Karhuvuorella

Nyt kun Kotosen kotiväki on juoksennellut luontopoluilla siellä sun täällä, havahduin siihen tosiasiaan, että lähiseudun luontokohteet on koluamatta. Hupsis! Taas tuli lähdettyä merta edemmäs kalaan, kuten vanha sanonta osuvasti toteaa. Ihan kantakaupungin alueella on kaksikin kaupungin ylläpitämää metsätaivalta jalkapatikalla taitettavaksi. Toinen on Soininmäen luontopolku kaupungin länsilaidalla ja toinen Karhuvuoren luontopolku ihan tuossa kivenheiton päässä meiltä. Tai no - en jaksaisi sinne kiveä viskata, mutta pyörällä matkan taittaa tuossa tuokiossa.

Koska setä oli taas ollut yön töissä ja kotona olisi pitänyt liikuskella hiirtänkin hiljempaa, otin tilaisuudesta vaarin ja lähdin tutustumaan lähiluontoon. Eilinen säätiedotus oli onneksi väärässä ja tämän päivän sää oli paras mahdollinen ulkoiluun. Uskollinen ratsuni rattaat kitisten kyyditsi tädin ja kameran korpeen.

En kehdannut jättää pyörää tuohon opasteen alle, vaan raahasin sen syvemmälle metsään. Kun reilun tunnin jälkeen palasin lähtöpisteeseen, jonkun toisen fillari on köytettynä kylttiin.

Polun alussa oli neuvoja ja ohjeita sekä postilaatikonssa mukaan otettava vihkonen.

Vähän epävarmoin askelin suunnistin kohti suurta tuntematonta. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kirkonkellojen juhlava kumu. Kello oli piirun verran yli yhdentoista ja Pääskylahden kirkossa pidetty puuhamessu kilkuteltiin päättyneeksi. Metsään oli päästävä työhuolia hoitamaan, joten ei kun menoksi!

Enkä etäs ehtinyt, kun alkoi kuulua puhetta selän takaa. Yksin ei tarvinnut polulla tarpoa. Törmäsin siellä muun muassa esikoisen entisen luokkakaverin vanhempiin, jotka laillani olivat tutustumassa luontopolkuun ensimmäistä kertaa.

Jos takaani kuului puhetta, niin edellä oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä touhottanut menemään joku nelijalkainen.

Polulla oli merkittynä 13 rastia, joista yhden ohitin huomaamatta. Mutta ensimmäinen rasti oli heti alkumatkasta pitkospuiden vieressä suomaastossa.

Suon jälkeen mentiinkin ihan umpimetsään ja kohti kunnon kapuamista.

Koivuntaimikon jälkeen tuli näkyviin jyhkeä kallio, Karhuvuori. Enpä heti arvannutkaan, kuinka jyrkkä nousu edessä olisi...

Kallion alla oli kolmas rasti. Kyltti oli niin hankalassa paikassa, etten käynyt sen äärelle rämpimään. Kolmannella rastilla kerrottiin isojen kallioiden ja jyrkkien mäkimaastojen kasvillisuudesta.

Onneksi polun viereen oli rakennettu kaide, josta sai apua ylöspäin kapuamiseen. Jo pitkospuut olivat aamun kosteuden jälkeen märät ja liukkaat. Liukasta oli myös polulla.

Karhuvuorella olisi ollut paikka eväiden nauttimiselle. Mutta enpä ollut ottanut edes juotavaa mukaan näin lyhyelle patikalle eväistä nyt puhumattakaan. Mäen päällä oli seuraava rasti ja rastin takaa näkyi ns. Schaumannin piippukin.

Täältä suunnistin ehkä vähän harhaan siinä mielessä, että yksi osio lenkistä jäi kiertämättä. Yritin kovasti seurata maalimerkkejä polun varrelta, mutta pikkuisen selkeämpää olisi opastus voinut olla. Mutta toisaalta - ei tämä nyt niin vakavaa ollut.

Polku laskeutui pois mäeltä ja lähes yhtä jyrkkänä kuin oli sinne noussutkin. Tarkkana sai olla, ettei patikointi muuttunut pyllymäeksi!

Yhtään en muista, mitä opasvihkonen kertoi viidennellä rastilla. Mutta mahtava pahka on koivun kyljessä tuolla kyltin vasemmalla puolella!

Pian saavuinkin laavulle, joka oli kyllä murheellinen näky. Töhryt seinissä, roskapussit laavun seinän vieressä, elävät koivut, joista oli revitty tuohta ja jotenkin pusikkomainen maasto eivät kyllä houkuttelisi tuonnekaan eväsretkelle. Nyt tietysti syksyn kosteuskin teki tehtävänsä, mutta epäilen että kesäisin laavulla on seurana miljoonittain hyttysiä.

Laavun takana oli jo kiehtovampi metsämaa.

Yksi sadunomaisimmista paikoista koko polulla oli sammaloituneen metsäpuron äärellä. Sieltä löytyi kuudes rasti.

Karhuvuoren luontopolku on kaksi kilometriä pitkä, mutta onnistuin käyttämään sen kiertämiseen yli tunnin. Ihmekös se, kun piti luontoa ihmetellä ja ottaa kuvia. Kun pikarijäkälien peittämän kiven näin, mieleeni nousi muistelematta Helvi Juvosen runo:

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan

ja sade täytti sen, ja pisarassa

kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:

Nyt malja elämämme rikkkaudelle.

Heti jäkälien jälkeen katselin taakseni. Aurinko hopeoi kasteen peittämät mustikanvarvut epätodellisen hohtaviksi.

Sitten saavuinkin jo kahdeksannelle rastille.

Koivikko? Rastin takana kasvoi sankka kuusimetsä. Tällä kohdalla huomasi selvästi, että vihkosen painamisesta on vierähtänyt vuosi jos toinenkin.

Yhdeksännellä rastilla näkyi todella vanhaa kuusikkoa, kuten vihkonenkin tiesi kertoa.

Ajatuksissani jatkoin matkaa ja yhtäkkiä olin keskellä kauneutta. Väriä hehkuvia haavan lehtiä lojuin sikin sokin syvän vihreällä sammaleella. Tänne olisi voinut jäädä tuntikausiksi tankkaamaan jaksamista.

Ja tässä upeassa maisemassa odottikin kymmenes rasti.

Sieltä ne ovat peräisin. Väirläikät sammaleella.

Tässä vaiheessa luulin jo, että polun pää tulisi vastaan tuossa tuokiossa. Mutta väärässäpä olin. Vielä oli metsällä tarjottavanaan monta hienoa yksityiskohtaa ja kolme rastin paikkaakin.

Katajaiselle kansalle katajatietoutta...

Syksyisiä värejä, tädin lempisävyjä...

... ja jättiläispuita!

Kaatunutta puunrunkoa käytin apuna, että sain napattua todistusaineistoon kuvan itsestänikin. Olin siellä!

Voimaantuneena palasin takaisin kotiin ja kokkailemaan. Mutta niistä kerronkin toisen kerran. Nyt - hyvää yötä!