maanantai 21. syyskuuta 2015

Petkeljärven patikka

Varoitus: Tämä postaus sisältää laittoman paljon kuvamateriaalia! Teksti jää kakkoseksi hyvästä yrityksestä huolimatta. Pahoittelen!

Ainoa veljeni on eräretkeilijä luonnoltaan. Siitä piirteestä pääsen isosiskona iloitsemaan, sillä nytkin veli teki tiedustelumatkan Ilomantsiin Petkeljärven kansallispuistoon muutama viikko sitten ja sieltä tultuaan kuvaili reissua niin kiehtovasti, että alati kytevä patikointinnostukseni roihahti taas liekkeihin. Epämääräistä suunnittelua syksylle jonkun viikonlopun varalle teimme vanhempien luona kahvipöydän ääressä jo aikaa sitten. Sovimme, että melko pikapuoliin reissu olisi toteutettava, jos sen tänä syksynä aikoisi toteuttaa ja mietimme, että jos Ilomantsiin ajelisi yöpymään jo lauantaina, sunnuntaille jäisi mainio aika keskittyä poluilla tarpomiseen.

Minä ja setä teemme töitä myös lauantaisin, setä joskus jopa lauantain ja sunnuntain välisenä yönäkin. Siksi sopivia viikonloppuja ei ole pilvin pimein valittavaksi. Nyt mennyt viikonloppu oli siitä erikoinen, ettei meistä kumpikaan ollut lauantainakaan töitä paiskimassa. Viikolla vain sääennusteet eivät luvanneet hyvää patikointisäätä ja sukuvikariesana kiertävä polvivaiva oli tällä kertaa iskenyt veljen polveen. Näytti siis kovin epäilyttävältä koko reissun toteutuminen.

Loppujen lopuksi päätimme uhmata kohtaloa ja lähteä kuitenkin... Yöpyminen päätettiin jättää suosiolla pois kuvioista, ajelisihan tuonne itärajan tuntumaan hyvinkin parissa tunnissa. Kun aamulla ajoissa lähtee, niin polullakin on jo ihan ihmisten aikoihin.

Aurinko paistoi täysiään sunnuntaiaamun sarastaessa. Iloisina ja intoa täynnä pomppasimme lähtöä laittamaan jo aamutuimaan ja puoli kahdeksalta auton keula oli jo menosuuntaan. Matkan varrelta poimimme kyytiimme veljeni ja kummityttömme. 

Ja eipä aikaakaan, kun olimme jo polun alkupisteessä...


Taitajan taipaleen kokonaispituus olisi 31 kilometriä. Hurja matka päiväpatikaksi, varsinkin kun päivään piti sisällyttää myös reilu 4 tuntia autossa istumista. Siksi emme kiertäneen koko kierrosta, osan vain. Silti saimme päivän reitille tallustamista 20 kilometrin verran. Matkan varrelle mahtui loputtomasti mahtavia maisemia ja paljon nähtävää. Jopa siinä määrin, että loppumatkasta ei hienoinkaan kahden järven välissä kulkeva harju yhtään hetkauttanut. Vähän sama kuin muinoin Hollannissa Keukenhoffin kukkaparatiisissa: ensin haltioiduin hurjasti joka ikisestä tulppaanista, mutta lopuksi olin niin kukilla kyllästetty, että hyvä kun jaksoin todeta, että näköjään taas yksi kasvi tuossa...


Syksy ja ruska oli itärajalla paljon pidemmällä kuin täällä meidän seutuvilla. Syksy väritti maiseman värikylläiseksi ja nautittavaksi.






Mikähän hiiltynyt kelo se tämäkin on? Pysäyttävä näky heti polun alkupuolella.


Matkan varrella riitti kuvattavaksi niin yksityiskohtia kuin suuriakin linjoja. Jäin vähän väliä pääjoukosta jälkeen tuhertaessani kameran kanssa ja jouduin spurttaamaan vauhdilla saadakseni seurueen kiinni jälleen.



Ihmeellisiä asioita löytyy luonnosta, kun kulkee silmät avoinna. Seuraavassa kuvassa on laho koivun kanto. Sen voisi helposti ohittaa kuin minkä tahansa lahopuun, mutta jos katsoi tarkemmin...


... kannossa kasvoi sienikasvusto noin metrin korkeudella maasta tuohikäppyrän suojissa.






Kolmen kilometrin patikoinnin jälkeen tulimme Keltasilmän laavulle. Vielä ei ollut ruoka-aika, päättivät miehet. Omasta aamupalastani oli kulunut tässä vaiheessa jo kuusi tuntia, joten haukkasin yhden evässämpylän jaksaakseni jatkaa matkaa.




Laavun jälkeen patikoimme upeassa harjumaisemassa loputtomiin. Vettä näkyi välillä puolella ja toisella ja välillä molemmin puolin. Keltaisena hehkuvat lehdet ja järven sini olivat kiehtova väripari. Kumma, ettei näihin maisemiin ole saatu järjestettyä ulkomaalaisille patikkaretkiä! Kreetan saarella Samarian rotkossa vaeltaa vuosittain tuhansia turisteja ja kyllä Petkeljärven maisemat pärjäisivät hienosti vertailussa... toki ovat erilaisia, mutta näkemisen arvoisia molemmat!






Sanajalka on sekä sanana että kasvina ylväs, kaunis ja kiehtova, sadunomainen. Sananjalkametsä on metsänä kiehtovan kaunis ja vielä enemmän sadunomainen. Kesäisin on niin helppo kuvitella keijujen karkeloivan sananjalkojen seassa iloisina ja huolettomina. Ja sananjalat kuiskivat kilvan ikiaikaisia kertomuksiaan... Mutta näin syksyn tullen on sananjalkametsässäkin luopumisen ja kuoleman kaiku. Terhakoina koko kesän töröttäneet sananjalat muuttuvat syksyn tullen ruskeiksi ja murheellisiksi. Nyt tuonne kasvien sekaan on paljon helpompi mielikuvitella maahisia ja peikkoja kuin utuisen keveitä keijukaisia.









Korkealla harjulla honkien humistessa ihminen tuntee itsensä niin pieneksi. Puut huojuivat tuulessa ja pitivät omituista narisevaa ääntä. Yritin katsella korkeuksiin nähdäkseni, että osuiko kaksi puuta toisiinsa aiheuttaen kitinän, mutta en auringon kilossa saanut selvää. Niskakin tuntui taipuvan kaksinkerroin, joten annoin narinanaiheuttajan jatkaa narinaansa ja jatkoin itse matkaa aina vain eteenpäin.


Suurimmaksi osaksi tällä retkellä polku oli niin tasainen, ettei koko aikaa tarvinnut tähyillä jalkoihinsa. Mutta tarkkana parani olla: toisin paikoin oli paljonkin kivenmurikoita tai puunjuurakoita pitkin tietä.



Kymmenen kilometrin tarpomisen jälkeen maisema muuttui vihdoin vähäsen ja loputtomaan harjumaisemaan tuli vaihtelua, kun saavuimme suolle. Tai jos tarkkoja ollaan, niin emme saapuneet. Ohitimme vain, tässä vaiheessa.



Tatit ja muut sienet olivat maistuneet metsän menninkäisille... tai ehkä vain toukille ja etanoille. Ei siellä paljonkaan poimittavaa näkynyt. Onneksi emme olleetkaan saalistamassa muuta kuin matkaa ja maisemia.


Jäkälää, sammalta ja erilaisia kääpiä saimme ihailla pitkin matkaa.  Oooooo....



Vihdoinkin, vihdoinkin pääsimme ylittämään suomaisemaa pitkin pitkospuita. Kuvassa näkyvät upouudet ferrarinikin... ei kun ihan tavalliset farkkumallin kengät... Halti-merkkiset. Hyvin toimivat, vaikka uskaltauduinkin noin pitkälle patikalle sisäänajamattomilla jalkineilla.




Ei ollut tungosta poluilla. Mutta tarkkana piti olla, ettei vahingossa liiskannut littanaksi pitkospuita pitkin matkaa tehneitä luontokappaleita. En kyllä huomannut kuin tämän yhden karvaisen kaverin. Toivottavasti kengän pohjasta ei löydy sen kumppania...





Ennen kuin mennään seuraaviin kuviin, pitää kertoa, että harjumaisemissa ohitimme lukuisia poteroita ja juoksuhautoja. Ei voinut välttyä miettimästä ukkeja, pappoja ja vaareja, jotka nuorina miehinä ovat isänmaatamme puolustaneet ja pitkin metsiä ryömineet. Tuli ihan haikean vaikea olo.

Ja sitten saavuimme tänne:



... kuolleeseen, siis palaneeseen metsään. Hiiltyneitä, kuolleita puunrunkoja oli pitkin ja poikin pientareita ja pystyssäkin niitä törötti aavemaisina. Ihan kuin olisimme suoraan sotatantereelle astelleet... hyytävää!






Onneksi täällä sotatantereella kasvoi punaisenaan syksyn makeaa marjaa. Muutaman puolukan maistelin ohimennen. Hyviä olivat!





Pysäyttävän maiseman jälkeen huomasin jääneeni porukasta jälkeen pahan kerran. Olin kamerani kanssa hidastellut tolkuttomasti. En kuitenkaan jaksanut juosta muita kiinni vaan vaeltelin hiljaisuudessa omaan tahtiini.


Ja jonkin ajan kuluttua kuitenkin saavutin edellä kulkeneet.





17 kilometriä taivallettuamme saavuimme uudelleen Keltasilmän laavulle. Jo maistui makkara miehillekin ja minulle myös. Hyvin tekivät kauppansa niin edellisenä päivänä leivotut sämpylät kuin pullatkin. Veli kiehautti meille kunnon pannukahvit trangialla ja elo oli yhtä juhlaa. Luonnon helmassa kaikki on erityisen makoisaa!






Syönnin jälkeen viimeiset kolme kilometriä takaisin parkkipaikalle taivallettiin reipasta vauhtia. Minäkin olin laittanut jo kameran reppuuni enkä hidastellut jälkijoukossa. Aika ryytynyttä, mutta tyytyväistä sakkia lastautui autoon matkailukeskuksen pihamaalla. Ai niin... keskuksen ovet olivat säpisssä eikä koko paikassa näkynyt mitään elämää. Taisi olla jo liian myöhäinen ajankohta siellä vierailuun. Onneksi polulle pääsimme kuitenkin!

Entäs se sää, jota uhmasimme? Aamulla kotimaisemassa aurinko kilotti, mutta mitä lähemmäs retkikohdetta pääsimme, sitä paksumpi pilviverho peitti taivasta. Mutta pilvet väistyivät Lieksaan (, jossa kuulema oli satanut melkein koko päivän!) eikä meillä olisi voinut olla hienompi retkisää. No, tuuli tosin oli tuima, mutta metsän siimeksessä siitä ei ollut harmia ja taukopaikalla kiskoimme niskaamme tuulenpitävää vaatetusta, joten vilu ei päässyt yllättämään.

Kansallispuiston välittömässä läheisyydessä on Möhkön kylä, joka oli herättänyt mielenkiintomme, kun retkeä suunniteltiin ja etsittiin tietoja Internetin ihmeellisestä maailmasta. Olisimmepa olleet pöhköjä, jos emme olisi samalla reissulla käyneet katsomassa möhköjä.. Ei se nyt ihan noin rimmaa, mutta siis kieppasimme rautaisen Möhkön kautta ennen kotimatkalle lähtemistä. Oli sunnuntai-ilta, joten mikään paikka ei ollut enää auki. Pääsimme kuitenkin ihastelemaan monikertaisia sulkuportteja, kaunista maisemaa sekä maalle nostettua Manta-proomua, joka kesäteatterialueen laidalla toimii kesäkahvilana.













Paluumatkalla kieppasimme kahvilla Kiteellä. Tunsin ansainneeni kunnon munkkikahvit patikoinnin päätteeksi. Ihan niin läski en ollut, että olisin kaksi munkkia ahtanut. Toinen on kummitytön.


Oli meillä mahtava päivä! Mutta sen verran otti voimille, että eilen illalla en jaksanut enää käydä päivästä raporttia blogiin vääntämään. Muuten kyllä, mutta nytkin meni yli tunti, ennen kuin laiska nettiyhteytemme sai kuvapaljouden ladattua.

Mitäkö? Vai selityksen makua...? Ei kai...?

2 kommenttia:

  1. No nyt olin minä repun sivutaskussa painona... Oi, mikä ihana patikkaretki!!! Ihania kuvia, kaunista, kaunista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevyestipä kuljit mukana, et juuri mitään painanut :) Upeaa oli Petkeljärvellä, kyllä kannatti mennä.

      Poista