkiopiston Melartin salissa ja tähtinä loistivat Taidelukion oppilaat. Neljän ja puolen tunnin Promenadikonsertti tarjosi monenlaisia elämyksiä, tähtihetkiä ja musiikillista ilotulitusta. Se elämisen, olemisen ja esiintymisen riemu, joka lavalta välittyi, oli käsinkosketeltavaa. Esiintyviä nuoria oli kymmeniä. Oli taitavia sooloesityksiä ja koko koulun kuoron mahtavia spektaakkeleja. Joissakin esityksissä esiintymisen riemu täydensi vielä kehittyvää lahjakkuutta, joissakin taas ei voinut kuin haukkoa henkeään kuunnellessaan taidokasta soitantaa ja/tai laulantaa.

Nyt kun kirjotan tätä, konsertista on kulunut jo useampi päivä. Voin aivan täydestä sydämestäni sanoa, että vahvimmin mieleeni jäivät abikuoron ja taidelukion kuoron esitykset. Niin taitavaa, niin kaunista, niin sydämellä tehtyä. Alla olevan linkin kautta on mahdollista kuulla vähän maistiaisia.

Takarivistä, parven lipan alta, kuvaaminen oli hivenen haasteellista. Valaistus ei suosinut kuvien napsimista. Ja koska syli oli täynnä ohjelmalehtistä ja neulomuksia, en yrittänytkään nousta seisomaan. Nostin kameraa suorille käsivarsille ja räpsin umpimähkään. Joissakin kuvissa pääosassa oli katto, siis se parven alunen, ja tosi monessa otoksessa olin saanut loistavia kuvia edessä istuvien takaraivoista!

Oma olematon musiikkimakuni suosii melodista, kaunista ja akustista musiikkia. Huilut ja puupuhaltimet, viulut ja muut jousisoittimet arvostan korkeammalle kuin pelkät pauhaavat flyygelisoolot. Konsertissa kuultiin montaa pianovirtuoosia, mutta en voi sille mitään, että ainakin tuossa tilassa koskettimien kova pauhu särki korvia enkä voinut täysin antautua nauttimaan sävelten soinnuista. Pianolla voi soittaa kauniisti ja se on säestyssoittimena kitaran ohella korvaamaton. Ymmärrän kyllä, että musiikillisesti lahjakkaat nuoret miehet hakkaavat nuoruuden tuskalla flyygelin vahvasti vaikeroimaan, mutta annan jo armoa itsellenikin ja myönnän, ettei kaikesta tarvitse tykätä.

Istumalihakset ja aika lailla tarkalleen 21 vuotta sitten synnytyksessä murtamani häntäluu joutuivat koville. Koska kaikille ei konsertin ensimmäisellä puoliajalla riittänyt istumapaikkaa, pidin omasta jakkarastani tiukasti kiinni enkä nostanut kankkuani penkistä ylös ennen kuin konsertin viimeinenkin sävel oli kuultu. Promenadikonsertin idea toki olisi, että tilassa voi liikkua, mennä ja tulla oman mielensä mukaan ja käydä vaikka välillä kahvilla. Maratonkonsertin aikana voi itseään huvittaa vaikka neulomalla sukkaa, kuten itse tein... toivottavasti en hirmuisesti aiheuttanut pahennusta...

Nukkumaan ennätin puolen yön aikoihin ja armoton herätyskello aloitti mekastuksensa jo aamukuudelta. Käväisin työpaikalla leipärahoja tienaamassa ja kotiin kurvasin kaupan kautta. Raahasin repussa ja kassissa kaikenlaista tarviketta kotiin. Koska en taaskaan ollut ehtinyt kirjoittaa muistin virkistykseksi ostoslappua, muutama oleellinen ostos jäi ostamatta. Se ei sinänsä haitannut, sillä kakkupohjan sain paistettua, kuten keskiviikon etukäteissuunnitelmaan kuuluikin.

Illalla vielä seikkailin postin nettisivuilla ja ilokseni näin, että maailmaan ääriin lähettämäni paketti oli jo näin pian luovutettu vastaanottajalle. Mutta tosiasisassa siis vastaanottajan naapurille. Englannissa on suomalaisittain ajatellen erikoinen systeemi, että jos paketin vastaanottajaa ei tavoiteta, paketti jätetään naapuriin! Eikä mitään ilmoitusta mene paketin varsinaiselle vastaanottajalle!! Jos en olisi etukäteen jo pilannut yllätystä ja informoinut esikoista saapuvasta lähetyksestä, hän ei edes olisi tiennyt saaneensa postia. Toivottavasti paketti nyt kuitenkin on tavoittanut oikean vastaanottajan!

Torstaiaamuna kampeuduin taas pois sängystä jo aamukuudelta, vaikka olinkin menossa töihin vasta iltavuoroon. Tarmokasta touhuamista sisälsi koko aamupäivä ja niin vain sain tehtyä kaikki suunnitellut puuhat ja sedän kanssa kävin jopa kahdessa kaupassakin hakemassa edellisen päivän kauppakassista puuttuneet tarvikkeet.

Perjantaina nimittäin oli armaan esikoisen 21-vuotissyntymäpäivä. Sitä varten oli pakettia lähetetty maailman ääriin ja sitä varten oli kotonakin pistetty tuulemaan. Vaikka juhlakalu onkin tuhansien kilometrien päässä, halusin pitkästä aikaa leipoa kakun. Samalla sain hyvän syyn kutsua vanhempani meille kylään. Muuten ovat huonoja käymään meillä vierailulla, vaikka ihan yhtä pitkä matka on Luotojärveltä kaupunkiin kuin täältä sinne. Samaan syssyyn sain kahvipöytään herkkuja maistelemaan myös kultaisen kummitätini, joka on myös äitini sisko.

Nykyinen kyläilykulttuuri on vähän sellaista, ettei kukaan käy missään, jos ei erikseen kutsuta. Ja minä olen tosi huono kutsumaan, kun silloin tulee aina sellainen ajatus, että kodin pitää olla presiis siisti ja tarjolla sen seitsemää sorttia kahvileipää. Eihän se tietenkään niin ole, mutta... Ja siksikin olen armottoman epäsosiaalinen vapaa-aikana, kun jo töissä tulee ihmiskontakteja yllin kyllin. Mutta jos joku käy kylässä, niin voi että se on kivaa!

Mutta siis se kakku!

Koko ajatus oikeastaan lähti siitä, että linjojaan tarkasti vartioiva työkaveri oli nähnyt kaupassa houkuttelevan näköistä Fazerin uutuussuklaata, jota hän oli halunnut  maistaa. Loput levystä hän toikin meille muille maistiaisiksi. Nam, olipa herkullista valkosuklaata lakritsi- ja vadelmarakeineen!

Sain päähänpinttymän, että tätä uutuutta pitäisi testata kakun kuorrutteena. Esikoisen syntymäpäivä oli edessä kuin tilauksesta, eli pääsin toteuttamaan visioni. Huu, hieman kyllä jännitti. Entäpä jos ne lakurakeetkin liukenevat kokonaan, kun suklaata sulattaa ja lämpimään kermaan sekoittaa?

Koska päällyksessä oli lakua ja vadelmaa, kakun täytteet halusin samaan linjaan. Löysin netistä ohjeen, jota vähän oman pään mukaan sovelsin. Kakun alemmassa kerroksessa on vadelmien lisäksi upotettuna paloiteltua lakua ja ylempäänkin täytteeseen laitoin vielä kokonaisiakin marjoja. Kiirettä pukkasi ja valokuvaaminen jäi sivuseikaksi, mutta sentään muutaman kuvan nappasin.

Valkosuklaan väri on epämääräinen. Itse ajattelen jääräpäisesti, että se on luonnonvalkoinen, mutta syöjät kuvailivat väriä vihreäksi ja jopa pinaattikeitoksi, heh. Ehkä siitä lakritsasta sittenkin tuli oma pikantti säväyksensä päällyksen värimaailmaan.

Suolapalaa pitää pöydässä myös olla, joten paistoin lohipiirakan Kinuskikissan maan mainiolla ohjeella. Kerroinko jo, että oli aika kiire? Siksipä työvaiheet jäivät ikuistamatta, mutta enpä tullut napanneeksi todistuskuvaa valmiistakaan piiraasta. Paitsi näkyyhän se tuolla kahvipöydän kunkkuna.

Tutut vieraat tulivat kahvittelemaan kukkien kera, joten kahvipöydän kaunistukseksi saatiin napakka kimppu valkoisia ruusuja.

Viikko huipentui illan myötä Taidelukion Kevariin eli Kevyen musiikin konserttiin Savonlinnasalissa.

Tässä konsertissa kuultiin neljän tunnin ajan lukion bändien taidonnäytteitä. Koska tiistain konsertti painottuu klassiseen ja akustiseen sekä pop-musiikkiin, tämä perjantain rutistus on aina asteen tai kaksi rankempaa menoa. Vuoden aikana ehdin aina unohtaa edellisen vuoden kuuloelinten raatelun ja joka vuosi totean, ettei raskas rokki ole minun juttuni. Onneksi, suureksi onneksi, kaikki soitanta konsertissa ei ole meteliä, jota musiikiksi kutsutaan, vaan siellä on ihan oikeita helmiäkin joukossa.

Tänä vuonna ihailin erityisesti kakkosluokkalaisten lavasäteilyä ja antautumista. Illan suosikkini oli kuitenkin ehdottomasti taidolla ja tunteella esitetty Lautturi. Bändi oli ylpeästi pohjoiskarjalainen, vaikka rumpali olikin savolaisten kiero sivujuoni. Siis CCR'n HBD:ssä muut esiintyjät ovat kotoisin Pohjois-Karjalan puolelta, mutta Ville-rumpali kotoisasti Savonlinnan omia poikia. Vieruskaverinikin totesi bändin esiintymisen jälkeen, että porukka ei piiloutunut metelin taakse, vaan todellakin osasi hommansa.

Kevarissa on vuosittain toistuvia perinteisiä ohjelmanumeroita. Konsertti alkaa videolla, jossa parit kilpailevat konsertin juontajien tittelistä ja homma ei koskaan mene täysillä putkeen. Juontajapari kuitenkin selviää monien mutkien ja kommellusten kautta, kunhan on kovalla tohinalla juostu ja kohellettu ympäri kaupungin keskustaa. Video sisältää aina kasapäin sisäpiirin huumoria, joka ei välttämättä ulkopuoliselle katsojalle avaudu, mutta tämän vuotinen video kyllä nauratti myös meitä katsojia.

Konsertin lopussa soittaa aina tyttöbändi Boys are bad boobs are back,

sekä poikien bändi, jossa jokaisen soittajan nimi on Jonne. Kolme vuotta olen istunut katsomossa katsomassa, kuinka jokin perinne luovutetaan seuraavalle sukupolvelle, mutta nyt kun oikein  mietin, en keksi mistä perinteestä on kyse...Eli aina ennen abishowta tämä luovutus tapahtuu ja sen jälkeen Antitzääz-bändi särkee kuulijoiden viimeisetkin tärykalvot. Eli olen näköjään aina ollut tässä vaiheessa jo kypsää kauraa yöpuulle.

Kahtena aiempana vuonna olenkin tässä vaiheessa sujuvasti poistunut takavasemmalle ja hipsinyt kotiin nukkumaan. Nyt kuitenkin olin kuin juurtunut istumapaikalleni. Abishow oli nähtävä hinnalla millä hyvänsä, olihan porukassa mukana meidänkin kuopuksemme, jolla oli oma soolonsa Anssi Kelan biisissä 1972 eli "meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita..."

Sattuipa sopivasti, että tästä kuvasta tuli näin epätarkka. Porukka esittää tässä sitä sakkia, joka kymmenen vuoden kuluttua vielä elävää opiskelijatyyliin ja kiertää kaupungin kuppiloita useasti viikossa.

Tästä porukasta on kymmenen vuoden kuluttua sukeutunut bisnesnaisia. 

Että sellainen musiikillinen taidelukioviikko takana. Promenadista poistuessani tsekkasin pikaisesti myös kuvislinjalaisten lopputyöt. Monentaisoista ja kaikenkirjavaa taidetta olikin esillä. Näyttely olisi pitänyt katsella ajatuksen kanssa paremmalla ajalla, nyt näin siitä vain pintaraapaisun. Kaikenkaikkiaan on todettava, että ahkeraa, tekevää ja osaavaa nuorisoa on taikkari pullollaan!