Satumainen jäämaa

Siitä on jo yli vuosi, kun Kylätiellä-blogin Piipe kertoi käynnistään Hitonhaudan rotkossa lumiseen aikaan keskellä talvea. Maisemat olivat kuvissa niin huimat, että ihastuin ikihyviksi ja aloin heti haaveilla retkestä jäiseen ihmemaahan. Viime keväänä tuuma ei millään voinut toteutua, mutta nyt... joulun jälkeen tutkin kalentereita ja varasin retkeä varten ensimmäisen mahdollisen viikonlopun. Se viikonloppu oli melkein maaliskuun puolivälissä ja koko ajan pelkäsin aikaista kevättä, joka pilaisi koko seikkailun.

Hitonhauta on jylhä rotkomuodostelma Laukaan Valkolassa. Rotko on 800 metriä pitkä, 30-40 metriä leveä ja jyrkät seinämät nousevat 10-20 metrin korkeuteen. Lähteiden mukaan lumettomaan aikaan rotkossa on nähtävissä rakoilevia kallioseinämiä, jyrkänteitä, lohkareikkoja, luolamaisia onkaloita, hyllyjä ja kallioterasseja. Näin talviseen aikaan lumi ja jää peittää tietenkin tienoon ja tasoittaa maisemaa.

Yövyttyämme lauantain ja sunnuntain välisen yön Vuolake-hotellissa Laukaassa ja nautittuamme ruhtinaallisen aamupalan, pääsimme vihdoin asiaan. Kahden eri matkapuhelimen navigaattoriin syötimme matkakohteeksi Hitonhaudantien ja molemmat puhelimet neuvoivat eri paikkaan... Valitsimme toisen reitin ja päädyimme metsän keskelle paikkaan, jossa pieni kyltti opasti kohti metsää.  Auto jäi siihen ja aloitimme reippaan patikoinnin korven keskelle. Onneksi hankeen oli tallautunut hyvä polku, jota seurata.

Matkan varrella oli jo vähän esimakua tulevasta...

Polku haarautui muutamaan kertaan, emmekä oikein tienneet, minne pitäisi mennä. Niinpä lopulta huomasimme kulkevamme rotkon reunaa siellä ylhäällä ja kaihoten katselimme rotkon pohjalle. Siellä näytti olevan upeaa nähtävää, mutta juuri siltä kohdalta olisi ollut tyhmänrohkeaa lähteä kapuamaan alas. Oli siis jatkettava matkaa ja etsittävä parempi laskeutumispaikka.

Lopulta löytyi paikka, josta uskalsimme laskeutua rotkon pohjalle. Maasto oli todella epätasaista ja lohkareista, ja välillä piti laskea melkein pyllymäkeä. Ehjin nahoin pääsimme alas ja kuvasta katsoen rinne ei edes näytä jyrkältä. Kamera latistaa.

Lumimaan läpi seikkailimme kohti jäämaata päästäksemme aivan hetken kuluttua uskomattomaan, henkeäsalpaavaan paikkaan.

Jäämuodostelmat olivat valtavan kokoisia ja jäässä oli uskomattoman paljon erilaisia ja kiehtovia kuvioita. Äänimaisema oli yhtä lumoava kuin jäätikkökin. Pienet linnut liversivät kevättä ja vesi solisi kevyesti ja iloisesti muodostaen aina vain uusia jääkuvioita.

Tippukiviluolissakin on niitä kiviä, jotka kasvavat maasta ylöspäin, stalagmiitteja. Seuraavat kuvat näyttävät alhaalta ylöspäin kasvavat jääpatsaat. Ihan kuin ensimmäisessä kuvassa jääpatsaiden takana olisi Hitto-menninkäisen luolan suuaukko piilossa.

Reissun jälkeen nimittäin luin, että kansantarinoissa kerrotaan Hitto-menninkäisestä, joka rotkossa olisi pelotellut ihmisiä. Kallioseinämässä kuulema näkyisi Hiton kivettyneet kasvonpiirteet ja nyt harmittaa, etten tiennyt tätä ennen retkeä. En tullut sillä silmällä seinämiä katselleeksi, että olisin menninkäisen kasvot löytänyt.

Jääseinämien takaa löytyi kylmiä luolia, mutta koska luolan pohja oli jäästä epätasainen, sisään ryömiminen ei houkutellut.

Vietimme Hitonhaudan lumossa reilun tunnin. Olimme niin varhain liikkeellä, että muita retkeilijöitä ei sattunut paikalle yhtä aikaa. Muutamien muiden äänet kuulimme ja toiset patikoitsijat näimme vilaukselta, mutta ihan saimme ylhäisessä yksinäisyydessämme ihastella luonnon taidetta.

Lopulta oli lähdettävä kömpimään takaisin sivistyksen pariin. Mieli tyytyväisenä voimaannuttavasta retkestä ja onnellisena kaikesta kauniista nähdystä. Upea paikka! Ehkä joskus voisimme käydä kurkistamassa, miltä tuolla näyttää kesäaikaan...

Olo oli niin onnellinen, että paluumatkaa hidastavat esteet eivät yhtään haitanneet. Iloisin mielin palasimme takaisin todellisuuteen.

Piipelle kiitos hyvästä vinkistä! Nyt voi kevät tulla!