Terveisiä Tallinnasta: Armastatud kohtumispaik

Toinen ja tällä erää myös viimeinen Tallinnan päivämme käynnistyi hyvinkin tuhdilla hotelliaamiaisella. Yltäkylläiset ovat hotellien aamupalapöydät ja voi että me syötiinkin! Kuvassa on kaikki, mitä minä söin ja join. Paitsi että kahvia en juonut, se kun oli minun makuuni turhan tömäkkää.

Huvittavaa lautasen täyttämisessä oli, että ensimmäisenä poimin kyytiin nuo kolme makeaa ja pyöreää minitomaattia. Ennen kuin ennätin muuta murkinaa lastata lautaselle, tomaatit pitivät omia bileitään viereksimällä pitkin lautasta kuin golfpallot konsanaan. Kun yritin tasapainoilla niitä pysymään lautasen reunojen sisäpuolella, tuli mieleen ihan Speden pelit kaikkine mahdottomine tehtävineen.

Matkan järjestäjän toimesta meitä olisi tiistaina töytyytetty Super Alkoon ja Ülemisten kauppakeskukseen. Toivottavasti linja-auton kuljettaja ei kovin kyllästynyt meihin, sillä menimme jälleen omia menojamme. Toiveissa oli kiertelyä vanhassa kaupungissa ja hoitoja...

Hierontaa, hiusten värjäystä, mani- ja pedikyyriä olimme yksi jos toinenkin haaveilleet ottavamme Tallinnan ilusalongeissa. Mutta neljän hengen seurue, jolle ei ollut aikaa varattuna, ei niin vain päässytkään hemmoteltavaksi. Näköjään tilanne on aika lailla muuttunut siitä, kun edellisen kerran olen kaupungissa vieraillut. Silloin olin reissussa äitini ja tytärteni kanssa ja meidät kaikki neljä napattiin kadulta käsi- ja jalkahoitoihin, vaikkemme edes olleet asiaa etukäteen harkinneet.

Aamulla suuntasimme satamaan opiskelijoiden kauneussalongista kyselemään, jos onnistuisimme sinne pääsemään asiakkaiksi. Internetissä ei tainneet ajat olla ihan ajantasalla, sillä yhdeksältä paikalla oli vasta opettaja eikä yhtään opiskelijaa. Sitä paitsi ryhmä oli aivan aloittelijoita, jotka eivät olleet vielä ennättäneet juurikaan saada oppia. Äärimäisen auttamishaluinen ja ystävällinen opettaja suositteli meitä menemään toiselle puolelle satama-allasta kyselemään toisesta paikasta, jossa saman koulun edistyneemmät oppilaat työskentelisivät.

Luovuimme kuitenkin ajatuksesta. Vain äidilleni kävimme varaamassa Viru-keskuksen hierontapisteestä hieronta-ajan iltapäiväksi. Matkan varrelta serkku bongasi postin ja postilaatikon, joten saimme muutamat reissuterveiset postikorttien muodossa lähtemään maailmalle. Postilaatikko oli pulualueella ja yksi lintu oli parkkeerannut itsensä laatikonvartijaksi.

Lopulta äiti jäi sukkaa neuloen hotellille odottamaan hierontaan pääsemistä. Me muut suunnistimme vanhaan kaupunkiin katselemaan ja ihastelemaan.

Serkulla oli vielä etsinnän alla se täydellinen laukku. Yksi vaihtoehto oli jo edellisenä iltana kävellyt vastaan, mutta se ei vielä ollut se täydellisin toive. Laivalta olimme poimineet mukaamme käsityökartan, josta serkku oli bongannut yhden potentiaalisen ostopaikan. Sinne siis, eli kohti Toonpean mäkeä!

Sieltähän se itse täydellisyys sitten löytyikin! Ylähyllyltä muiden laukkujen takaa piilosta ja kovin pölyisenä. Siellä se oli varmaan koko kesän kyhjöttänyt odottamassa serkkuani ostoksille. Kuvaahan minulla ei tietenkään tästä käsityön taidonnäytteestä ole... mutta päivitän sen tähän alle, jos serkkuni ystävällisesti välittää kuvan uudesta ystävästään täällä julkaistavaksi.

*muokkaus*
Kuva tulikin serkulta pikalähetyksenä, joten tässäpä teille kaikille ihasteltavaksi virolaisen käsityön taidonnäyte:

Tallinna on tunnettu kahviloistaan ja mahtavista makeista leivonnaisistaan. Mutta siinä vaiheessa, kun kahvintuska jo korventaa ihmisen sisintä, ei löydy kahvilan kahvilaa. Tai jos löytyy, emme kuitenkaan halua sisään syystä tai toisesta. Kummi muisteli, että jossakin on pikkukuja, jossa on ihania pikkukonditorioita vieri vieressä ja toinen toistaan houkuttelevimpina. Emme vain onnistuneet sitä kujaa löytämään.

Löysimme sentään kutsuvan ja houkuttelevan kahvilan, jonka varsinainen nimi jäi huomaamatta, sillä jo ulkoa ikkunan läpi söin silmilläni vitriinin monenmoisia herkkuja. Ikkunat mainostivat kahvilan olevan rakastettu kohtaamispaikka jo vuodesta 1864.

Suosio on helppo uskoa, sillä jouduimme jonottamaan tovin ennen kuin olimme ostosvuorossa. Se oli hyvä, olipahan aikaa miettiä valintojaan, sillä valinnanvaraa todella riitti! Valitsin ison kahvin ja Pavlovan ja valinta osui hyvinkin oikeaan. Kummi ja serkku ottivat suklaapavlovat ja nekin olivat kuulemma äärimmäisen herkulliset. Tuolla asioisin mielelläni toistekin!

Kahvin ja marengin makea liitto suussa maistuen jatkoimme vanhan kaupungin ihastelua. Koska serkku oli jo laukkunsa löytänyt, meillä ei ollut enää varsinaista etsittävää. Mutta kyllähän katselemista riitti. Ja eikös vain kummitätikin löytänyt yhdestä putiikista niin itsensä oloisen pellavajakun (tai -takin tai -mekon), että olihan se ostettava pois kuleksimasta. Upea vaate, joka toimii monena. Kyllä olisi tätiäni varmasti harmittanut, jos olisi sen jättänyt ostamatta. Ja arvannette, ettei minulla tästäkään upeasta löydöstä ole valokuvaa... mitähän sitä oikein olen ajatellut tuolla reissussa? Vai enkö ole ajatellut mitään?

Vaikka kuinka olisi mukavaa, kotiinlähdön hetki koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. Niin tälläkin mahtavalla lomasella. Kävimme hakemassa äidin hieronnasta mukaamme (edellinen asiakas oli ollut yliaikaa hoidossa ja äidin hieronta myöhästyi reippaasti ja kutistui lopulta hätäiseen puoleen tuntiin, jalkahoito jäi kokonaan saamatta ja loppujen lopuksi koko homma maksoikin aikaan nähden kohtuuttomasti. Emme siis voi suositella Viru-keskuksen Tool ja tee -hierontapistettä.) ja lähdimme etsiskelemään ruokaa.

Satamaan päin mennessä oli tietyön vierellä italialainen ravintola, jonne päätimme mennä. Siellä olikin sellainen ihmeellinen käytäntö, johon en ole koskaan ennen ikinä missään törmäänyt. Heti ovella meille jaettiin kortit, joita käyttäisimme ruokaa ostaessamme. Kortille latautuisi kaikki ostoksemme ja kortin perusteella sitten maksaisimme ostoksemme ovelle ulos lähtiessämme. Höh?

Pöllämystyneinä parkkeerasimme porukkamme pöydän ääreen ja tarkkailimme tovin muita asiakkaita. Ravintolassa oli yksi pitkä palvelutiski, jossa oli monta eri palvelupistettä ja jokaisesta sai erilaista einettä. Oli pastapiste, pitsapiste, salaattipiste, keittopiste, kahvipiste, jälkiruokapiste... Valitsin taas listalta salaatin, joten menin jonoon salaattipisteeseen, kummitäti jonotti pitsapisteessä ja äitini ja serkku pastapisteessä. Sieltä sitten jokainen kantoi pöytään oman mieltymyksensä mukaiset ateriat.

Ruoka oli oikein hyvää ja ilmeisen täyttävää, sillä kaikki muut, paitsi minä salaattiateriani kanssa, eivät jaksaneet syödä kaikkea. Sain maistella serkun spagetti carbonaraa ja äidin kanapastaa ja ne olivat maukkaita kyllä. Kummitädiltä olisi joutanut pitsaa maistiaisiksi, mutta rajallinen se on minunkin kupuni vetoisuus, vaikkei ehkä uskoisi...

Sen verran hämmästyksen kourissa ja jo matkasta sekaisin taisin olla tuolla ravintolassa, etten muistanut kameran olemassaoloa ollenkaan, joten kuvauskin unohtui.

Verkkaan vaelsimme lopulta kohti satamaterminaalia ja pääsimme laivaankin hyvissä ajoin. Parkkeerasimme pyrstömme kahvilan pöydän ääreen jo tuntia ennen laivan lähtöä ja kaivoimme kutimet esiin. Äidillä valmistui Enonkoski-sukat ja serkulla sukat työkaverille. Minun alkuperäinen reissukäsityöni oli bussin ja laivan uumenissa pakattuna matkalaukkkuun, joten aloitin uuden... Serkun avustuksella kerin aitovillaisen lankavyyhden keräksi ja kävin neulomaan... saa nähdä tuleeko työstä huovutettu laukku, kuten alkuperäinen suunnitelma on, vai keksinkö matkan varrella vielä jotain muuta... Lanka oli niin villaista, että sekä minun että serkun mustat vaatteet karvaantuivat kummasti langan käsittelyssä. Se siis olisi kesäkäsityöhön sopivaa sinänsä, että voisi ulkona ahertaa, mutta ei kai kukaan villaista helteellä neulo.

Jalat olivat parissa päivässä niin tottuneet ainaiseen vaeltamiseen, ettemme osanneet laivallakaan istua paikoillaan. Piti käydä maisemia ihailemassa kerran jos toisenkin. Ensin Tallinnan satamassa...

... sitten taas ikkunan läpi niin että heijastukset pilaavat parhaan lopputuloksen...

... ja lopulta vielä laivan tuuliselta peräkannelta juuri hetki ennen auringonlaskua ja laivan saapumista satamaan niin että Kustaanmiekka ja Suomenlinna jäivät näkyviin.

Kotimatkalle taisimme päästä satamasta lähtemään vasta yhdeksän jälkeen. Pysähdyimme Kuortissa ja lopulta olimme päätepysäkillä aamuyöstä. Serkku ystävällisesti järjesti meille öisen taksikyydin kotiovelle (Kiitos!), niin että olimme pikemmin pötköllään omassa sängyssä oman tutun tyynyn ja täkin syleilyssä. Äiti tuli meille yöksi, ettei isän tarvinnut aamuyöllä autoilla armastaan hakemaan kirkonkylän bussiasemalta. Toivottavasti häntä nukutti yhtä makeasti kuin minua!

Yövalvominen ei ole minun juttuni. Olin toki torkahdellut bussissa enemmän ja vähemmän ja siinä kolmen maissa päästyäni petiin nukuin kuin tukki noin puoli yhdeksään. Silti seuraava päivä meni sumussa ja dagen efter -tunnelmissa. Minuun olisi siis voinut hyvin ripustaa samanalaisen kyltin, kuin laivan joissakin pelikoneissa ja säilytyslokeroissa oli...

Mutta mahtava reissu oli! Kiitos kaikille mukana olleille!