Hammaskeiju

Jos kahden suositun kirjailijan, ja voisikohan sanoa mediapersoonan, lapsi julkaisee kirjan, voi herätä epäilys tuoreen kirjailijan todellisesta lahjakkuudesta. Kun kirjailijakuningatar Laila Hirvisaaren ja Lauantaitanssien juontaja Heikkii Hietamiehen tyttäreltä Eve Hietamieheltä ilmestyi ensimmäinen kirja, Äitienpäivätyttö, vuonna 1986, olin 19-vuotias eikä tuore kirjailija ollut juuri vanhempi. Tai no, olihan hän jo ihan aikuinen, 22. Samanikäisyyden ja julkisuuden takia tartuin kirjaan ja yllätyin iloisesti. Tosin mitään kirjan tapahtumista en enää vuosikymmenien jälkeen muista...

Kaikkia Eve Hietamiehen kirjoja en ole lukenut. Puolinainen-romaanin (2002) luin ja lukiessani surin ja myötäelin  kaikkien tahattomasti lapsettomien ja äitiyttä toivovien naisten puolesta. Tuonkin kirjan lukemisesta on jo niin pitkä aika, että tarkkaa analyysiä sisällöstä on mahdotonta tehdä. Muistan vain olleeni jotenkin noloissani omasta hedelmällisyydestäni. Kaksi raskautta ja molemmat ovat alkaneet lähes saman tien kun on päätetty, että vauva saa tulla...

Yösyöttö- ja Tarhapäivä -kirjat luin viimeisimmän ilmestyttyä vuonna 2012. Nyt osui ja upposi! Vaikka tarinoiden lähtökohta olikin omasta näkökannastani totaalisen epäuskottava, vauva- ja pikkulapsiperheen elämän kuvaus oli hellyttävää, hupaisan hyväntuulista ja tarkkanäköistä, vaikka elämä olikin silkkaa selviämistaistelua. Varsinkin kun pienestä vauvasta huolehtii yksin isä.

Yösyötössä tarina alkaa, kun pienen vauvan synnyttänyt nainen lähtee synnytyslaitokselta yksin ja jättää vauvansa ja miehensä selviämään keskenään. Nainen on mielestään osuutensa tehnyt. Itse en moiseen olisi kyennyt, joten siksi sanon, että alku on epäuskottava. Mutta se on hyvä lähtölaukaus kolmen mainion romaanin juonelle. Niin se vain kömpelö ja suurikätinen mies oppii selviämään pienen, hauraan ja kovaäänisen vastasyntyneen kanssa. Tukiverkosto syntyy vähitellen ja lähipiiri työkavereita myöten ovat hämmentävän avuliaita ja ymmärtäväisiä. Näin muistelen - lukuelämyksestä on jo aikaa.

Tarhapäivän luin heti Yösyötön perään ja tykkäsin. Molempia kirjoja lukiessa mielessä oli sellainen tyytyväinen hyrinä. Pikkulapsiaika ei ole helppoa, mutta ihanaa se on. Kömmähdyksiä ja mokia sattuu, mutta sinnikkyydellä ja huumorin avulla elämä soljuu ja löytää uomansa. Niin perusperheissä kuin myös isän ja pojan perheessä.

Todellisessa elämässä pikkulapsiajasta koululaiseksi kuluu noin viisi vuotta. Niinpä viiden vuoden jälkeen ilmestyi tänä keväänä Eve Hietamiehen uusi kirja, jossa Antti ja Paavo Pasasen tarina saa jatkoa.

Hammaskeiju-kirjassa Paavo aloittaa koulun. Ensimmäisen luokan koulupäivät ovat muutaman tunnin mittaisia. Isän työpäivä on kuitenkin paljon pidempi. Kuinka vasta vauvaiästä taaperoksi  ja pikkukoululaiseksi kasvanut lapsi selviää omatoimisista aamuista, kun koulu alkaa vasta kymmeneltä? Miten yksinäiset iltapäivät järjestetään? Iltsu ei tunnu olevan Paavon paikka, siellä kun on ihan omanlaisensa säännöt.

Meidän tytöt kävivät iltsiä, joten iltsu särähti korvaan. Mutta parempi sana sekin kuin puhua jatkuvasti iltapäiväkerhosta...

Omakohtaista kokemusta yksinhuoltajuudesta minulla ei onneksi ole, mutta oletan Eve Hietamiehen kuvaavan yhden vanhemman perheen arkea totuudenmukaisesti ja kaunistelematta. Keskinäinen kiintymys ja rakkaus kantaa pitkälle, mutta lapsesta ja lapsen selviämisestä on ainainen huoli. Vähitellen pitää myös opetella antamaan lapselle liekaa. Enää ei eletä täydellisessä symbioosissa. Muutos ei ole helppo. Ei isälle eikä lapselle.

Kaikenlaisten vaatimusten ja riittämättömyyden keskellä ihminen voi väsyä, uupua, masentua. Näin käy Antillekin. Mustalla (tai ehkä paremminkin värittömällä) vaiheella ei mässäillä, se kun ei ole kirjan varsinainen aihe. Mutta muistutetaanpa vaan, että uupuminen on luonnollista eikä ihmisen tarvitse jaksaa yksin. Antin masennus hoituu kirjassa hämmentävän helposti. mutta ehkä niinkin voi tapahtua. Eihän minulla siitäkään ole omakohtaista kokemusta.

Enempää en juonesta kerro. Kirja kannattaa lukea itse. Se on kuin arkinen kuvaus todellisesta elämästä, jossa on erilaisia ihmissuhteita, vastoinkäymisiä, ongelmia, väärinkäsityksiä, itkua, naurua, ystävällisyyttä, inhimillisyyttä, myötäelämistä, rakkautta.. ehkä näitä hyviä asioita jopa enemmän kuin oikeassa maailmassa. Mutta tarina todistaa sen, että asioilla on tapana järjestyä. Ennemmin tai myöhemmin.