Näön vuoksi

Jos sanonta "silmät on sielun peili" pitää paikkansa, on sieluni viime ajat ollut alati väsynyt, tikkuinen, vetistävä, täynnä hiekanmuruja eikä sillä oikein ole nähnytkään, Ainakaan lukea illalla sängyssä. Näkeminen ja katsominen on vaikeutunut, suorastaan hankaloitunut. Siksi marssin optikon pakeille viime kuun loppupuolella, liikkeessä kun oli mainio tarjous, että toinen linssi ilmaiseksi.

Optikko teki tarkkaa ja perusteellista työtä. Ei ihme, että silmät kiukuttelivat, vanhojen lasien vahvuudet eivät enää olleet lähellekään sopivat. Lisäksi silmäni ovat muutenkin haasteelliset. Ei sitä moni huomaa, mutta toinen silmä mieluusti katsoisi itään ja toinen länteen.

Tarkistuksen jälkeen valitsin samoin tein kehykset. Liikkeen kehysvalikoima oli melko yksipuolinen ja ehkä jopa suppea. Hyllyillä ei ollut yksiäkään pokia, jotka olisivat huutaneet ja huhuilleet, että johan sitä on Kotosen tätiä odotettukin. Joten valitsemani kehykset eivät ole oikein mistään kotoisin ja lasit on tosiaan hankittu näön, ei niinkään ulkonäön, vuoksi. Pokien valitsemisen jälkeen jatkui tarkka uusien lasien valmistelu. Halusin lasit, joilla näkisin joka tilanteessa ja joista olisi apua silmien tikkuisuuteen. Huh, kyllä tuli hintaa näkemisen apuvälineelle, vaikka olikin tuo hyvä tarjous.

Eilen olin saanut tekstiviestin, että uudet näkimet olisivat noudettavissa. Tänään siis porhalsin ennen töihin menoa uusia kakkuloitani noutamaan. Taas tehtiin perusteellista työtä, että nenätyynyt ja sangat olisivat varmasti oikeassa asennossa. Töihin pyöräilin vielä vanhat lasit iloisesti nenällä keikkuen, mutta heti töissä iskin uudet rillit päähän.

Hui... ihan kuin olisi huimannut. Rappujen laskeutuminen tuntui epävarmalta. Välillä tuli huonon olon tunne. Mutta hyvin pärjäsin uusilla rilleillä koko päivän. Vielä kun vähän totuttelen, tulen niiden kanssa sinuksi. Ihan hirmuiset odotukset on lastattu kevyiden linssien päälle. Nyt pitäisi näkemisestä ja katsomisesta tulla silkkaa leikkiä ja iloa. Silmien väsyminen jääköön historiaan!

Töistä kotiin pyöräillessä tuntui, että olisin istunut tosi korkealla. Vähän jo katselin pyörääkin sillä silmällä, että mahtoiko pyöränavaimeni sopia jonkun muun fillarin lukkoon... Olinko ottanut vahingossa jättiläisen pyörän kotimatkan ajopeliksi?

Puolen päivän käytön jälkeen sanoisin, että näkeehän näillä, mutta tikut jäivät silmiin kalvamaan. Mutta toisaalta... totutteluaikaa on ollut vasta se vajaa päivä. Ehkä tämä vielä iloksi muuttuu?

Uusilla laseilla oli iloista katsella ja lukea postin tuomaa korttipostia. Minua oli muistettu kahdessa eri postcrossing-miitissä. Ihanaa! Kiitos Riitta ja Katri sekä kumppanit!

PS. Kirpparikeijun blogissa on niin hauska postaus, että käykääpä lukemassa. Kursiivilla kirjoitettu teksti on linkki, sitä klikkaamalla pääsee suoraan asiaan.