Viikonloppureissu

Omat työkuvioni työaikojen suhteen ovat olleet vuosikausia suunnilleen samat. Viikolla tehdään töitä arkena joka päivä ja talviaikaan napsahtaa lauantaityönakki kahden tai kolmen viikon välein. Koko työkansaa koskettanut kilpailukykysopimus pidensi meilläkin viikottaista työaikaa, vaikka näin maallikkona onkin vaikea käsittää, miten se lisää työllisyyttä, että ne, joilla jo on töitä, tekevät sitä aina vain enemmän...

Sedän työpaikalla sen sijaan noita työaikoja ja työvuoroja rumpataan edestakaisin ja testataan ja kokeillaan jatkuvasti, miten tehokkaimmin tehdään enemmän tulosta. Työntekijällä ei hirveästi ole asiaan vaikutusvaltaa, vaikka välillä vuorotyön rytmi tuntuukin vallan epäinhimilliseltä. Tällä hetkellä tehtaan käynti on sellainen, että tuo armas aviopuoliso paiskii töitä lähes joka viikonloppu ja viettää harvat vapaapäivänsä joko nukkuen yötyön jälkeen tai hajapäivinä viikolla. Yhteistä vapaa-aikaa perheelle ei oikein järjesty. Onni tässä hässäkässä on, ettei meillä ole pieniä lapsia.

Kerroin tästä siksi, että nykyisin yhteiset riennot on suunniteltava hyvissä ajoin ja luovaa ongelmanratkaisutaktiikkaa käyttäen. Menneen viikonlopun kuviot hiottiin selviksi jo tammikuussa, kun setä sai työvuorolistansa ja tädin mielessä välkkyi talvinen luonnonihme keskisessä Suomessa, niin kaukana kotoa, että reissu päiväselti olisi silkkaa hulluutta.

Matkaan lähdettiin lauantaina iltapäivällä, kun yötyöstä aamulla kotiutunut setä oli saanut nukuttua muutaman tunnin. Avensiksen keula kääntyi kohti Rantasalmea ja Varkautta, vaikka ajon päätepiste olikin Laukaassa. Jyväskylään olemme yleensä autoilleet Virtasalmen kautta, mutta nyt teiden kunnon ja kilometrien vertailu toi tulokseksi tämän uuden vaihtoehdon. 

Itse keskityin maisemien ihailun lisäksi neulomaan jälleen uutta sukkaa. Jämälangoista tällä erää. (Niin, niissä maisemmissa ei näin kevään alkumetreillä hirveästi ihailtavaa ollut... Tienvarret masentavan kuraisen ruskeita ja puutkin teiden varsilla vähän alakuloisen näköisiä. Aurinko sentään jaksoi paistaa.)

Taukopaikaksi valikoitui Naarajärven tienoilla Pieksämäen ABC. Minulla oli jo nälkä, olinhan ollut hereillä aamuvarhaisesta ja elellyt koko päivän pelkkien kahvitaukojen voimalla. Piti siis ahmaista hervottoman kokoinen sämpylä kaakaon kera.

Tauon jälkeen matka jatkui sujuvasti. Mitä nyt auton navigaattori opasti meidät määränpäähämme jotain kyläteitä ja kärrypolkuja... Laitteessa oli oletuksena lyhin, eikä nopein, reitti. Saimme siis oivan käsityksen Laukaan alueen syrjäkylistä. Ihan samalta näytti kuin täälläkin.

Pian kuitenkin navigaattori sai kunnian ilmoittaa, että määränpääsi on oikealla. Paitsi että se oli vasemmalla! Hotelli Vuolake.

Veimme auton parkkiin alapihalle opasteiden johdattamana ja tulimme sisään alakertaan takaovesta. Siellä oli pieni, reipas, (ehkä tuleva) hotellinomistaja opastamassa meitä, että jos tulimme yöpymään, meidän pitäisi mennä yläkertaan.

Ilmoittautuminen kävi sujuvasti ja samalla saimme hyvät vinkit ruokapaikoista ja muita tarpeellisia neuvoja. Huoneemme oli vastaanoton välittömässä läheisyydessä.

Television alla on ihan reilun kokoinen jääkaappi, joten pidempikin oleskelu onnistuisi ilman nälkää.

Hotelli oli pieni ja sympaattinen ja tosi siisti. Ehkä perheyritys? Yleisten tilojen koriste-esineet olivat muistumia menneisyydestä tai kuin matkamuistoja Kauko-Idästä ja siitä tuli fiilis, että ollaan tässä vain kylässä jonkun kodissa.

Suuremmissakaan hotelleissa en ole nähnyt näin nerokasta ratkaisua kuin Vuolakkeessa. Vuoteiden välissä olleen yöpöydän päällä oli siisti latauskuutio kaikille nykyisille teknisille vempaimille.

Monen tunnin autossa istumisen jälkeen meidän teki mieli jaloittelemaan. Kävelimme kylälle katselemaan ruokaipaikkavaihtoehtoja. Lopulta päätimme kuitenkin kävellä takaisin ja autoilla vielä muutaman kilometrin päähän kylpylähotelli Peurunkaan syömistä etsimään.

Peurunka oli ulkopuolelta katsoen pettymys. Jotenkin laatikkomainen hervottoman kokoinen hässäkkä, jonka pääsisäänkäyntiä ei ollut helppo huomata. Parkkipaikat olivat tupaten täynnä autoja ja kehnossa kunnossa. Alue oli yhtä jäätikköä, jossa oli suuria vesilätäköitä ja sohjoa kaikkialla. Näin kevään tullen kelirikko on kylläkin ihan ymmärrettävä.

Löysimme kuitenkin ravintolan oven ja kävimme sisään. Sama kaoottisuus tuntui jatkuvan sisäpuolellakin. Paljon ihmisiä ja sekamelskaa. Niin kutsutun ravintolan pöydät olivat pikkuruisia ja tuolit muovia. Ehkä siellä oli tavoiteltu rentoa huolettomuutta, mutta sikin sokin asetellut kalusteet viestittivät pikemminkin välinpitämättömyyttä ja turhautumista.

Ruokalistalla kuitenkin näytti olevan meille mieleistä syötävää, joten astelimme tilaamaan. Kassatytöllä ei tosiaankaan ollut hyvä päivä ja tuli tunne, että olimme hänelle silkka riesa. Listalla oli kylmäsavulohisaalaatti ruisnapeilla ja kun tilasin näillä sanoilla, tyttö sanoi hyvin kyllästyneesti. "Ai, lohisalaatti?" Kassaneidin asenne ei muutenkaan ollut ihan kohdallaan. Mutta meille pöytään ruoat tuoneen vanhemman työntekijän iloisuus ja olemus paransi tilannetta kovasti.

Ja ruoka oli hyvää!

Salaatin jälkeen jaksoin vielä herkutella kahvilla ja suklaapalalla.

"Omaan" hotelliimme palasimme hyvillä mielin ja kutsuvalta näytti pimenevässä illassa kauniisti valaistu sisäänkäynti.

Illan mittaan katselimme televisiosta kuinka Pilvi Hämäläinen Aina Inkeri Ankeisena voitti tämän vuoden Putouksen ja pian putosimme unten maille mekin. Mutta kesken unien heräsimme kuuntelemaan kuinka viereisten huoneiden virolaiset ja puolalaiset työmiehet pulisivat ja nauroivat ovet avoinna ja toisilleen viereisiin huoneisiin huudellen. Niin paljon väsytti, etten jaksanut nousta mennäkseni pyytämään hiljaisuutta. Onneksi miehet puolen yön jälkeen väsyivät hekin ja pulina lakkasi.

Patjat olivat parhaat mahdolliset ja tyynyjä oli kaksi erilaista valittavaksi. Minulle pulleampi pielus oli mieluisampi ja nukuin mainiosti. Aamulla oli hyvä herätä ajatellen alakerrassa odottavaa hotelliaamiasta.

Itsekseni olin ajatellut, ettei pienen hotellin aamupala varmaankaan olisi yhtä runsas kuin suurten hotelliketjujen isoissa hotelleissa. Mutta väärässä olin! Vuolakkeen aamiaisella oli tarjolla upeasti kaikkea hyvää enemmän kuin kukaan voisi kohtuudella jaksaa syödä. Missään en ennen ole aamupalapöydässä saanut herkullista savulohta enkä täytekakkua. Nyt sain! Leikkeleetkin olivat kaikki kunnollisia ja hyviä kokolihaleikkeitä ja juustoa oli tarjolla montaa eri lajia. Jugurtin tilalla herkuttelin pehmeäksi haudutetulla ohrapuurolla. Nam!

Vuolake on oikein hyvä pieni hotelli, jossa hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan. Kaksi henkeä yöpyi ja söi kupunsa killalleen aamiaisella 80 eurolla. Vielä halvemmalla olisimme selvinneet, jos olisimme käyttäneet yhteisiä wc- ja suihkutiloja.

Iloisin mielin jätimme hotellihuoneen avaimen respan tiskissä olleeseen aukkoon ja jatkoimme matkaamme kohti varsinaista määränpäätämme. Siitä tulee kuitenkin oma postauksensa myöhemmin, joten nyt siirryn sujuvasti suoraan paluumatkalle.

Kotimatkan väliaikakahvit kävimme nauttimassa Jyväskylässä Viherlandiassa. Silloin, kun tytöt olivat pieniä, vierailimme parikin kertaa Viherlandian välittömässä läheisyydessä sijainneessa Viherlaaksossa seikkailemassa sadussa. Satumaasta ei ole enää jäljellä kuin muistot ja näköjään jonkin verran rakennuksia. Harmi. Se oli kiva paikka.

Viherlandia on edelleenkin kiva paikka ja niin täynnä kaikkea vihersisustusrekvisiittaa, että melkin meinasin höperöityä... Ensin kahviteltiin ja sitten sain aikaa kierrellä puutarhaparatiisissa.

Tulin putiikista ulos kahden kukan kanssa. Toinen itselle ja toinen kuopukselle, jonka luona kotimatkalla vielä pistäydyimme. Ilta oli jo pitkällä, kun Avensis vihdoin pääsi parkkiin omaan pihaan. Mieli on täynnä hyviä muistoja ja hämmästystä siitä, mitä ihmeellisyyksiä Suomen luonto sisältääkään. Ja sukkakin oli melkein valmis...