Karviaiskiisseli

Meillä on omassa pihassa vain yksi karviasmarjapuska, mutta se on kyllä ylettömän tuottoisa tapaus. Marjoja tulee älyttömiä määriä. Nytkin pensasta on tyhjennetty ihan urakalla, silti osa oksista on vielä koskematta.

Joskus muinaisina aikoina pakastinkin karviaisia ja keitin niistä hilloa. Vaan käyttämättä jäivät, sillä muut marjat ovat pakastettuina parempia. Köyhän miehen lakkahilloakin on tullut kokeiltua ja hyväksi havaittua. Olin jo alkanut suunnitella tuon huijaushillon keittämistä, mutta onneksi satuin käymään penkomassa alakerran varaston säilykejääkaappia. Oli siellä hillopurkki poikineen! Eli kielsin itseltäni hillon keittämisen.

Mutta sittenpä luin 365 kuppia kahvia -blogista karviaiskiisselistä. Se näytti herkulliselta ja kauniin väriseltä. Joten ajatus ei jättänyt rauhaan ennen kuin kopioin idean.

0.5 litraa karviaisia
1 l vettä
puolikas vaniljatanko
2 dl sokeria
4 rkl perunajauhoa
tilkka vettä

Ensin keitin karviaisia, vettä ja vaniljatankoa vedessä niin kauan, että karviaiset pehmenivät.

Sitten siivilöin liemen ja laitoin pelkän mehun takaisin kattilaan ja kiehautin sen. Sekoitin perunajauhot vesitilkkaan, otin kattilan pois liedeltä ja kaadoin suuruksen kiisselin sekaan ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Sitten vielä kattila takaisin liedelle sen verran, että keitos pulpahti.

Kaadoin kiisselin laakeaan lasiastiaan, ripottelin ohuesti sokeria keitoksen pinnalle ja jätin jäähtymään.

Ajattelin herkutella kiisselin kanssa vaniljakastikkeella. Mutta kastikepönikkä oli avattu jo... joskus aikaan, jota en muista. Haistelin - ei haissut pahalta. Maistelin - hyi kamala! Eli ei laitettu mönjää kiisselin sekaan.

En olisi malttanut odottaa, että kiisseli jäähtyy, joten otin pakastimesta vaniljajäätelöä samaan kulhoon kuuman kiisselin kanssa. Njam!

Kuvitteellinen sisäinen ruokatoimittajani heräsi, ja piti etsiä rekvisiittaa kiisseliherkulle. Onneksi äitienpäiväruusu jaksaa kukkia aina vaan. Nättihän se on kuin mikä, mutta sävy ei natsaa kiisselin punaan. Mutta olkoon  ja menköön, en jaksa käydä niuhottamaan!

Päivän luontokatsauksessa kerrottakoon vielä, että kun käväisin verottamassa karviaispensasta, varoin tallomasta jalkoihini puskan vieressä kasvavia nuoria päivänkakkaroita. Siinä ne kukoistivat kuin viimeistä päivää, vaikka eletään jo syyskuuta. Sinnikäs, ihana luonto!