Go, mum, go

Suloiseen sunnuntaiaamuun heräsimme hyvien ja pitkien yöunien jälkeen. Etukäteissuunnitelmissamme oli ollut päivälle puuha jos toinenkin, mutta koska esikoinen kaverilleen arveli, ettei hän ollenkaan taida jaksaa töitään tehdä tulevalla viikolla, koska äiti lomallaan lapsensa tyystin uuvuttaa, ehdottelin, että jättäisimme ainakin shoppailukierroksen väliin. Voisinhan hankkia tuliaiset vaikka lentokentältä. Kävelylle kauniiseen ympäristöön kyllä halusin ja esikoisen kimppakämppä Crystal Palacella oli pakko käydä siivoamassa. Lisähaasteen päivään toi katuja sulkeva Virgin Money London -maraton.

Kello oli jo lähempänä kymmentä, kun suunnistimme ovesta ulos ja Surrey Quaysin ja Canada Waterin puistopoluille. Olen ennenkin kertonut, kuinka ihailen englantilaisten tapaa säilyttää kaupunkimaisemassakin vihreyttä ja vehreyttä. Nytkin kävelimme kuin maaseudulla emmekä silti olleet kuin kymmenen minuutin junamatkan päässä Lontoon ydinkeskustasta. Ihana paikka!

"Kaukana jossain on pikkuinen mäki..." hoettiin lasten lapsuusajan lastenohjelmassa aina uuden jakson alkaessa. Eikös vain tämän teletappimäen kaltainen kukkula tullutkin vastaan kävelyllämme! Kiipesimme mäelle maisemia ihailemaan. Hyvät oli näkymät!

Tovin reippailtuamme edestäpäin alkoi kuulua melkonen mekkala. Kadun varrella hurrattiin ohi pinkoville maratoonareille. Menimme mekin katsomaan ja ihmettelemään. Miehet askelsivat sellaista vauhtia, etten itse jaksaisi juosta edes lyhyempää matkaa sillä tempolla.

Muutama pisara vettä ripeksi taivaalta ja päätimme jatkaa matkaamme. Maisema oli mystisen upea, tummat sadepilvet takana ja auringonpaisteen valaisemat kevääseen heräilevät puut etualalla. Kuin satua!

Kirjasto Canada Waterilla

Seuraavissa kahdessa kuvassa on kasvin vangitsema piha-aita. Mitäs jo asukkaat haluaisivat maalata aidan?? Onkohan tämä sama kasvi, joka kietoi prinsessa Ruususen linnan piiloon sadan vuoden ajaksi?

Ihania pikkupolkuja löytyi... ajatelkaa, että olimme  miltei keskustassa miljoonakaupungissa!

Päädyimme maratonin reitin varrelle vielä toistamiseen ja nyt ohi viiletti juoksijoita massoittain. Sydäntä lämmittävän suloista oli nähdä kadun varrella lapset, jotka pitelivät kylttiä, jossa luki Go mum go. Jäimme jälleen seuraamaan tapahtumaa ja eikös vain lasten äiti juossutkin paikalle ja pysähtyi halaamaan kannustavia lapsiaan.

Juoksijat olivat kaikki meille tuntemattomia, joten kovin kauaa emme ehkä olisi viitsineet kadun varrella töröttää, ellei juoksijoiden joukossa olisi alkanut näkyä hupaisia hahmoja. Ensin tuli Paavo Pesusieni ja joukon jatkona monia muita mielikuvituksellisia otuksia.

Taustalla KAMELI!!

Seuraavaksi kuvasarja, josta näkyy hauskasti, että kyllä juoksijat huomaavat kadun varren kannustajat. Postilaatikko kumppaneineen pinkoi näkyviin ja minä annoin kameran räpsyä. Vuorotellen jokainen tervehti kuvaajaa, hih.

Maratonjuoksu on jo yksilösuorituksenakin melkonnen ponnistus, mutta kyllä vaaditaan sisua ja kärsivällisyyttä niiltäkin, jotka tekivät taivalta samassa asussa. Siis esimerkiksi kamelina tai inkkareina...

Kaikki inkkarit kanootissa! :)

Pakko nostaa hattua ihmisille, jotka jaksavat juosta maratonin. Mutta vielä suurempi kumarrus niille, jotka auringonpaisteisessä säässä pinkoivat puettuina kiireestä kantapäähän tuhtiin tekoturkisasuun tai jopa kannattelivat "päätään", kuten seuraavan kuvan sarvikuono. Kuva on kehno, pahottelen.

Lopulta jätimme maratonhumun taaksemme ja kävelimme takaisin majapaikkaamme haukkaamaan hieman palasta, että jaksaisimme taas lähteä eteenpäin.

Koska kadut olivat suljettuina, bussit eivät kulkeneet. Piti keksiä vaihtoehtoinen reitti ja päätimme ottaa junan. Mutta kappas vain! Asemalla oli jo rakennuksen ulkopuolella kymmenien metrien jonot. Mikäs nyt neuvoksi?

Mitä väliä, että vasta olimme olleet parin tunnin aamukävelyllä, päätimme ottaa jalat allemme ja kävellä Lewishamiin, eihän sinne olisi kuin viiden kilometrin matka. Sitkeitä mimmejä olimme, sillä raahasimme mukanamme matkalaukkua ja kassia, joissa oli ne tavarat, joita esikoinen oli pyytänyt minua tuomaan Suomesta. Lisäksi poikkesimme matkan varren puntakaupassa, josta ostin kilokaupalla tuliaskarkkeja... loppuun asti harkittu teko! Viimeiset kolme pysäkinväliä tosin istuimme bussissa, johon olimme juosseet sadan metrin ennätyksen.

Miksi me sitten oikein menimme Lewishamiin, vaikka esikoisen kortteeri on Crystal Palacella? Esikoinen halusi kuitenkin, että äiti pääsi vähän vaateostoksille ja ostoskeskuksen kaupoissa olisi ollutkin paljon houkuttelevan näköisiä kolttuja. Ensin oli kuitenkin ihan pakko saada päivän ensimmäiset kahvit. Ne piristivät ja ilahduttivatkin yllättävän paljon.

Next-putiikista ostin paidan ja tunikan/mekon ja olin niihin enemmän kuin tyytyväinen. Päivä oli kuitenkin jo niin pitkällä, että oli pakko jatkaa matkaa eteenpäin, jos meinasimme ehtiä siivoamaan ja vielä illalla syömään. Bussilla matkustimme Crystal Palaceen ja jatkoimme sielläkin matkaa jalkaisin. Ohimennen pistäydimme pienessä kangaskaupassa, jossa olisi ollut maailman parhaita kankaita tilkkutöihin. Hinnat vain olivat ihan hirmuiset!

Jännitti pikkuisen, millaisen asumuksen lapsi oli löytänyt. Huojentavaa oli nähdä, että vaikka olimme menossa hoitamaan viikkosiivousta esikoisen vuorolla, kämppä oli kuitenkin jo perussiisti tullessamme. Kuinka nopeasti siivous sujuikaan, kun siivottavana oli vain keittiö, kylppäri, vessa ja käytävä! Teimme tehokasta yhteistyötä ja homma hoitui hetkessä. Olemme me hyvä tiimi!

Siivoussession jälkeen matkustimme jälleen bussilla ja kävelimme. Olimme menossa kreikkalaiseen ravintolaan, jossa esikoinen ystävineen oli saanut todella hyvää ruokaa. Jaoimme alkupaloiksi tsatsikia ja halloumia. Esikoisen pääruoka oli kanasouvlaki (korjattu, toim. huom), minä valitsin lohta. En tiedä, johtuiko jälleen päätään nostavasta flunssasta vai mistä, mutta ruokani ei maistunut oikein miltään. Halloumi oli hyvää, mutta muuten maut puuttuivat. Ehkä syynä oli tosiaan tauti, sillä seuraavanakaan päivänä ei tehnyt mieli syödä, mutta koska pakko on, mikään ei taaskaan maistunut. Kurja juttu.

Mitä teimme syötyämme? No tietenkin ajoimme bussilla ja kävelimme! Illalla kännykän askelmittari näytti taas miltei 20 000 askeleen lukemia.

Sitten sinnikästä pakkaamista, suihkuun ja sänkyyn. Seuraavana aamuna koittaisi kotimatka. Hyvää yötä!