Hammaskeiju

Jos kahden suositun kirjailijan, ja voisikohan sanoa mediapersoonan, lapsi julkaisee kirjan, voi herätä epäilys tuoreen kirjailijan todellisesta lahjakkuudesta. Kun kirjailijakuningatar Laila Hirvisaaren ja Lauantaitanssien juontaja Heikkii Hietamiehen tyttäreltä Eve Hietamieheltä ilmestyi ensimmäinen kirja, Äitienpäivätyttö, vuonna 1986, olin 19-vuotias eikä tuore kirjailija ollut juuri vanhempi. Tai no, olihan hän jo ihan aikuinen, 22. Samanikäisyyden ja julkisuuden takia tartuin kirjaan ja yllätyin iloisesti. Tosin mitään kirjan tapahtumista en enää vuosikymmenien jälkeen muista...

Kaikkia Eve Hietamiehen kirjoja en ole lukenut. Puolinainen-romaanin (2002) luin ja lukiessani surin ja myötäelin  kaikkien tahattomasti lapsettomien ja äitiyttä toivovien naisten puolesta. Tuonkin kirjan lukemisesta on jo niin pitkä aika, että tarkkaa analyysiä sisällöstä on mahdotonta tehdä. Muistan vain olleeni jotenkin noloissani omasta hedelmällisyydestäni. Kaksi raskautta ja molemmat ovat alkaneet lähes saman tien kun on päätetty, että vauva saa tulla...

Yösyöttö- ja Tarhapäivä -kirjat luin viimeisimmän ilmestyttyä vuonna 2012. Nyt osui ja upposi! Vaikka tarinoiden lähtökohta olikin omasta näkökannastani totaalisen epäuskottava, vauva- ja pikkulapsiperheen elämän kuvaus oli hellyttävää, hupaisan hyväntuulista ja tarkkanäköistä, vaikka elämä olikin silkkaa selviämistaistelua. Varsinkin kun pienestä vauvasta huolehtii yksin isä.

Yösyötössä tarina alkaa, kun pienen vauvan synnyttänyt nainen lähtee synnytyslaitokselta yksin ja jättää vauvansa ja miehensä selviämään keskenään. Nainen on mielestään osuutensa tehnyt. Itse en moiseen olisi kyennyt, joten siksi sanon, että alku on epäuskottava. Mutta se on hyvä lähtölaukaus kolmen mainion romaanin juonelle. Niin se vain kömpelö ja suurikätinen mies oppii selviämään pienen, hauraan ja kovaäänisen vastasyntyneen kanssa. Tukiverkosto syntyy vähitellen ja lähipiiri työkavereita myöten ovat hämmentävän avuliaita ja ymmärtäväisiä. Näin muistelen - lukuelämyksestä on jo aikaa.

Tarhapäivän luin heti Yösyötön perään ja tykkäsin. Molempia kirjoja lukiessa mielessä oli sellainen tyytyväinen hyrinä. Pikkulapsiaika ei ole helppoa, mutta ihanaa se on. Kömmähdyksiä ja mokia sattuu, mutta sinnikkyydellä ja huumorin avulla elämä soljuu ja löytää uomansa. Niin perusperheissä kuin myös isän ja pojan perheessä.

Todellisessa elämässä pikkulapsiajasta koululaiseksi kuluu noin viisi vuotta. Niinpä viiden vuoden jälkeen ilmestyi tänä keväänä Eve Hietamiehen uusi kirja, jossa Antti ja Paavo Pasasen tarina saa jatkoa.

Hammaskeiju-kirjassa Paavo aloittaa koulun. Ensimmäisen luokan koulupäivät ovat muutaman tunnin mittaisia. Isän työpäivä on kuitenkin paljon pidempi. Kuinka vasta vauvaiästä taaperoksi  ja pikkukoululaiseksi kasvanut lapsi selviää omatoimisista aamuista, kun koulu alkaa vasta kymmeneltä? Miten yksinäiset iltapäivät järjestetään? Iltsu ei tunnu olevan Paavon paikka, siellä kun on ihan omanlaisensa säännöt.

Meidän tytöt kävivät iltsiä, joten iltsu särähti korvaan. Mutta parempi sana sekin kuin puhua jatkuvasti iltapäiväkerhosta...

Omakohtaista kokemusta yksinhuoltajuudesta minulla ei onneksi ole, mutta oletan Eve Hietamiehen kuvaavan yhden vanhemman perheen arkea totuudenmukaisesti ja kaunistelematta. Keskinäinen kiintymys ja rakkaus kantaa pitkälle, mutta lapsesta ja lapsen selviämisestä on ainainen huoli. Vähitellen pitää myös opetella antamaan lapselle liekaa. Enää ei eletä täydellisessä symbioosissa. Muutos ei ole helppo. Ei isälle eikä lapselle.

Kaikenlaisten vaatimusten ja riittämättömyyden keskellä ihminen voi väsyä, uupua, masentua. Näin käy Antillekin. Mustalla (tai ehkä paremminkin värittömällä) vaiheella ei mässäillä, se kun ei ole kirjan varsinainen aihe. Mutta muistutetaanpa vaan, että uupuminen on luonnollista eikä ihmisen tarvitse jaksaa yksin. Antin masennus hoituu kirjassa hämmentävän helposti. mutta ehkä niinkin voi tapahtua. Eihän minulla siitäkään ole omakohtaista kokemusta.

Enempää en juonesta kerro. Kirja kannattaa lukea itse. Se on kuin arkinen kuvaus todellisesta elämästä, jossa on erilaisia ihmissuhteita, vastoinkäymisiä, ongelmia, väärinkäsityksiä, itkua, naurua, ystävällisyyttä, inhimillisyyttä, myötäelämistä, rakkautta.. ehkä näitä hyviä asioita jopa enemmän kuin oikeassa maailmassa. Mutta tarina todistaa sen, että asioilla on tapana järjestyä. Ennemmin tai myöhemmin.

Maisemakuvia Suomesta

No joo, viikonloppuna kelloja käännettiin kohti kesää, mutta kukaan ei muistanut kertoa siitä mitään talvelle. Eilen taivaalta räimi isoja ja märkiä jalkarättejä ja sade sakeni, kun ilta eteni. Tänä aamuna ulkona ei näyttänyt ollenkaan keväiseltä.

Töihin kävellessä ihailin epätodellisen näköisiä maisemia. Mustaa, valkoista ja kirkkaan sinistä. Sellainen varhaisen kevään väripaletti. Samoja värejä ei keskitalvella ennen kahdeksaa olisi voinut kännykameran muistikortille ikuistaa. Oli liian pimeää silloin.Vaan toisin on nyt, kun valo vain lisääntyy.

...Ihan vähän punaistakin löytyi kevään väripaletilta.

Työpäivän jälkeen oli jälleen tiedossa pieni kulttuuririento. Lauantain teatterireissulla kyselin serkkua kaveriksi konserttiin, joka Rantasalmella tänään pidettiin satavuotiaan Suomen kunniaksi. Rantasalmen puhallinorkesterit soittivat säestyksen kuvakavalkadille, jonka Sampo Luukkainen on noin vuoden aikana Rantasalmella kuvannut. Konsertin musiikki on Anssi Tikanmäen säveltämää. Serkku oli heti valmis ja niin sitä sitten ajeltiin naapuripitäjään kevätauringon kilottaessa taivaalta ja märästä tienpinnasta suoraan silmiin.

Lippujen lunastamisen jälkeen meille jäi mainiosti aikaa nauttia konserttikahvit kunnon korvapuustien kera. Lämpiö täyttyi äärimmilleen musiikinnälkäisestä kuulijakunnasta ennen kuin salin ovet avautuivat.

Varasin liput jo eilen ja se olikin hyvä. Sali oli loppuunmyyty.

Konsertti oli upea. Musiikki oli välillä mahtipontista kuin myrskyn silmässä ja väliin hentoa ja herkkää kuin perhosen lento, kevyt kaunis lumihiutale tai auringon säde laineilla leikkien. Sävelet kuvasivat tunteita surusta iloon, toivosta epätoivoon, melankoliasta hilpeyteen ja jopa riehakkuuteen, kiireestä rauhaan ja sävelten siivin leijuimme maaseudulta kaupunkeihin, metsistä järville ja korpiin tai tuntureille. Musiikki ja kuvat kuljettivat yleisöä Tuusulan moottoritieltä Rantasalmen hiekkateille, Lapin tuntureilla, kesärantaan tai savolaiseen metsään. Kuljimme kaarnanpalana pitkin ryöppyävää koskea, purjehdimme Hangon edustalla merituulen puhallellessa, heräsimme aamuun lakeuksilla, Lapin saloilla olimme mukana shamaanin taikamenoissa...

Puhallinorkesterien taidokas soitanta kantoi kauas ja suurille valkokankaille heijastetut kuvat tukivat sävelten kertomuksia. Tosin olisin kaivannut kuville vielä suurempaa näkyvyyttä. Upposin musiikkiin, mutta olisin mielelläni lisäksi hukkunut kuviin. Nyt kuvitus jäi sivuseikaksi, olihan valkokankaat suureen tilaan suhteutettuna kuitenkin pienehköt ja salin reunoilla. Suuri orkesteri sai ansaitsemansa keskilattiatilan, mutta ehkä kuvien osuutta olisi voinut jotenkin korostaa.

Kuvitus oli muutenkin ehkä jotain muuta kuin odotin. Maisemakuvia Suomesta... näkemämme esitys oli pikemminkin tuokiokuvia Rantasalmelta. Miltei enemmän kuin maisemia, näimme loisto-otoksia rantasalmelaisista ihmisistä, tapahtumista ja ruoista. Nämä ei-maisemalliset kuvat tukivat kuvakertomusta ja toivat siihen pirteää vaihtelua. Ehkä pelkät jylhät maisemat olisivat pidemmän päälle käyneet vallan yksitoikkoisiksi. Vaikka on todettava, että kuvakavalkadissa näimme useita upeita auringonnousuja ja -laskuja.

Metsäkuvat, jotka oli kuvattu pystysuoraan puiden yläpuolelta, olivat kiehtovia. Suuret puut näyttivät sammalelta, mutta kun kuvakulma vaihtui, todellisuus paljastui. Kuvituksessa oli paljon lintuperspektiivistä kuvattuja otoksia. Niitä ei tavan tallaaja omalla kamerallaan saa otetuksi, joten ne olivat erikoisen hienoa katsottavaa.

Hämmentyneen lumoutuneena muistelen joitakin loistavia lapsikuvia ja muutamia herkullisia ruokakuvia.

Musiikki oli kuitenkin tämän konsertin parasta antia. Elin tunteella mukana, välillä melkein kyynelehtien ja välillä jalalla tahtia naputtaen.

Uskomaton on tuon pienen pitäjän puhallinsoittajien into ja taito. Hattua pitää nostaa orkesterinjohtaja Marja Ikosen tarmolle ja kyvykkyydelle. Joku tarvitaan innostajaksi ja ilmeisesti Rantasalmelle on saatu puhallinorkesterin taakse hyvät tukijoukot, jotta toiminta vuodesta toiseen elää ja kantaa hyvää hedelmää. Tällä hetkellä orkesteritoiminnassa on mukana 110 soittajaa! Siihen ei päästä monessa suuremmassakaan kunnassa.

Konsertin jälkeen autoilimme takaisin kotia kohti ihan euforisessa tilassa. Silti tai ehkä juuri siitä syystä, bongasimme hienon auringonlaskun. Serkku pysäytti auton tien laitaan ja minä säntäsin kännykameroineni tien viereen räpsimään. Paras loisto oli jo ohi, mutta pientä jälkimakua näissäkin kuvissa on nähtävissä. Minun maisemakuvani Suomesta.

PS. Huomenna kello 18.00 on konsertin uusinta Tornadossa. Sinne vain kaikki kynnelle kykenevät!

Leipurileikki

Pari vuotta sitten sain kunnian leipoa pienen prinsessan ristiäiskakut. Valtakuntaan on nyt syntynyt pikkuprinssi ja lasten äiti kyseli, jos voisin jälleen leipoa, mutta tällä kertaa tarvetta oli vain gluteenittomalle kakulle. Ilahtuneena siitä, että saisin pitkästä aikaa kakkuilla, suostuin ilomielin. Viikko takaperin tein testikakun isän syntymäpäiville ja lähes samalla ohjeella valmistui nyt pienen Noelin ensimmäisten juhlien kakku. 

Kakku tultiin hakemaan yhdeksältä sunnuntaiaamuna, sinä nimenomaisena sunnuntaina, kun yöllä oli kelloja jälleen kierretty kesäaikaan ja yö oli tuntia lyhyempi. Edellisenä iltana olin naamakirjasta lukenut uutisia, jotka huolestuttivat (työasioita) ja jäivät mieleen pyörimään, Nämä kaksi seikkaa pitivät huolen siitä, etten juuri nukkunut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Heräilin vähän väliä tarkistamaan, joko pitäisi nousta ylös kakkua koristelemaan ja aina herättyä jäin pallottelemaan ajatuksissani erilaisia vaihtoehtoja työongelmaan.

Päivä ei vielä ollut valjennut, kun jo kampeuduin jalkeille ja ristiäiskakku oli odottamassa hakemista hyvissä ajoin. Setä oli ollut yön töissä, joten kotipuuhailujeni piti olla hiljaisia askareita. Leipomisesta ei paljoa meteliä lähde, jos taikinat tekee käsin ilman konevoimaa. Niinpä päätin testata Matleena Lahden Eväskirjasta Piiloburgereiden ohjetta.

Piiloburgereiden jauhelihataikinaan piti sujauttaa pari lusikallista omatekemää valkosipulitahnaa. Sitähän minulla ei tietenkään valmiina ollut, joten tahnan tekemisellä piti aloittaa.

Pyöräytin valkosipulit folioon ja työnsin ne uuniin puoleksi tunniksi 200 asteeseen. Eikä aikaakaan, kun hyvinkin tymäkkä valkosipulin aromi tunki kodissamme joka kolkkaan...

Pehmenneet kynnet laitettiin sauvasekoittimen kulhoon. Sekaan mausteet ja tehokkaalla pyöräytyksellä tahna oli valmis.

Valkosipulinrakastajan valkosipulitahna

3 - 4 kokonaista valkosipulia (laitoin 4)
1 rkl hunajaa (laitoin reilummin)
1 - 2 tl (ruoko)sokeria (laitoin kaksi teelusikallista)
1 tl punaviinietikkaa
1 tl suolaa

Teko-ohjeet jo tuossa ylempänä kerroinkin.

Purkita ja säilytä jääkaapissa.

Kun maustetahna oli onnistuneesti purkissa, pääsin itse asiaan.

Piiloburgerit 

n. 10 kpl

Taikina:

5 dl maitoa
35 g hiivaa
1 tl suolaa
n. 13 dl vehnäjauhoja (12 dl oli  minusta sopivasti)
100 g voita

Pihvit:

400 g paistijauhelihaa
1 dl jogurttia
0,5 dl korppujauhoja
1 rkl ketsuppia
1 - 3 tl valkosipulitahnaa
1 rkl sinappia
1 tl suolaa

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon. Lisää suola ja puolet jauhoista. Sulata voi ja sekoita voisula taikinaan loppujen jauhojen kanssa. Anna taikinan kohota kaksinkertaiseksi.

Tee pihvitaikina. Laita korppujauhot turpoamaan jogurttiin. Lisää jauheliha ja mausteet. Laita jääkaappiin odottamaan.

Jaa kohonnut taikina kymmeneen osaan ja pyöritä palloiksi. Kauli pallot litteiksi levyiksi ja pyörittele pihvitaikinasta pienet pihvit jokaiselle levylle. Pihvien päälle voi halutessaan laittaa vaikka juustosiivut, pehmeäksi keitettyä kananmunaa, aurinkokuivattua tomaattia tms. Pihvit suljetaan taikinan sisään nipistämällä taikinan reunat tiiviisti keskelle.

Nosta burgerit leivinpaperin päälle uunipellille ja paista 275 asteisessa uunissa 7 - 8 minuuttia. Meidän uunin korkein lämpötila on vain 250 astetta, joten paistoin leivonnaisia kymmenen minuuttia.

Voitele burgerit sulatetulla voilla heti paistamisen jälkeen.

Ihan törkeän hyviä! Näitä tehdään toistekin!

Kotiseutupäivillä

Alkuvuodesta hehkutin Jukka Itkosen runoja, joissa oivallus johtaa sanaleikkiin tai toisinpäin. Riimit soljuvat, mutta loppusointuisuus ei ole vaivaannuttavaa pakkopullaa. Samaan syssyyn törmäsin tietoon, että Itkosen kirjoittamaa näytelmää Kotiseutupäivät esitetään Varkauden kaupunginteatterissa.

Siitä se ajatus sitten lähti, Serkun puolisoineen sain houkuteltua kaveriksi ja ensimmäinen kalenteriini sopiva esityspäivä oli eilen. Onneksi se sopi seuralaisillekin.

Kolmen korvilla lähdimme ajelemaan kohti Varkautta. Suunnitelmissa oli käydä syömässä ennen esitystä ja serkun ehdotuksesta saapastelimme Oscariin. Ajoituksemme oli täydellinen. Paikalla oli vain muutamia ruokailijoita ennen meitä, mutta tovin kuluttua paikka täyttyi äärimmilleen.

Meille sattui maan mainio ja mahdottoman mukava tarjoilija, joka oli niin oikeassa ammatissa. Ylen yksimielisesti jätimme alkupalat nauttimatta ja siirryimme suoraan pääruokaan. Silti saimme aloitella leipäpöydän antimilla.

Samanmielisyytemme jatkui ja tilasimme jokaiselle saman annoksen. Maalaissalaatti.

Serkun kanssa taktikoimme jättämällä alkupalat välistä, joten jaksoimme kruunata ruokailun jälkiruoalla. Sitruunatartalettia ja lakritsijäätelöä. Syntisen hyvää!

Jälkiruoan jälkeen olisimme olleet valmiit maksamaan. Teatteriesityksen alkamisaikakin lähestyi... Mutta tarjoilijamme oli tiukasti kiinni muualla. Alkoi jo huoli hiipiä puseroon, että noinkohan myöhästymme... Mutta juuri kun olimme päättäneet lähteä kyselemään baaritiskiltä, saisimmeko maksaa sinne, tarjoilijatar kiirehti kiirettä pahoitellen paikalle ja saimme maksaa ruokailumme. Eihän se iloisen ja ystävällisen tarjoilijan vika ole, että ravintola on niin täynnä, että juoksujalkaa saa kiirehtiä asiakkaan luota toisen luo. Hirmuisen hyvä maku jäi tuosta ruokailuhetkestä Ravintola Oscarissa.

Onneksi Varkaus on pieni kaupunki ja nopeasti pääsimme siirtymään teatterin parkkipaikalle, jonne autokin mahtui ilman suurempia hankaluuksia. Ripeästi siirryimme sisätiloihin ja kävimme lunastamassa lippumme.

Kotiseutupäivät on Jukka Itkosen kirjoittama ja Ville-Veikko Valtasen ohjaama näytelmä näyttelemisestä ja jonkinlainen kotiseuturakkaudentunnustus Varkaudelle. Näytelmäryhmä matkustaa linja-autolla yötä myöten kohti Varkauden Kotiseutupäiviä. Linja-autolavastus ja - kohtaus oli oivallisesti keksitty, mutta sitä riitti ja riitti... kaipa siinä kuvattiin loputonta matkantekoa vessassa käynteineen ja hirvivaaroineen.

Näytelmäporukka pääsee lopulta perille kohteeseensa ja sitten saatiinkin aikaan omituinen sillisalaatti, johon oli sotkettu niin kunta- ja maailmanpolitiikkaa, kuin irrallisia laulun- ja näytelmänpätkiä ja jonkinlaista rakkaustarinan kolmiodraamaakin. Soppaa hämmensi takavasemmalta lavalle putkahtanut pelle, joka kaukosäätimineen sai ihmiset sätkimään vastoin alkuperäistä suunnitelmaa.

Juoni ei vienyt minnekään, sivuhenkilöitä ja tapahtumia putkahteli ja ilmestyi ilman päätä tai häntää. Välillä melkein päästiin vauhtiin ja välillä (enimmäkseen) elettiin tylsää suvantovaihetta. Sääliksi kävi näyttelijöitä, jotka tekivät kaikkensa ja jopa enemmänkin, sillä kaikilla oli useita rooleja esitettävänä  ja hahmon vaihtaminen tapahtui hetkessä.

Vaikka näytelmässä oli hetkensä (oivallisia oivalluksia, nokkelaa sanailua), on vain todettava, että noh... tulipahan nähtyä. Ei mitään suuren luokan luksusta tai supersensaatiota. Hyvätkään näyttelijät eivät voi tehdä ihmeitä. Olisi pitänyt uskoa ennakkoaavistustani. Nimittäin viime kesänä Kasinonsaaren kesäteatterissa esitetty Emmauksen tiellä ammensi alkunsa samankaltaisesta alkutilanteesta. En syttynyt sillekään. Näytelmät näytelmän tekemisestä eivät ole minun juttuni. Sen opin eilen.

Lopuksi vielä muutama kuva näytelmän kuvista.

Teatteritalon kuvaaminen jäi kiireen vuoksi päivänvalossa tekemättä, mutta tunnelmalliselta tuo näyttää illan jo pimennyttyä. Vanha puutalo pitää yllättäen sisällään ihan hyvän kokoisen ja tunnelmallisen teatterin.

Vaikka esitys ei meitä sytyttänytkään, reissu oli kuitenkin mukava ja hyvä mieli jäi. Ei pöllömpi tapa viettää lauantai-iltaa!

Sijaistoimintosukat

En tiedä, muistaako kukaan haavettani neuloa Lapasesta lähtöö -vihkosen lapasohjeet kannesta kanteen? Neulottuani kuopuksen Kenkävero-lapaset valmiiksi, seuraavaksi olisi ollut vuorossa lapaset Kangasniemen kansallispuvun malliin. Ohjeessa on erikoista kierreneuletta ja jotenkin siitä kehitin itselleni ongelman. Uusi tekniikka... en osaa. En edes ole yrittänyt aloittaakaan urakkaa ja tarvikepaketti nököttää toimettomana ja surullisena takan viereisellä kivihyllyllä. 

Kuitenkin varmaan osaisin, jos opettelisin.

Ei vain ole ollut olevinaan sopivaa saumaa uuden opettelulle, kun piti noita sukkia tehtailla... Opetella Broken seeds -tekniikka ja tehdä hyväntekeväisyyssukkia vauvoille ja pitsisukkiakin ihan muuten vain... Kaikilla ajomatkoilla olen kilisytellyt innoissani puikkoja ja onhan noita varpaanlämmittimiä valmistunut. Kuka vain tarvitsisi?

Perjantaina tempaisin sukka-arsenaalin ulos kuvattavaksi vaikken ollut edes ehtinyt tekeleitäni silittää. Vähän viimeistelemättömän näköisiä, mutta ehkä emme anna sen haitata.

Syntyi mustat, valkoiset ja turkkoosit aikuisten sukat, joissa varsi vasta opeltua Broken seeds-neuletta. Musta pari hyvin häviää kuvan varjoihin...

Syntyi kahdet marjapuuronpunaiset pitsineulesukat, toiset vähän isommat kuin toiset. Nämä neuleet olisivat muuttuneet sata kertaa kauniimmiksi, jos olisin ensin vähän silitysrautaa sukille esitellyt ennen kuvausta.

Vauvasukkia innostuin kokeilemaan, kun Taito Shopilla käydessäni kuulin Suomi 100 -tempauksesta. Jokainen tänä vuonna syntyvä pienokainen saa lahjaksi sinivalkoset sukat. Halusin kantaa korteni tähän kekoon, mutta myöhästyin. Alun perin keräyksen piti kestää koko vuoden, mutta ahkerat savonlinnalaiset käsityöharrastajat olivat jo valmistaneet niin paljon pieniä sukkia, että keräys paikallaisessta Taito Shopissa lopetettiin ennen kuin ehdin omat tekeleeni sinne kiikuttaa.

Vähän harmi. Minneköhän nämä nyt sitten ujuttaisi?

Mallin nimi on junasukka. 

Pieniin sukkiin sain sopivasti käytettyä jämälankoja. Vaaleansininen Nalle-lanka loppui kokonaan, sillä Broken seeds - sukkien varsi on juuri niin pitkä, kuin lanka antoi myöten. Valkoista lankaa jäi jäljelle hyvin pieni nyssäkkä. Sekin löysi paikkansa seuraavasta jämälankatyöstä, joka ei vielä tässä postauksessa pääse esille.

Nyt voisi hyvinkin jo siirtyä vaikka kesäisempiin käsitöihin. Mutta tottumus on toinen luonto, ja loin jo puikoille uudet sukkasilmukat.... Voi voi.