Tapahtuipa kerran yhtenä työpäivän aamuna aamuhyllytyksen yhteydessä, että yksi kirja ei suostunut menemään paikalleen kirjahyllyyn vaan vaati tulla lainatuksi. Kirjan kansi oikein huusi luetuksi tulemisen halua ja siksipä silmäilin sisältöä pikaisesti. Heli Laaksonen on länsimurteiden taitaja, mutta niin taidokas sanankäyttäjä, että tekstit kutittivat myös tällaisen itäisen ihmisen kielikorvaa. Sitä paitsi murteesta viis, teksteissä oli loistavia oivalluksia ja mukavia tarinoita.
Lukemista aloitellessani ajattelin, että merkkaan kirjanmerkillä parhaat tekstit, että voin sitten teille niitä lainata tässä tarinoidessani. Mutta Heli yllätti... lähes jokaisessa tekstissä olisi ollut jotain esille nostamisen arvoista. Kirjanmerkkejä alkoi olla vähän jokaisen aukeaman välissä vaikka jo toppuuttelin itseäni.
En voi koko kirjaa tähän kopioida, mutta muutaman makupalan poimin kyllä. Muuten kehoitan vakaasti tarttumaan kirjaan ja lukemaan avoimin mielin koko opuksen. Älkääkä sitten väittäkö, etten olisi varoittanut: Saattaa aiheuttaa hymyilyä ja hyvää mieltä.
Ihan epäreulua, että jos joku on noin taitava sanallinen kynäniekka, tussi pysyy hyppysissä myös piirtäjänä. Miksi joku saa kaikki taiteenlahjat ja toisille ei riitä yhtään mitään? Mutta nauttikaamme tästä iloisesta sanataidepläjäyksestä mainioine kuvituksineen.
Ylimmäinen kuva tuo mieleeni esikoisen, joka maailman äärissä asustelee. Myös kuvaan liittyvä teksti sopii ajatuksiini esikoisesta.
"Kaukomail o hankala, valokatkasimet vääris paikois. Liikennemerkit o lapsellissi, linnut vääränkokkossi, eikä suame sana luve missä. Uussi ihmissi voi tutustu, mut mitä mää uusil, ko vanhatki o viäl keske? Ikävöitten omi matali teekuppejanikin tääl ja pesukonettan ja sen jämpt 14 minuti linkousohjelma.
Vastustan sekä olemist, tulemist et lähtemist.
Yks kempeleläinen rekkamiäs ymmärs mun vatvomise ja sanos: Koti on hienoin paikka, missä ihminen voi käyä. Nii! Kotopiha o matkakohteist kaikkist rakkain. Palaan sin ain uurestas niinko toiset Goan turkoosimeren aalloil ja toiset Saimaan saare. Olen koton ko olla voin. Lähren ko sataman pilli huuta. Koti on mul niinkon toinen koti, ensmäst ei ol."
Eira Pättikankaan loistavien historiallisten romaanien henkilöt puhuvat minulle vierasta murretta. Mutta se luo lukemiseen oman pikantin mausteensa enkä koe sitä ollenkaan haasteelliseksi tai hankalaksi. Siksi kai näitä Laaksosen tarinoitakin lukee kuin vettä vain... Eikä näissä korva tartu väärän kuuloiseen ilmaisuun. Niin käy nimittäin silloin, kun luen savon murteella kirjoitettua tekstiä. Se taas johtuu luullakseni siitä, että murre on niin lähellä omaa, mutta silti erilaista. Paikkakunnasta riippuen itäisissäkin murteissa on eroja. Omaan korvaan viäränlainen viäntäminen kalskahtaa virheeltä, vaikkei se sitä olekaan.
Valokuvaajana ja bloginkirjoittajana yritän katsella maailmaa uusista näkövinkkeleistä ja luovin silmin. Siksi iloisena tartun Lähtisiks föli -kirjan tekstiin Mitä mää tierän runokeika rakentamisest?:
" O ihmissi, kene miälest kaik o ihmelist. O ihmissi, kene miälest mikkä ei ol. Olen lapsellisuutte saak meit, kene miälest kaik. Keikoil korkein päämäärä o siin, et saan kuulijatki sil kannal. Et sorsan sinine siipsulk o taivaankappala. Et elämä on kallis ja harvinaine ko ponin päiv kaurapellos. Et o runo arvost, ko miältietty sano ruokpöyräs, et ei mul köyhäl miähel ol vara viärä sunt ulos syömä, mut mää olen kuarinu sul peruna."
Koska olen reissunainen ja mielelläni matkustavainen, minua huvitti kovin Helin kertomukset matkoistaan. Yksi oli ylitse muiden:
"Aloteta: o vaa yks Kaustine. Nii et vaik monikko o Ikaalisis, Huittisis ja Kiukkasis - ni sama sääntö ei ol olemas Keski-Pohjanmaan kansanmusiikkionnelas. Olla ja mennä siis Kaustisel (engl. Woodstock).
Ko sin lähte länsrannikolt, voi aja järki käres 8-tiät pitki pohjosse ja kääntty Kokkolast oikkial. Taik voi sekoilla paperkarta ja vajavaise vaiston kans Parkano-Lappajärvi-Veteli-Vimpeli-Himpula-Misä-Mää-Olen-reitil. Otin jälkimmäise. Kuus tuntti kest, kiirus ei ollukka. Tiä varsil ol kissankellopiantarei, niinko sinissi kaulaliinoi olis heitetty auto akkunast."
Suomaiset kuulema haluavat kuulla muualta tulleilta, mitä mieltä he ovat suomalaisista. No, minäpä halusin lukea, mitä läntinen ihminen ajattelee meistä itäisistä ja sehän löytyi tietysti otsikon "Mitä mää tierän savost" -otsikon alta:
"Erilaisuus on virkistäväist - paitsi keskel tyäpäivä. Vaik sitä ei juur mun olemuksest päält näekkä, lounaissuamalaisuutte kuulu tosipaikois asiallis-jämäkkyys. Mun o välil vaikia toimi eres pual-venkuloitten kans. Yks sihteerin tyäskentelevä hurmaava höppänä sai munt kyseenalastama, olenk mää olenka nii suvaittevaine ko olen kuvitellu. Ol muutonki iso sähköpostiruuhka ja mee koitetti sovitel tapaamisaikka. Hän kirjot mul: Passoisko sulle tappaaminen torstaakina? Mulle ee käö."
Minä savo-karjalaismurteen edustaja olisin tosin sanonut: "Sopisko siule tappoomine torstaina? Miule ei käy..."
Tänään on suloinen sunnuntai, tosin sateinen sellainen. Sehän tietää sitä, että talven hienoksi jauhautuneet hiekoitushiekat valuvat sadevesien mukana viemäreihin ja hengitysilma sopivasti raikastuu. Mutta kirjassa oli mukana mukava sunnuntairuno:
Eik see nimiki sen jo san
et sunnunta on sun:
see on kai mitä sun
pit saar aikases
sun olis kuulunu
sun olis tarvinnu
sun.
Tahron munnuntain!
Munnuntaisi mun o lupa ol vaa.
Kuten jo alkuriveillä totesin, kirjassa on toinen toistaan mainiompia tekstejä enkä millään voi niitä kaikkia tänne kopioida. Tulisi muuten mielettömän pitkä blogipostaus. Lukekaa ihmiset tämä oiva kirja. Tekstit ovat lyhyitä, joten lukeminen edistyy mukavasti vaikka pari sivua kerrallaan.
Kiitokseksi tekisi mieleni antaa tästä avartavasta elämyksestä kirjailijalle kukkanen. Mutta mitä sanookaan taitelija itse tästä muistamisen muodosta:
Puketeihin käärityt ruusut & liljat ei reisun pääl kovi virkkun pysy, ja nopiast kualevaissi ne on koto-oloiski. Siin vissi see lumo o, et niitte ainokaine henkikulta uhrata saajan iloks. Kuihtuvaisen kukkase ostamises ei ol suurt järkke - mut laimialt tuntuis esiintyjän kätte lykätä kiitokseks tuikirationaaline kylmäkalle taik hikisiappari-pohjalliset."
Nyt kun olen jo monta viikkoa herkutellut Heli Laaksosen teksteillä ja suunitellut kirjoittavani niistä tänne blogiinkin, niin eikös vain uusimmassa Kodin kuvalehdessä ollutkin pikku juttu runoilijasta itsestään! Hauska sattuma ja vissi merkki siitä, että kyllä kotoiluaiheiseen blogiin sopii syrjähyppy kirjallisuuteen yhtä hyvin kuin muuhunkin kulttuuriin tai matkailuun ja reissuamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti