Ei itketty lauantaina...

...ei viitsitty murjottaa eikä lauantai todellakaan kulunut hukkaan!

Heräsin itsekseni hetkeä ennen kellonsointia pikkuisen ennen aamuviittä. Ponkaisin ylös ja aamutoimiin. Koska aikaa oli yllin kyllin, hairahduin askartelemaan turhia touhuja ja lopulta töihin tuli tulenpalava kiire. 

Työpäivä kului iloisessa hurauksessa lämpimän kevätauringon lämmittäessä maisemaa, kansaa ja jokaisen mieltä. Niin asiakkaat kuin me ahertajatkin olimme hyvillä mielin. Minulla on kyllä mukava työ ja maailman parhaat työkaverit!

Kun työpäivä päättyi, tekstailin muutamia viestejä ilmoitellen h-hetken lähestymisestä. Kaksi vapaalla ollutta työkaveria oli kanssani ollut suunnittelemassa yllätyssynttäreitä ex-työkamulle. Tosin meidän oli pitänyt pikkuisen raottaa salaisuuden verhoa, että juhlakalu osasi olla täyttämättä kalenteriaan muilla humputuksilla.

Nappasin mukaani lahjasta sen, mikä oli mahdollista.

Kävelin töistä pois mutkan kautta suoraan ja poimin matkan varrelta mukaani ensin itse sankarin, sitten yhden työkamusen ja lopulta nousimme hissillä kolmannen kaverin kotiovelle. Siellä meitä odotti kuohuva juoma. Onneksi sankari osasi avata sen...

Kippistelimme kuohuvat, turisimme tovin ja pian jo oli aika kiskoa kengät takaisin jalkaan ja suunnistaa kohti murkinaa, siis Majakkaa eli kaupunkimme ehkä tunnetuinta ruokaravintolaa. Ulkoapäin paikka ei ole kummoisenkaan näköinen, mutta sisätilat ovat oikein viihtyisät. Ravintola oli yllättävän täysi, joten en kehdannut sisällä napsia yleiskuvia.

On kyllä pakko avata vähän tuota tokaisuani "yllättävän täysi". Edellisestä käynnistäni kyseisessä ravintolassa on varmaan yli kaksikymmentä vuotta, joten en todellakaan ole asiantuntija paikan käyttö- ja täyttöasteesta. Mutta koska kaupunkimme on pieni ja täällä on paljon työttömyyttä, olen uskotellut itselleni, ettei ihmisillä hirveästi olisi varaa kunnon ravintolaruokailuihin. Siksi hämmästyin, että paikka oli viimeistä tuolia myöten varattuna varhaiskeväisenä lauantaina alkuillasta. Onneksi seurueemme muut jäsenet olivat valveentuneempia ja hoksasivat varata meille pöydän ennakkoon.

Listalla oli tarjolla monenlaista herkkua ja valinta meinasi käydä vaikeaksi. Teki mieli kalaa, mutta päädyin kuitenkin tilaamaan rosmariinikanaa. Ilman eri tilausta ravintola tarjosi meille alkunaposteluun ruissipsejä savukalatahnalla. Namskis! Tuo tahna oli niin herkullista, että olisin voinut yksin tyhjentää koko dippikupin!

Pääruoka oli herkullista ja ihanan mureaa. Kaunis asettelu oli jo puoli ruokaa.

Jälkiruoka on aterian tärkein osanen, joten sitä ei jätetä väliin mistään hinnasta. Kaksi meistä nautiskeli vasta paistettua suklaakakkua...

... mutta minä ja sankari halusimme herkutella paahtovanukkaalla.

Pari tuntia vierähti ruoan ääressä aivan huomaamatta ja tuli jo aika kiirehtiä seuraavalle etapille. Vain tyhjä pöytä jäi jälkeemme...

Savonlinnasalissa oli tuossa tuokiossa alkamassa teatterin vierailuesitys Saikkua. kiitos. Hupailu on kiertänyt ympäri Suomea ja niittänyt kiitosta kaikkialla. Hienoa, että tämän tason teatteria tuodaan tänne periferiaankin. Edellinen Savonlinnassa näkemäni teatterivierailu Pasi was here (Kom-teatteri) oli hykerryttävän hyvä ja ravisteleva. Se oli kunnon Elämys isolla E:llä. Niinpä odotukset olivat nytkin korkealla.

Noh.

Onhan tuo Mikko Kivinen uskomaton puhekone, joka puhui puolessatoista tunnissa enemmän kuin moni mies kuukaudessa, ja tekstin takana oli myös Suomen hauskimmaksi mieheksi nimetty Ismo Leikola. Paljon ammattitaitoa samassa tiivissä paketissa.

Mutta.

Päivä oli ollut aikaisen heräämisen jälkeen täynnä mukavia asioita, mutta uuvuttavan pitkä ja hoksottimeni taisivat olla jo puoliunessa. Väsymys oli loppuajasta ottaa jäsenistäni vallan ja penkissä istuminen oli tuskaa. Piti kiemurrella paikallani niin, että takanani istuva ehkä ihmetteli levottomuuttani.

Väsymyskö lie vai luontainen tosikkouteni ollut syynä kun ympärilläni muu yleisö ulvoi naurusta, mutta minuun huumorintajuttomaan tolloon ei kiroilu- ja alapäähuumori kolahtanut. Esityksessä oli tähtihetkensä, mutta kokonaisuus ei ollut niin loistava helmi, kuin olin itseni antanut etukäteen olettaa.

Väkevää yhteiskuntakritiikkiä, nykyajan ilmiöitä ja hupsutuksia meille huumorin keinoin tarkkanäköisesti tarjoiltiin ja teksti oli huomaavaisesti istutettu paikalliseen multaan, siitä pisteet. Mutta vaikka Savonlinnan ja Mikkelin välillä onkin jatkuvasti käynnissä kissanhännänvetoa, naapurikaupungin yletön mollaaminen oli enemmän mautonta kuin hauskaa (en voinut olla miettimättä, mitä Mikkelin esityksessä Savonlinnasta irvailtiin). Julkisuuden henkilöiden repostelu ihan nimellä oli vaivaannuttavaa hupia.

Kun meillä töissä nuorisojoukot intoutuvat kovaäänisesti viljelemään v-sanaa, asiasta huomautetaan ja jos puhe ei siistiydy, porukka ohjataan pihalle. No, kun Savonlinnasalin lavalla töröttävä Kivinen sanoo ykstotisena ja painokkaasti saman sanan ja yleisö huutonauraa. Aha. Lienee tässä ryhdyttävä sopeutumaan äidinkielen muuttumiseen. Pisteitä, pilkkuja ja huutomerkkejä ei tulevaisuudessa tarvita. Ne korvaa yksi ainoa sana. Vittu. Hyväksymmekö tämän, vai nousemmeko me kukkahattutädit kapinaan?

Summa summarum, päivä oli hieno ja seurani parasta A-luokkaa. Jos nyt teatterin käsikirjoitus ei ihan oman makuni mukaista ollutkaan, se ei hienon päivän kokonaissuutta pilannut. Monta uudenlaista kokemusta rikkaampana kohti uusia seikkaluja...