Terveisiä Tallinnasta: Kadriorg, Suhkrukunst, Karnaluks, Kassikohvik ja suklaaöverit

Maanantain ykköstutustumiskohteemme oli siis Kadriorg, Pietari suuren perustama yleinen puisto. Pikkuruisessa esitteessä aluetta kuvataan näin: "Puisto on huomattava monipuolisen puistoarkkitehtuurin ansiosta - tämä moninaisuus tulee esiin useissa alueen pienissä puutarhoissa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Japanilainen puutarha... Kulttuurin ystävän kannattaa huomata, että Kadriorgissa toimivat maan parhaat taidemuseot (Kadriorgin palatsissa toimiva taidemuseo sekä nykytaiteenmuseo Kumu) samoin kuin kaksi 1920- ja 30-luvun tyyliin sisustettua kirjailijamuseota sekä lasten oma museo."

Toinen esite kertoo enemmän Miiamilla-lastenmuseosta: "Opettavaisessa lastenmuseossa esineisiin saa koskea ja samalla voi oppia uusia, hyödyllisiä taitoja. Museo on suunnattu 3 - 11 -vuotiaille lapsille, mutta hauskaa tekemistä löytyy aikuisellekin. Museossa on myös suomenkieliset opasteet. Museokahvilassa voi edullisesti syödä kevyttä lounasta ja herkutella leivonnaisilla."

Pitkän puistokäytävän varrelle ilmeisesti ihan yksityishenkilöt ovat lahjoittaneet puita muutama vuosi sitten. Jokaisen puun juurella oli laatassa lahjoittajan nimi. Joihinkin laattoihin oli kaiverrettu myös jokin tekstin pätkä.

Kun pääsimme vielä suljettuna olleen (aikainen aamu!) taidemuseon pihaan, alkoi ripeksiä vettä. Ja jotenkin onnistuin koheltamaan ja koko Kadriorgin palatsirakennus jäi kuvaamatta! Otin sentään kuvan kohti rantaa ja Rusalkan muistomerkkiä. Rannan enkelipatsas on pystytetty vuonna 1893 uponneen panssarilaiva Rusalkan muistoksi ja sen on tehnyt Viron kuuluisin kuvanveistäjä Amandus Adamson.

Sade latisti tunnelmaa ja koska puiston näyttelytilat ja kahvilat eivät vielä olleet avautuneet, päätimme jatkaa matkaa.

Hyppäsimme raitiovaunuun, jolla matkustimme takaisin keskustaan, jossa puolestaan nappasimme taksin kohti Mustamäkeä ja kauppakeskus Mustikaa. Siellä odotti meitä leipuri-intoilijoita (serkkukin on hurahtanut leipomiseen) alan kauppa Suhkrukunst. Vähän oltiin aikaisessa, kun sekin putiikki avasi ovensa vasta kymmeneltä. Muutaman minuutin odottelun jälkeen pääsimme höperöitymään kakkutarviketaivaaseen...

Kun korissa jo mukavasti painoivat kakkutarvikeostokset, kurkkasimme vielä kaupan juhlajärjestelypuolelle. Oooh... mitä ihanuuksia! Olin tulla höperöksi! Onneksi kaikkea ei tarvitse ostaa, kun valokuvaamalla voi pahinta hamstraushimoa hillitä.

Poistuessamme kaupan hälyportit pärähtivät soimaan. Hätä ei ollut tämän näköinen, sillä tiesimme tasan maksaneemme kaikki ostoksemme. Olin ostanut mm. sokerimassasilmiä ja niihin oli jäänyt hälyytys päälle. Myyjä vain poisti hälytyksen ja pääsimme poistumaan tyytyväisinä.

Sillä aikaa äitimme olivat tehneet vaikka mitä löytöjä kauppakeskuksen muista liikkeistä. Mustamäki oli ennen vilkas kauppapaikka, kaikki suomalaisturistitkin köijättiin Mustamäen torille. Mutta nykyään on noussut uusia kauppakeskuksia lähemmäs kaupungin keskustaa eikä Mustamäki enää ole matkanjärjestäjien eikä turistien ykköskohde. Meille se sopi mainiosti, sillä tarjontaa oli moneen lähtöön ja koska käytävillä ei ollut tungosta, meillä oli mainiosti mahdollisuuksia kierrellä katselemassa ja hypistelemässä.

Puolen päivän tienoilla havahduimme paluumatkalle. Satoi edelleen, joten kiirehdimme johdinbussin pysäkille. Tovin odottelun jälkeen hyppäsimme bussiin ja ajoimme kimpsuinemme ja kampsuinemme takaisin keskustaan.

Rocca al Maressa käyneet muut matkalaiset sekä retkibussimme tuli hotellin edustalle yhden seutuvilla. Majoituimme Viru-hotellissa, josta ei ole moitteen sanaa sanottavana. Henkilökunta oli hyvin ystävällistä, kaikki tilat todella siistit ja aamiainen hyvinkin kattava. Jos nyt jotain kehitettävää pitäisi löytää, niin olisi suotavaa, että aamukahvi tulisi juomalla pois kupista... se oli niin vahvaa ja tuhtia, että juomatta jäi.

Huoneemme olivat 20. kerroksessa, joten näköalat yli kaupungin olivat huimat! Edelliset hotellikokemuksemme ovat Englannista ja sen jälkeen tallinnalaisen Sokos-hotellin laatu oli suurinta luksusta. Tilaa oli levittäytyä matkalaukkuineen ja suihkussakin mahtui jopa peseytymään... Hiustenkuivaaja oli vakiovarusteena, saippuaa oli tarjolla sekä suihkussa että käsienpesualtaan äärellä, hengareita oli suurempaakin vaatevarastoa varten, eteisessä oli kokovartalopeili ja huoneessa oli jopa baarikaappi. Näitä on pitänyt ennen itsestäänselvyyksinä, mutta matkailu onkin avartanut arvostamaan väljyyttä ja arjen pieniä välttämättömyyksiä!

Pikapikaa kiikutimme matkatavarat puoleen väliin taivasta ja palasimme itse takaisin maan pinnalle. Vajaa 20 minuuttia oli aikaa ennen kuin retkibussi lähti viemään meitä neulootikkoja, koukkumaanikkoja ja muita käsityöintoisia kohti Karnaluksin käsityöparatiisia. Äiti sanoi, että meidän on pakko ehtiä juomaan kahvit, tai hän pyörtyy. Ajatus oli niin huolestuttava, että kiirehdimme hotellin baariin kahville, vaikka leivonnaiset vitriinissä eivät juuri houkutelleet. Otin lihapasteijan, serkku söi macaronsin ja äitiosasto yksimielisesti valitsi toscapiirakkaa. Kulinaarinen nautinto ei ollut suuren suuri, mutta ilmeisesti ainakin tuhdin tiiviit toscapiirakat olivat hyvinkin energiapitoiset.

Karnaluks. Se olisi luku sinänsä. Ensnnäkin se on niin hyvin piilossa tuiki tavallisen talon uumeissa, monien ovien takana, ettei sinne kukaan sattumalta eksy. Viimeisen oven takana pitää vielä soittaa ovikelloakin eli kaupan ovi on jatkuvasti lukossa. Kertoisikohan joku, että miksi ihmeessa?

Tästä talosta se aarreaitta löytyy...

... tämän oven takaa, rappujen ja käytäväsokkeloiden uumenista.

Välillä jossakin saattaa olla jopa opaste. Oho!

Muista soittaa ovikelloa!

Tällä kertaa bussikuski antoi meille tunnin aikaa ja sitten hän tulisi hakemaan meidät pois. Rajoitettu ostosaika oli sekä hyvästä että pahasta. Eipähän tullut törsätyksi liikoja, mutta toisaalta en ennättänyt edes kierrellä kuin vähän lanka- ja nappiosastoilla. Ja tuolla kaupassa sentään olisi käsityötarvikkeita joka lähtöön. Mielestäni se on kaltaiselleni harrastelijakäsityöläiselle (joka ehtii ostaa tarvikkeita enemmän kuin koskaan tekemään valmista) varsinainen tavarataivas, mutta myös helvetti. Ja juuri siksi, että tulee ostetuksi materiaalia töihin, joita kai ehtii toteuttaa sitten joskus eläkkeellä... paitsi ettei meidän ikäluokka itse asiassa taidakaan päästä eläkkeelle ennen kuin haudassa, jos nykyhallituksen suunnitelmat toteutuvat.

No niin, harhauduin aiheesta. Mutta tässä siis vähän maistiaisia Karnaluksin tavarataivaasta valokuvien muodossa:

Poislähtiessä katselin ikkunan läpi bussin viereen parkkeerannutta autoa. Lukuabi? Mitähän mahtanee tarkoittaa? Meillä kotona on luku-urakan keskellä yksi abi, joka tänä samaisena päivänä, kun äitinsä vain humputtelee pitkin naapurimaan pääkaupungin ostosparatiiseja, istuu ruotsin yo-kuuntelussa kamalan flunssan ja kuumeen kourissa. Voi minun pientäni...

Kun käsityötarvikkeiden ostamisen makuun päästiin, mentiin sitten vielä ihmettelemään kangaskauppa KangaZungelin tarjontaa. Satamasta löytyneestä Tallinnan opaslehtisestä olimme repineet kaupan tarjouslapun mukaamme eli saisimme lappua esittämällä 60 % alennuksen ostoksestamme.

Tänne menimme hotellilta kävellen. Yhden alikulkutunnelin suulle jo kuului keveän kaunista ja sieluun sattuvaa huilun soittoa. Siellä tunnelissa nuori mies soitti suloisia säveliä ihmisten vain ryntäillessä kiireisinä ohi. Huilun ääni oli niin korviahivelevän kaunis ja kuulas ja se toi niin mieleeni esikoisen, että melkein ikävääni pakahduin. Voi minun toista pientäni!

Kangaskaupat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta olisi siellä ollut ruukkujakin. Bussin kantavuus on rajoitettu ja saimme jokainen tuoda noin 20 kilon tuomiset. Olisin halunnut tuon suuren vaalean ruukun mustan, korkean ruukun takaa. Siihen olisin mahtunut suurempikin istutus! Mutta ruukku painoi niin rutosti, että kuski olisi varmaan jättänyt minut ruukkuineni jalkamieheksi.

Oli siellä kaupan korujakin ja muuta hilpetööriä. Näitä ihmettelin matkan päästä... ahaa: jopas kävi viuhka!

KangaZungelissa oli myös Outlet-osasto, jossa sai kaikesta 75 % alennuksen. Mutta hyh. Suurin osa tavaroista oli hirveän likaisia tai jopa rikkinäisiä, ruosteisiakin. En ottaisi niitä edes ilmaiseksi. Olenkohan julma, jos sanon, että kaatopaikkatavaraa kaikki tyynni? Ehkä siellä olisi lian ja töryn seasta voinut löytää helmenkin, mutta ei tehnyt mieli edes koskea tuotteisiin.

Tarton maantien toisella puolella, melkein vastapäätä KangaZungelia oli minulle mieleinen kahvila. Kun suunnittelimme käyntikohteita, toivoin, että kahvittelisimme Nurri-kahvilassa.

Kahvilaan mentiin ensin yhdestä ovesta eteiseen ja kun koko seurue oli eteisessä ja ulko-ovi suljettuna, meille avattiin ovi varsinaiseen kahvilaan. Näin pidetään huoli siitä, että kissat eivät pääse livahtamaan karkuteille. Kaikki kahvilan kissat ovat löytöeläimiä ja suurin osa on tullut löytökissakodista, vain yksi on pienen pojan Tallinnan kadulta löytämä ressukka. Jos kahvilan asiakkaan ja kissan välille muodostuu erityinen side, kissan voi lunastaa omakseen.

Kahvilassa ei ollut yhtään asiakasta, kun menimme sinne. Tunnelma oli hyvin rauhallinen, miltei unelias. Kissat nukkuivat mikä missäkin ja taustalla soi hiljainen rauhallinen musiikki. Kahvilan sisustus oli pelkistetty, jopa karu. Luultavasti puhtaanapito ja siivous on silloin helpompaa ja yksinkertaisempaa.

Aivan aluksi meidän piti lukea kahvilan säännöt ja hyväksyä ne allekirjoituksellamme.

Olimme pikemminkin nälkäisiä kuin kahvinjanoisia, joten päätimme syödä jotain. Kahvilan valikoima oli kovin rajallinen ja melkein jo huolestuin, löytyykö kaikille mieleistä murkinaa. Serkku söi pastaa, äidit lohikeittoa ja itse valitsin vuohenjuustosalaatin. Salaatti oli kyllä oikein hyvä ja maukas, mutta niin pieni, etten tullut kylläiseksi. Emmehän olleet syöneet koko päivänä aamiaisen jälkeen, ellei hotellin pikakahveja otettu huomioon.

Kahvilaan tuli toisetkin asiakkaat ja henkilökunta liikkui tilossa, joten kissat heräilivät ja alkovat jopa vähän leikkiä. Eivät ne kyllä erityisen seurallisia olleet, mutta sallivat sentään vähän silittelyä.

Syötyämme päätimme sateesta välittämättä kierrellä vanhassa kaupungissa. Se on kuitenkin kaupungin sykkivä sydän ja sielu.

Pistäydyimme käsityömyymälöissä etsiskelemässä serkulle laukkua ja äidilleni jakkua. Lopulta päädyimme pieneen kahvilaan pienen sisäpihan viereen. Tätä Cafe & Chocolaterie -kahvilaa oli meille suositellut tätini, se yksi äitini siskoista, joka ei ole kummini.

Äiti ja kummitäti ottivat pullaa (viisas valinta) ja me serkun kanssa pistettiin elämä risaiseksi ja tilattiin kunnon kimpaleet kahta erilaista suklaakakkua. Puolitimme palat, niin että molemmat saivat maistella molempia. Kakut olivat kyllä hyviä, mutta niin ylettömän makeita ja suklaisia, ettemme meinanneet jaksaa syödä annoksiamme. Minun piti käydä hakemassa santsikuppi kahvia ja vesilasi, että sain imelyydet nieltyä. Hurjan hyvää oli, mutta eipähän tarvitse ihan kohta suklaakakkua himoita.

Suklaaövereiden jälkeen ei voinut kuvitellakaan menevänsä suoraan hotellille ja nukkumaan. Oli pakko selvittää raikkaassa, tihkusateisessa säässä suklaahuuruista päätään. Siispä tallustelimme jälleen pitkin Tallinnan vanhan kaupungin sympaattisia kujia ja kuinka ollakaan,  äidin uusi ja tyylikäs jakkukin käveli siellä vastaan, Tai ei se ihan kävellyt... mentiin ostamaan yhtä postikorttia ja samalla vilkuiltiin muutakin ja minä bongasin vähän toisten vaatteiden takaa villajakkuja, joihin oli neulahuovutettu tyylikäs kukkakuvio. Jakku sopi äidille kuin tehty! Harmi, ettei minulla ole siitä kuvaa.

Niin se vain alkoi vähitellen painaa matkalaisten jaloissa tämä tapahtumien täyteinen päivä. Siispä hotellille suihkuun ja lakanoiden väliin pötkölleen keräämään voimia seuraavan päivän varalle. Vaikka meillä serkun kanssa ei kyllä kumpanakaan iltana meinannut juttu loppua millään...