Eilen oli upea talvipäivä ja setä nukkui koko päivän oltuaan yön töissä. Huvitin itseäni muun muassa kävelemällä Prismaan ostoksille pitkin jäisiä katuja. Nastapohjakengillä pysyin hyvin pystyssä, mutta kaupassa kengät ikävästi rouskuttivat ja narisivat. En silti edes harkinnut kenkien riisumista asioinnin ajaksi.
Menin kauppaan ihan asiakseni hakemaan Rosamunda-perunoita. Kuopus on jo kauan haaveillut takassa kypsennetyistä potuista ja nyt päätin tehdä niitä. Samalla sain hankittua muutakin murkinaa perunoiden höysteeksi.
Tänään päivä ei paistanut yhtä kirkkaasti kuin eilen, mutta reippailin kävelylenkin aamupäivällä. Jotenkin hupaisaa oli, kun ylettömän liukkaalla kävelytiellä oli vielä... banaanin kuoret!
Kävelyn jälkeen laitoin takan tulille ja aloin valmistella päivän murkinaa. Ensin jynssäsin perunat puhtaiksi ja sitten pistelin niitä haarukalla.
Jokainen potaatti pääsi omaan yksityiseen foliopakettiinsa lorauksella öljyä höystettynä.
Kun hiillos alkoi valmistua, nakkelin perunapaketit takkaan.
Tämä on jännä vaihe. Perunoiden pitää kypsyä tasaisesti, mutta ei niiden palaa tarvitsisi. Koska olen tehnyt tällaisia perunoita vain kerran aikaisemmin, en voinut luottaa kokemuksen mukanaan tuomaan taitoon. Välillä kääntelin paketteja, mutta muuten piti vain luottaa siihen, että hyvä tulee...
Perunat olivat hiilloksella 35 - 40 minuuttia ja sillä aikaa tein salaatin. kantarellimuhennoksen ja paistoin pihvit. Ja sitten syömään!
Suorastaan jänskätti nähdä, mitä foliopaketista paljastuisi...
...Sieltä löytyi kohtalaisen kovakuorinen, mutta sisältä kypsä ja murea peruna. Maistelin kuoriakin. Ne olisivat olleet periaatteessa syötäviä, kuin sipsejä, mutta koska maistuivat aavistuksen palaneelta, jätin kuitenkin kuoret syömättä.
Seuraavalla kerralla tietää, ettei ihan yhtä kuumalle hiillokselle toinna nyyttejä viskoa. Vähempikin löyly riittää kypsentämään mukulat.
Rapsakasti paistuneista perunan kuorista huolimatta ruoka kyllä maistui! Maistuis varmaan sullekin?
Kuten edellisessä postauksessa arvelin, tälle viikolle on äksöniä riittänyt. Skippasin keskiviikon asiakasillan Taito Shopilla sydän verta vuotaen, mutta uskoen pääni järkipuhetta. Kai senkin olisi ennättänyt käydä kokemassa, mutta miten olisikaan täti siinä tapauksessa hyytynyt kohti loppuviikkoa.
Maanantai oli vielä ihan normipäivä töineen ja illan Emmerdale-sessioineen. Työpäivän jälkeen kävin postittamassa paketin maailman ääriin. Postissa oli asiakkaita ruuhkaksi asti ja molemmat paikalla olleet postivirkailijat olivat aivan ylityöllistettyjä. En voinut olla ihmettelemättä, että tämä postin ainoa oma toimipiste tässä kaupungissa ollaan lakkauttamassa ja toiminnot siirretään Citymarkettiin. Eihän siinä ole järjen hiventäkään!
Kotia katselin sillä silmällä, että tuosta ja tuosta otan ja raivaan, siistin ja sipistelen. Aloittelinkin, mutta eniten aikaa onnistuin käyttämään suunnitteluun. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo vanha sanontakin.
Tiistaiaamuna pakkasin mukaan järkkärin kaikkine objektiiveineen sekä edellisenä iltana alulle luodun sukantekeleen. Työpäivän jälkeen en suinpäin sännännytkään kohti kotia, vaan jäin vetelehtimään kauppoihin. Taloudellisesti se oli kannattamatonta, mutta hukkaan eivät rahat menneet. Löysin itselleni vihdoin mieleisen uuden käsiveskan (alennettuun hintaan!!) entisen kulahtaneen kassin tilalle ja kun kuopus liittyi seuraan, shoppailimme vielä tyrkkyhintaisia, moneen kertaan alennettuja alusvaatteita ja yövetimiä.
Illasta oli tulossa, jos nyt ei niinkään rankka, niin ainakin pitkä, joten kupua piti täyttää ennen illan viimeistä etappia. Marssimme siis kuopuksen kanssa peräkanaa syömään täytettyä patonkia ja testasimme nyhtöpossutäytteen. Paahtopaisti säilyy edelleen suosikkina, se vaan on parasta!
Illan pääasiallinen ohjelma tarjoiltiin musiikkiopiston Melartin salissa ja tähtinä loistivat Taidelukion oppilaat. Neljän ja puolen tunnin Promenadikonsertti tarjosi monenlaisia elämyksiä, tähtihetkiä ja musiikillista ilotulitusta. Se elämisen, olemisen ja esiintymisen riemu, joka lavalta välittyi, oli käsinkosketeltavaa. Esiintyviä nuoria oli kymmeniä. Oli taitavia sooloesityksiä ja koko koulun kuoron mahtavia spektaakkeleja. Joissakin esityksissä esiintymisen riemu täydensi vielä kehittyvää lahjakkuutta, joissakin taas ei voinut kuin haukkoa henkeään kuunnellessaan taidokasta soitantaa ja/tai laulantaa.
Nyt kun kirjotan tätä, konsertista on kulunut jo useampi päivä. Voin aivan täydestä sydämestäni sanoa, että vahvimmin mieleeni jäivät abikuoron ja taidelukion kuoron esitykset. Niin taitavaa, niin kaunista, niin sydämellä tehtyä. Alla olevan linkin kautta on mahdollista kuulla vähän maistiaisia.
Takarivistä, parven lipan alta, kuvaaminen oli hivenen haasteellista. Valaistus ei suosinut kuvien napsimista. Ja koska syli oli täynnä ohjelmalehtistä ja neulomuksia, en yrittänytkään nousta seisomaan. Nostin kameraa suorille käsivarsille ja räpsin umpimähkään. Joissakin kuvissa pääosassa oli katto, siis se parven alunen, ja tosi monessa otoksessa olin saanut loistavia kuvia edessä istuvien takaraivoista!
Oma olematon musiikkimakuni suosii melodista, kaunista ja akustista musiikkia. Huilut ja puupuhaltimet, viulut ja muut jousisoittimet arvostan korkeammalle kuin pelkät pauhaavat flyygelisoolot. Konsertissa kuultiin montaa pianovirtuoosia, mutta en voi sille mitään, että ainakin tuossa tilassa koskettimien kova pauhu särki korvia enkä voinut täysin antautua nauttimaan sävelten soinnuista. Pianolla voi soittaa kauniisti ja se on säestyssoittimena kitaran ohella korvaamaton. Ymmärrän kyllä, että musiikillisesti lahjakkaat nuoret miehet hakkaavat nuoruuden tuskalla flyygelin vahvasti vaikeroimaan, mutta annan jo armoa itsellenikin ja myönnän, ettei kaikesta tarvitse tykätä.
Istumalihakset ja aika lailla tarkalleen 21 vuotta sitten synnytyksessä murtamani häntäluu joutuivat koville. Koska kaikille ei konsertin ensimmäisellä puoliajalla riittänyt istumapaikkaa, pidin omasta jakkarastani tiukasti kiinni enkä nostanut kankkuani penkistä ylös ennen kuin konsertin viimeinenkin sävel oli kuultu. Promenadikonsertin idea toki olisi, että tilassa voi liikkua, mennä ja tulla oman mielensä mukaan ja käydä vaikka välillä kahvilla. Maratonkonsertin aikana voi itseään huvittaa vaikka neulomalla sukkaa, kuten itse tein... toivottavasti en hirmuisesti aiheuttanut pahennusta...
Nukkumaan ennätin puolen yön aikoihin ja armoton herätyskello aloitti mekastuksensa jo aamukuudelta. Käväisin työpaikalla leipärahoja tienaamassa ja kotiin kurvasin kaupan kautta. Raahasin repussa ja kassissa kaikenlaista tarviketta kotiin. Koska en taaskaan ollut ehtinyt kirjoittaa muistin virkistykseksi ostoslappua, muutama oleellinen ostos jäi ostamatta. Se ei sinänsä haitannut, sillä kakkupohjan sain paistettua, kuten keskiviikon etukäteissuunnitelmaan kuuluikin.
Illalla vielä seikkailin postin nettisivuilla ja ilokseni näin, että maailmaan ääriin lähettämäni paketti oli jo näin pian luovutettu vastaanottajalle. Mutta tosiasisassa siis vastaanottajan naapurille. Englannissa on suomalaisittain ajatellen erikoinen systeemi, että jos paketin vastaanottajaa ei tavoiteta, paketti jätetään naapuriin! Eikä mitään ilmoitusta mene paketin varsinaiselle vastaanottajalle!! Jos en olisi etukäteen jo pilannut yllätystä ja informoinut esikoista saapuvasta lähetyksestä, hän ei edes olisi tiennyt saaneensa postia. Toivottavasti paketti nyt kuitenkin on tavoittanut oikean vastaanottajan!
Torstaiaamuna kampeuduin taas pois sängystä jo aamukuudelta, vaikka olinkin menossa töihin vasta iltavuoroon. Tarmokasta touhuamista sisälsi koko aamupäivä ja niin vain sain tehtyä kaikki suunnitellut puuhat ja sedän kanssa kävin jopa kahdessa kaupassakin hakemassa edellisen päivän kauppakassista puuttuneet tarvikkeet.
Perjantaina nimittäin oli armaan esikoisen 21-vuotissyntymäpäivä. Sitä varten oli pakettia lähetetty maailman ääriin ja sitä varten oli kotonakin pistetty tuulemaan. Vaikka juhlakalu onkin tuhansien kilometrien päässä, halusin pitkästä aikaa leipoa kakun. Samalla sain hyvän syyn kutsua vanhempani meille kylään. Muuten ovat huonoja käymään meillä vierailulla, vaikka ihan yhtä pitkä matka on Luotojärveltä kaupunkiin kuin täältä sinne. Samaan syssyyn sain kahvipöytään herkkuja maistelemaan myös kultaisen kummitätini, joka on myös äitini sisko.
Nykyinen kyläilykulttuuri on vähän sellaista, ettei kukaan käy missään, jos ei erikseen kutsuta. Ja minä olen tosi huono kutsumaan, kun silloin tulee aina sellainen ajatus, että kodin pitää olla presiis siisti ja tarjolla sen seitsemää sorttia kahvileipää. Eihän se tietenkään niin ole, mutta... Ja siksikin olen armottoman epäsosiaalinen vapaa-aikana, kun jo töissä tulee ihmiskontakteja yllin kyllin. Mutta jos joku käy kylässä, niin voi että se on kivaa!
Mutta siis se kakku!
Koko ajatus oikeastaan lähti siitä, että linjojaan tarkasti vartioiva työkaveri oli nähnyt kaupassa houkuttelevan näköistä Fazerin uutuussuklaata, jota hän oli halunnut maistaa. Loput levystä hän toikin meille muille maistiaisiksi. Nam, olipa herkullista valkosuklaata lakritsi- ja vadelmarakeineen!
Sain päähänpinttymän, että tätä uutuutta pitäisi testata kakun kuorrutteena. Esikoisen syntymäpäivä oli edessä kuin tilauksesta, eli pääsin toteuttamaan visioni. Huu, hieman kyllä jännitti. Entäpä jos ne lakurakeetkin liukenevat kokonaan, kun suklaata sulattaa ja lämpimään kermaan sekoittaa?
Koska päällyksessä oli lakua ja vadelmaa, kakun täytteet halusin samaan linjaan. Löysin netistä ohjeen, jota vähän oman pään mukaan sovelsin. Kakun alemmassa kerroksessa on vadelmien lisäksi upotettuna paloiteltua lakua ja ylempäänkin täytteeseen laitoin vielä kokonaisiakin marjoja. Kiirettä pukkasi ja valokuvaaminen jäi sivuseikaksi, mutta sentään muutaman kuvan nappasin.
Valkosuklaan väri on epämääräinen. Itse ajattelen jääräpäisesti, että se on luonnonvalkoinen, mutta syöjät kuvailivat väriä vihreäksi ja jopa pinaattikeitoksi, heh. Ehkä siitä lakritsasta sittenkin tuli oma pikantti säväyksensä päällyksen värimaailmaan.
Suolapalaa pitää pöydässä myös olla, joten paistoin lohipiirakan Kinuskikissan maan mainiolla ohjeella.Kerroinko jo, että oli aika kiire? Siksipä työvaiheet jäivät ikuistamatta, mutta enpä tullut napanneeksi todistuskuvaa valmiistakaan piiraasta. Paitsi näkyyhän se tuolla kahvipöydän kunkkuna.
Tutut vieraat tulivat kahvittelemaan kukkien kera, joten kahvipöydän kaunistukseksi saatiin napakka kimppu valkoisia ruusuja.
Viikko huipentui illan myötä Taidelukion Kevariin eli Kevyen musiikin konserttiin Savonlinnasalissa.
Tässä konsertissa kuultiin neljän tunnin ajan lukion bändien taidonnäytteitä. Koska tiistain konsertti painottuu klassiseen ja akustiseen sekä pop-musiikkiin, tämä perjantain rutistus on aina asteen tai kaksi rankempaa menoa. Vuoden aikana ehdin aina unohtaa edellisen vuoden kuuloelinten raatelun ja joka vuosi totean, ettei raskas rokki ole minun juttuni. Onneksi, suureksi onneksi, kaikki soitanta konsertissa ei ole meteliä, jota musiikiksi kutsutaan, vaan siellä on ihan oikeita helmiäkin joukossa.
Tänä vuonna ihailin erityisesti kakkosluokkalaisten lavasäteilyä ja antautumista. Illan suosikkini oli kuitenkin ehdottomasti taidolla ja tunteella esitetty Lautturi. Bändi oli ylpeästi pohjoiskarjalainen, vaikka rumpali olikin savolaisten kiero sivujuoni. Siis CCR'n HBD:ssä muut esiintyjät ovat kotoisin Pohjois-Karjalan puolelta, mutta Ville-rumpali kotoisasti Savonlinnan omia poikia. Vieruskaverinikin totesi bändin esiintymisen jälkeen, että porukka ei piiloutunut metelin taakse, vaan todellakin osasi hommansa.
Kevarissa on vuosittain toistuvia perinteisiä ohjelmanumeroita. Konsertti alkaa videolla, jossa parit kilpailevat konsertin juontajien tittelistä ja homma ei koskaan mene täysillä putkeen. Juontajapari kuitenkin selviää monien mutkien ja kommellusten kautta, kunhan on kovalla tohinalla juostu ja kohellettu ympäri kaupungin keskustaa. Video sisältää aina kasapäin sisäpiirin huumoria, joka ei välttämättä ulkopuoliselle katsojalle avaudu, mutta tämän vuotinen video kyllä nauratti myös meitä katsojia.
Konsertin lopussa soittaa aina tyttöbändi Boys are bad boobs are back,
sekä poikien bändi, jossa jokaisen soittajan nimi on Jonne. Kolme vuotta olen istunut katsomossa katsomassa, kuinka jokin perinne luovutetaan seuraavalle sukupolvelle, mutta nyt kun oikein mietin, en keksi mistä perinteestä on kyse...Eli aina ennen abishowta tämä luovutus tapahtuu ja sen jälkeen Antitzääz-bändi särkee kuulijoiden viimeisetkin tärykalvot. Eli olen näköjään aina ollut tässä vaiheessa jo kypsää kauraa yöpuulle.
Kahtena aiempana vuonna olenkin tässä vaiheessa sujuvasti poistunut takavasemmalle ja hipsinyt kotiin nukkumaan. Nyt kuitenkin olin kuin juurtunut istumapaikalleni. Abishow oli nähtävä hinnalla millä hyvänsä, olihan porukassa mukana meidänkin kuopuksemme, jolla oli oma soolonsa Anssi Kelan biisissä 1972 eli "meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita..."
Sattuipa sopivasti, että tästä kuvasta tuli näin epätarkka. Porukka esittää tässä sitä sakkia, joka kymmenen vuoden kuluttua vielä elävää opiskelijatyyliin ja kiertää kaupungin kuppiloita useasti viikossa.
Tästä porukasta on kymmenen vuoden kuluttua sukeutunut bisnesnaisia.
Että sellainen musiikillinen taidelukioviikko takana. Promenadista poistuessani tsekkasin pikaisesti myös kuvislinjalaisten lopputyöt. Monentaisoista ja kaikenkirjavaa taidetta olikin esillä. Näyttely olisi pitänyt katsella ajatuksen kanssa paremmalla ajalla, nyt näin siitä vain pintaraapaisun. Kaikenkaikkiaan on todettava, että ahkeraa, tekevää ja osaavaa nuorisoa on taikkari pullollaan!
Nyt kun paukkupakkaset ovat mennyttä elämää ja ulkoilu raikkaassa, leudossa pakkassäässä on suuri ilo ja nautinto, päässä on pyörinyt alkujaan Jukka Pojan biisi Kylmästä lämpimään, jonka Anna Abreu ansiokkaasti esitti Vain elämää -ohjelman toisella tuotantokaudella. Tultiin rytinällä kylmästä lämpimämpään ja ihan ihmetellä täytyy, miten leppoisa voi talvikeli olla! Laulun sanoitus nyt ei muuten sovi tähän sään lauhtumiseen, mutta ei anneta sen häiritä.
Vielä perjantaina työmatkaa taittaessa oli syytä pistää töppöstä toisen eteen rivakkaan tahtiin. Siitä huolimatta neljän kilometrin matkalla tuntui pakkanen pääsevän palttoon alle. Kylmää oli ollut jo tovin, mutta jotenkin perjantaina tuntui kuin pakkasukko olisi yrittänyt vielä kiristää otettaan. Tätikin muuttui aivan huurupäiseksi hoppuillessaan kohti työpaikkaa. Katsokaa nyt vaikka:
Muuten viikko on vierähtänyt käsittämättömän nopeasti. Tuntuu etten muuta ole ehtinytkään kuin töitä... Kaksi iltavuoroa haukkasi aikaa illoista ja varsinkin, kun toisena vapaana aamuna istua latskotin kampaajan jakkaralla, niin ei viikkoon ole ylimääräisiin harrastuksiin juuri jäänyt aikaa. Perjantaina oli hölmöin työvuoro, se sellainen, ettei vapaa-aikaa oikein jää aamuun, ei iltaan. Lauantainakin annoin kaikkeni työpaikkalla, joten kotona ei ollut paukkuja puuhailuun.
Kotona olen väkertänyt pieniä virkkauksia. Mitään ei vielä ole valmiina. Saa nähdä, noinkohan näistä tekeleistä jotain tulee..
Kotityöt on laiminlyöty tyystin viikon aikana. Tiskikone ja pyykkikone ovat kyllä töitä tehneet ja pöytäpyyhintä on heiluteltu pinnoilla, Mutta suuremmat siivoilut jäivät toiseen kertaan. Jääkaappia pesin tänään aamulla, mutta muuten tekemättömät työt häiritsivät sen verran, että läksimme niitä karkuun ja katsomaan mitä isälle ja äidille kuului.
Hyväähän heille kuuluui. Sulo-kissakin on ihan höperöitynyt lauhtuneesta talvikelistä ja ulkoilisi enemmän kuin jaksaa. Niinpa kissaherra ramppaa ovessa edestakaisin. Välillä pitää käydä vahtimassa lintuja pihalla ja välillä hetki köllimässä isän ja äidin sängyllä. Vaikka meistä näytti, että kissa koetti vaania lintuja, niin taisi mirri ollakin tipujen henkivartija. Kun Sulo oli sisällä, näimme ikkunasta traagisen näytelmän, kuinka haukka kävi tyytyväisenä jyviä nokkineen pikkulinnun kimppuun. Se oli sen pikkulinnun lorun loppu.
Pieni kolahdus ja koko pihalla aterioinut keltasirkkuparvi singahti läheiseen puskaan.
Veljeni oli ollut päivällä pilkillä ja toi äidille ison hauenvonkaleen. Siihenkin liittyy traaginen tarina. Kun kala oli kiskottu avannosta ylös, se oli viimeisinä töinään iskenyt hampaansa syvälle veljeni peukaloon. Haava ei ollut pitkä, mutta syvä se oli, joten verta oli jäänyt avannon reunalle. Peukku oli jo pahasti pullistunut, kun haavaa hoitelimme. Toivottavasti tekemäni sidos enemmän suojasi kuin vahingoitti sormea ja haava paranisi tulehtumatta!
Mutta äitini kosti hauen tekoset ja leikkasi siltä pään poikki!
Iltapäivän kuluessa kävimme äidin kanssa vähän haukkaamassa happea ja tarpomassa metsäautotiellä. Enkä voinut jättää kameraa rauhaan, vaan kuvia oli napsittava. Luminen talvi on niin kuvauksellinen!
Kävelyn jälkeen alkoi minua poltella, että kotiin pitäisi päästä. Mutta setä istui isän kanssa liimattuna tv:n ääreen. Jännäsivät ampumahiihtoa, joten ei auttanut kuin odotella.
Kotona kävin heti töihin käsiksi. Tein ruokaa tulevalle viikolle. Kattilallisen italianpataa ja uunissa paistoin mikalö-piirakkaa, eli suolaista piirakkaa, johon tuli täytteeksi kaikkea, mitä kaapeista löytyi. Sieltähän löytyi jauhelihaa, parin tuorejuustopurkin loppu, purkillinen kreikkalaista maustamatonta jukurttia, kananmunia, pari nahistunutta tomaattia ja juustoraastetta.
Kun piirakka tuli uunista ulos, maistelimme sitä sedän kanssa ihan vain pikkuisen...
Taikinan joukkoon upotin vadelmia pakastimesta, mutta silti tällainen valmispakkaus ei vedä vertoja ihan kokonaan omatekemille leivonnaisille. Sitä paitsi taikinaan piti lisätä kananmuna, desi maitoa ja desi ruokaöljyä, joten paketissa siis oli valmiina jauhot, leivinjauhe ja sokerit. Aika onnetonta.
Lykkäsin muffinit uuniin ja istahdin nojatuoliin lukemaan Facebookista tuttujen kuulumisia. Onneksi hajuaisti vielä toimii... Kun paistuvien leivonnaisten tuoksi leijui sieraimiin, havahduin muistamaan leivonnaislapseni. Kypsiä ovat ja ehkä aavistuksen kuivakkaita, mutta vielä hyvinkin syötäviä.
Kuorrutuksen jätän tekemättä. Hyvältähän se rasva- ja sokerimössö pursotettuna näyttää, mutta kukaan meistä ei siitä erityisesti pidä. Kakkuset eivät ole menossa kauneuskilpailuihin, eikä niiden muutenkaan tarvitse esiintyä edukseen, joten herkuttelemme niillä ihan ilman hilpetöörejä.
Tulevalle viikolle näyttäisi kasaantuvan aktiviteettejä enemmän kuin laki sallii. Jää nähtäväksi, mihin kaikkiin soppiin sitä ehtii lusikkansa upottaa ja etenkin, ehtiikö niistä yhtään mitään tänne raportoida. Talvisen terhakkaa tammikuun loppua jokaiselle!
