Hippitakki omasta päästä

Kaiken maailman sukka- ja lapastehtailun jälkeen tätiä alkoi kutkuttaa ajatus isomman vaatekappaleen väkertämisestä. Tai on se ajatus ollut päässä jo monesti aiemminkin ja siitä syystä jemmoista löytyisi langat useampaankin suureellisempaan koitokseen. Jo talvella aloin haudutella ajatusta neulotusta tai virkatusta nutusta ja siksi ostinkin ihanat alpakkalangat ennen joulua, samalla kun tilasin postimyynnistä yllätyksiä pukin pakettiin. Koska kevät nyttemmin oli jo pitkällä, alpakkalanka alkoitin tuntua tähän saumaan liian villaiselta. Jospa keksisin jotain muuta...

Silloin tällöin silmäilin kirjaston käsityöhyllyjen tarjontaa sillä silmällä, että jos hyvä ohje löytyisi... Viimein löytyi Virpi Siiran Oma koppa 365 -kirja ja siellä oli monta houkuttelevaa virkkaustyötä.

Hajamielisen selailun löydöksiä olivat mm. ihanat sukat, jotka ehkä joskus toteutan.

Sivulta 153 löytyi lopulta se ohje, joka sai tädin tarttumaan pari vuotta laatikoston uumenissa lojuneisiin. alennusmyyntikorista ostettuihin Puro Batik -lankoihin ja virkkuukoukkuun.

Ohje oli periaatteessa ihan selvä ja simppeli, mutta kuitenkin ensin piti katsoa mallipalan ohje sivulta 130 ja kun olin selannut sinne, niin pitikin peruuttaa sivulle 70 opettelemaan terälehtikerroksen tekemistä ja sitä aloitellessani sain neuvon palata sivulle 30 alkukukan ohjeen saamiseksi. Koska ohjeen haltuun ottaminen ei ollut suoraviivaisen selkeää, virkkasin innoissani eteenpäin ja seuraavaksi sainkin purkaa monta riviä, kun olisin pitänyt jo soveltaa ohjetta toiselta sivulta. Ei siis mitään ihan aloittelijan ohjeita nämä...

Alkuperäisessä ohjeessa takki muodostui viidestä samanlaisesta virkatusta neliöstä. Aikani heiluteltuani virkkuukoukkua, huomasin, ettei malli toimisi valitsemallani liukuvärjätyllä ja suht paksulla langalla. Piti soveltaa.

Ensin ajattelin tehdä etukappaleet kahdesta palasesta, jotka sitten suoraan virkkaisin kiinni toisiinsa ja selkäkappaleeseen. Ei tullut hyvä. Liitoskohta oli liian silmiinpistävä.

Niinpä purin taas. Tätä takkia tehdessä on saanut purkaa ja virkata, purkaa ja virkata. Halusin saada valmiista takista edes kutakuinkin väreiltään tasapainoisen, siinä mittakaavassa kuin näin värikylläisellä langalla ylipäänsä olisi mahdollista. Tein isompia ympyröitä ja pienempiä ympyröitä ja koko ajan suunnittelin ja muutin suunnitelmia.

Itsellenikin yllätykseksi sain aikaiseksi jotakuinkin takkia muistuttavan vaatekappaleen... Pelkästään tasolle levitettynä työ ei näytä oikein miltään, joten askartelin järkkärin itselaukaisimen avulla kuvat, joissa jakku on ylläni. Tausta on huonoista huonoin, mutta tuohon sain kameran sopivalle korkeudelle. (Haikeana muistelin, kuinka helppoa oli saada poseerauskuvia, kun tyttäret vielä asustelivat kotona.)

Kiinnitys puuttuu vielä, mutta siitä on jo selkeä visio. Katsotaan, kuinka  kauan menee totetutukseen.

Sellainen siitä sitten tuli, ohje osittain omasta kopasta päästä.

Petroolinsinistä ja pelkkää raitaa

Tekaisin tuossa viime kuun puolella Lankavan petroolinsinisestä Lilli-ontelokuteesta Asteri-maton.  Kuteet tilasin jo ennen joulua samassa kuormassa kuin joululahjamaton tarpeet. Toteutus viivästyi, mutta vihdoin on matto lattialla!

Mattoraportti jäi tekemättä ajallaan, sillä suunnittelin tekeväni jäljelle jääneistä kuteista uuden päällyksen alakerran roinavarastossa kunnostusta odottavaan rahiin. Suunnitelma ei nyt kuitenkaan toteutunut ihan toivotussa aikataulussa, kun ohjelmassa ohitti rahin muut käsityöjutut.

Isoa virkkaustyötä ei ole älykästä raahata mukana reissukäsityönä, joten välissä on valmistunut yhdet villasukat alusta loppuun ja melkein valmiina on jo virkattu hippitakki ja toiset villasukat ovat puoliksi valmiit, eli yksi sukka odottaa paria kaverikseen.

Valmiit villasukat ovat Regian 4-säikeistä ohutta sukkalankaa. Samasta langasta olen tehnyt sukkia aiemminkin, mutta nyt ihmettelin pitkään, miten neulepinnasta tuli jotenkin vetku ja sukista väljemmät kuin etukäteen kuvittelin. Syy vetkuiluun selvisi vasta kun olin väkertänyt jo puolitoista sukkaa.  Tajusin vasta siinä vaiheessa napanneeni työvälineiksi vahingossa kolmosen puikot kaksi puolikkaiden sijaan. Puolen numeron ero näkyi lopputuloksessa selvästi!

Mutta enpä antanut sen haitata! Sukat eivät istu jalkaan napakasti, mutta eivät toisaalta puristakaan. Ja voihan olla, että ne päätyvät lopulta jollekin isokenkäisemmälle käyttöön. Ei vielä voi tietää.

 

Ei itketty lauantaina...

...ei viitsitty murjottaa eikä lauantai todellakaan kulunut hukkaan!

Heräsin itsekseni hetkeä ennen kellonsointia pikkuisen ennen aamuviittä. Ponkaisin ylös ja aamutoimiin. Koska aikaa oli yllin kyllin, hairahduin askartelemaan turhia touhuja ja lopulta töihin tuli tulenpalava kiire. 

Työpäivä kului iloisessa hurauksessa lämpimän kevätauringon lämmittäessä maisemaa, kansaa ja jokaisen mieltä. Niin asiakkaat kuin me ahertajatkin olimme hyvillä mielin. Minulla on kyllä mukava työ ja maailman parhaat työkaverit!

Kun työpäivä päättyi, tekstailin muutamia viestejä ilmoitellen h-hetken lähestymisestä. Kaksi vapaalla ollutta työkaveria oli kanssani ollut suunnittelemassa yllätyssynttäreitä ex-työkamulle. Tosin meidän oli pitänyt pikkuisen raottaa salaisuuden verhoa, että juhlakalu osasi olla täyttämättä kalenteriaan muilla humputuksilla.

Nappasin mukaani lahjasta sen, mikä oli mahdollista.

Kävelin töistä pois mutkan kautta suoraan ja poimin matkan varrelta mukaani ensin itse sankarin, sitten yhden työkamusen ja lopulta nousimme hissillä kolmannen kaverin kotiovelle. Siellä meitä odotti kuohuva juoma. Onneksi sankari osasi avata sen...

Kippistelimme kuohuvat, turisimme tovin ja pian jo oli aika kiskoa kengät takaisin jalkaan ja suunnistaa kohti murkinaa, siis Majakkaa eli kaupunkimme ehkä tunnetuinta ruokaravintolaa. Ulkoapäin paikka ei ole kummoisenkaan näköinen, mutta sisätilat ovat oikein viihtyisät. Ravintola oli yllättävän täysi, joten en kehdannut sisällä napsia yleiskuvia.

On kyllä pakko avata vähän tuota tokaisuani "yllättävän täysi". Edellisestä käynnistäni kyseisessä ravintolassa on varmaan yli kaksikymmentä vuotta, joten en todellakaan ole asiantuntija paikan käyttö- ja täyttöasteesta. Mutta koska kaupunkimme on pieni ja täällä on paljon työttömyyttä, olen uskotellut itselleni, ettei ihmisillä hirveästi olisi varaa kunnon ravintolaruokailuihin. Siksi hämmästyin, että paikka oli viimeistä tuolia myöten varattuna varhaiskeväisenä lauantaina alkuillasta. Onneksi seurueemme muut jäsenet olivat valveentuneempia ja hoksasivat varata meille pöydän ennakkoon.

Listalla oli tarjolla monenlaista herkkua ja valinta meinasi käydä vaikeaksi. Teki mieli kalaa, mutta päädyin kuitenkin tilaamaan rosmariinikanaa. Ilman eri tilausta ravintola tarjosi meille alkunaposteluun ruissipsejä savukalatahnalla. Namskis! Tuo tahna oli niin herkullista, että olisin voinut yksin tyhjentää koko dippikupin!

Pääruoka oli herkullista ja ihanan mureaa. Kaunis asettelu oli jo puoli ruokaa.

Jälkiruoka on aterian tärkein osanen, joten sitä ei jätetä väliin mistään hinnasta. Kaksi meistä nautiskeli vasta paistettua suklaakakkua...

... mutta minä ja sankari halusimme herkutella paahtovanukkaalla.

Pari tuntia vierähti ruoan ääressä aivan huomaamatta ja tuli jo aika kiirehtiä seuraavalle etapille. Vain tyhjä pöytä jäi jälkeemme...

Savonlinnasalissa oli tuossa tuokiossa alkamassa teatterin vierailuesitys Saikkua. kiitos. Hupailu on kiertänyt ympäri Suomea ja niittänyt kiitosta kaikkialla. Hienoa, että tämän tason teatteria tuodaan tänne periferiaankin. Edellinen Savonlinnassa näkemäni teatterivierailu Pasi was here (Kom-teatteri) oli hykerryttävän hyvä ja ravisteleva. Se oli kunnon Elämys isolla E:llä. Niinpä odotukset olivat nytkin korkealla.

Noh.

Onhan tuo Mikko Kivinen uskomaton puhekone, joka puhui puolessatoista tunnissa enemmän kuin moni mies kuukaudessa, ja tekstin takana oli myös Suomen hauskimmaksi mieheksi nimetty Ismo Leikola. Paljon ammattitaitoa samassa tiivissä paketissa.

Mutta.

Päivä oli ollut aikaisen heräämisen jälkeen täynnä mukavia asioita, mutta uuvuttavan pitkä ja hoksottimeni taisivat olla jo puoliunessa. Väsymys oli loppuajasta ottaa jäsenistäni vallan ja penkissä istuminen oli tuskaa. Piti kiemurrella paikallani niin, että takanani istuva ehkä ihmetteli levottomuuttani.

Väsymyskö lie vai luontainen tosikkouteni ollut syynä kun ympärilläni muu yleisö ulvoi naurusta, mutta minuun huumorintajuttomaan tolloon ei kiroilu- ja alapäähuumori kolahtanut. Esityksessä oli tähtihetkensä, mutta kokonaisuus ei ollut niin loistava helmi, kuin olin itseni antanut etukäteen olettaa.

Väkevää yhteiskuntakritiikkiä, nykyajan ilmiöitä ja hupsutuksia meille huumorin keinoin tarkkanäköisesti tarjoiltiin ja teksti oli huomaavaisesti istutettu paikalliseen multaan, siitä pisteet. Mutta vaikka Savonlinnan ja Mikkelin välillä onkin jatkuvasti käynnissä kissanhännänvetoa, naapurikaupungin yletön mollaaminen oli enemmän mautonta kuin hauskaa (en voinut olla miettimättä, mitä Mikkelin esityksessä Savonlinnasta irvailtiin). Julkisuuden henkilöiden repostelu ihan nimellä oli vaivaannuttavaa hupia.

Kun meillä töissä nuorisojoukot intoutuvat kovaäänisesti viljelemään v-sanaa, asiasta huomautetaan ja jos puhe ei siistiydy, porukka ohjataan pihalle. No, kun Savonlinnasalin lavalla töröttävä Kivinen sanoo ykstotisena ja painokkaasti saman sanan ja yleisö huutonauraa. Aha. Lienee tässä ryhdyttävä sopeutumaan äidinkielen muuttumiseen. Pisteitä, pilkkuja ja huutomerkkejä ei tulevaisuudessa tarvita. Ne korvaa yksi ainoa sana. Vittu. Hyväksymmekö tämän, vai nousemmeko me kukkahattutädit kapinaan?

Summa summarum, päivä oli hieno ja seurani parasta A-luokkaa. Jos nyt teatterin käsikirjoitus ei ihan oman makuni mukaista ollutkaan, se ei hienon päivän kokonaissuutta pilannut. Monta uudenlaista kokemusta rikkaampana kohti uusia seikkaluja...

Piirakka ja kakku

Keikkakalenteri pullistelee merkintöjä ja täti koettaa tukka putkella ehtiä sinne, tänne ja tuonne. Ihan itse tehtyä kiirettä tosin, ainakin suurimmalta osin. Pikaisilla visiiteillä kotona yritän raapaista pintaa ja hoitaa kotia, velvollisuuksia sekä arkea. Jääkaappiin kurkistellessa hetkittäin hirvittää, kun aikaa sitten ostetuissa tuotteissa alkaa parasta ennen -päiväykset paukkua tai vihannekset nahistuvat odotellessaan käyttöä. Siksipä keskiviikon aamupäivän askareeksi ex tempore keksin leipaista mikalö-piirakan (mitä kaapista löytyy) jälleen kerran.

Juustoraastepussin pohjat, nahistunut purjon puolikas, keko pieniä tomaatteja, salaattijuustoa, jonka viimeisin käyttöpäiväys oli juuri nyt, vihreitä oliiveja, jotka ostin tuossa kerran saksalaiskaupasta, koska niiden lasipurkki oli niin nätti. Näistä tulisi täyte piirakkaan.

Internetin syövereistä googlettelin juustoisen piirakkapohjan reseptiä ja löysinkin oivan ohjeen Kotikokki.net -sivustolta.

Juustoinen piirakkapohja

100 g margariinia tai voita

2,5 dl vehnäjauhoja

1,5 dl juustoraastetta

1 - 2 rkl vettä

Pehmeä rasva ja vehnäjauhot sekoitetaan keskenään. Lisätään vesi ja sekoitetaan tasaiseksi. Lopuksi lisätään juustoraaste.

Ohje käski painella taikinan piirakkavuokaan ja esipaistaa pohjaa 200 asteisessa uunissa 10 minuuttia. Olin vastarannan kiiski ja pyörittelin taikinan palloksi, jonka laitoin jääkaappiin täytteen tekemisen ajaksi. Kun täyte oli tehty, levitin taikinan vuokaan, lisäsin täytteet ja munamaidon ja paistoin koko komeuden kerralla kypsäksi 200 asteessa noin puoli tuntia. Pohja kypsyi ihan hyvin näinkin.

Täytteen purjot halkaisin, huuhtelin ja kuullotin oliiviöljyssä pannulla. Vähän jäähtyneiden purjojen sekaan pyöräytin halkaistut tomaatit, pilkotut oliivit, juustoraastetta ja salaattijuustokuutioita. Kun kippasin täytteet piirakkaan, leipomus näytti niin hyvältä, että oli napattava siitä kuva.

Piirakan oli tarkoitus valmistua ilman blogijulkisuutta, mutta koska se näytti hyvältä ja maistui mainioilta, oli siitä tänne toitotettava tietenkin.

Munamaidon ja paistamisen jälkeenkin piirakka näytti yhä hyvinkin syötävältä.

Maistiaispalaseksi lohkaisin kunnon kimpaleen. Eikä palan koko hirvittänyt, tuli nimittäin hämmentävän herkullinen leivonnainen! Kelpasi puolisollekin, joka arvioi piirakan kreikkalaistyyppiseksi. No, fetan kaltainen  juusto ja oliivit sen tekivät...

Koska elämä on hässäkkää ja sedän viikonlopun työvuorot sotkevat sosiaalista elämää, kutsuin vanhempani ja kummitädin meille syömään sunnuntaiksi. Jälkiruoaksi tekaisin kakun, sillä edellisestä kakkutehtailusta on niin kauan, että pelkäsin, etten enää osaisikaan... Kakkupohja on gluteeniton, ohjeella "saman verran kaikkea". Mittasin juomalasiin neljä kananmunaa, toiseen samalaiseen lasiin saman verran sokeria ja kolmanteen yhtä paljon jauhoja, joista 2/3 gluteenitonta jauhoseosta ja 1/3 perunauhoja. Leivinjauhetta ei tullut ihan yhtä paljon kuin muita aineksia... Sitä sekoittelin jauhoseokseen 2 tl. Paistoin 35 minuuttia vajaassa 200 asteessa.

Jos olisi aikaa, täyttäisin kakut mielellään edellisenä päivänä maustumaan. Nyt piti tehdä nopeutettu versio, joten täytin kakun aamulla. Kostutus laktoosittomalla maidolla (vähän nuukasti laitoin, olisi saanut olla kosteampaakin).

Alimpaan väliin suklaamoussea ja moussen sekaan pakastimesta kotimaisia vadelmia raikkautta tuomaan.

Ylimpään väliin tuli mansikkamousse.

Täytetty pohja sai odotella koristelua rauhassa jääkaapissa iltapäivään. Olin viikolla pallotellut erilaisia kakkuvaihtoehtoja edestakaisin loputtomiin. Melkein olin jo päättänyt laittaa pohjalevyjen väliin omenasosetta ja kermavaahtoa ja kakun kruunuksi lakkoja pakastimesta. Mutta kun viikolla näin espanjalaisia mansikoita kaupassa ja muistin, että kotona keittiön kaapissa on pussillinen suklaalla kuorrutettuja kuivattuja mansikoita, visio oli valmis!

Lopullisessa koristelussa totuus oli toisenlainen. Mansikat olivat ihan kohtuuttoman kokoisia, melkein kuin appelsiineja. Tee nyt sitten niistä kaunis ja siro koristelu! Ei mennyt kuin Strömsössä, mutta tulihan siitä omanlaisensa räpellys.

Jotenkin vaisulta näyttää kahvipöytä, jossa ei ole muuta tarjottavaa kuin yksi vaivainen täytekakku. Mutta tilanteen pelasti hienosti äidin ja isän tuoma neilikkakimppu, jossa oli juuri oikea väri!

Aika hyvää, vaikka suklaaraita olisi voinut olla hieman pehmeämpi. Mansikkaraita oli kuin pilvenpehmeää pumpulia. Nam.