Piparikakku ja muita aaton askareita

Kun on töissä joulun alla kaiket päivät ja lisäksi jättää kaikki hommat viime tippaan, huomaa ettei ehtinyt läheskään kaikkea mitä piti... Olihan minulla joulun lähestyessä kolmen päivän viikonloppuvapaa, joka oli ohjelmoitu minuutilleen ja ylikin. Maanantaiaamuna oli pakko todeta, ettei vuorokausissa ole enempää kuin 24 tuntia. Ei vaikka miten jäisi hommia rästiin.

Töissä käsittelin uusia kirjoja ja enempiä ajattelematta avasin umpimähkään niistä yhden, Maija Paavilaisen Hankikantoa -kirjasen. Sieltä avautui suoraan elämää suurempi viisaus:

Oli miten oli, kinkku saatiin uuniin aatonaattoiltana. Taiteen sääntöjen mukaan kinkkua paistetaan miedossa lämmössä noin tunti per kilo. Ilahtuneena laskeskelin, ettei suinkaan tarvitse aamuyöstä vääntäytyä hereille kesken parhaiden unien kinkkua hoitamaan, vaan voisin huoletta posottaa unten mailla peräti puoli seitsemään. No, juhlapyhästressi kuitenkin herätti tädin umpiunesta jo ennen aamuviittä. Aikani lorveksin peiton alla ja mietin syntyjä syviä, kuten iki-ihanaisen Tonttu-joululaulun ukkotonttu. Sitten kinkun äänetön kutsuhuuto kantautui puoliunisiin korviini ja vääntäydyin pystyyn pimeän yön ympäröidessä ulkona tuikkivia jouluvaloja. Köpöttelin keittiöön, sytytin valon ja kurkistin uuniin. Säikähdys vei mielestä viimeisetkin unen rippeet. Kinkun paistomittarin lukema oli jo 95 asteessa!

Ihan ei meinanneet aivot uskoa, että näin on näppylät. Piti tovi tuijottaa mittarin lukemia, kunnes toiminta käynnistyi. Patakintaat käsiin, uunin luukku apposen avoimeksi ja lihaköntsä pois paistumasta. Kylläpä kyllä. Kinkku, joulupöytämme kunkku, oli nyt varmasti kypsää. Suorastaan ylikypsää. Tosi mureaa, Ihan liian mureaa. Harmituksen harmitus!

Sitten kävin kuitenkin onnittelemaan itseäni, että pyhien paineet herättivät turhan aikaisin. Jos kinkku olisi muhinut uunin lämmössä vielä puolitoista tuntia, se olisi mennyt ihan kuivaksi ja kärvähtäneeksi. En kyllä voi ymmärtää, miten se niin nopeasti kypsyi! Mutta turha murehtia. Se on ihan syötävää (ihan älyttömän hyvää!!), ainoastaan viipaileet eivät kestä niin kauniisti kasassa kuin voisi toivoa. Mutta liha ei ainakaan ole sitkeää.

Koska olin herännyt kovin aikaisin, piti odotella muun perheen unien loppumista. Oli hyvin aikaa ihastella keittiön ikkunan välissä vähitellen kukkimaan puhkeavia hyasinttejä ja sipistellä kotia muutenkin.

Kun kolme neljäsosaa perheestä oli herännyt, sain puhelun Korvatunturilta. Eikä kun Luotojärveltä. Äiti siellä soitteli, että aaton suunnitelmat olivat menneet uusiksi. Alun perin olin kutsunut vanhempiani meille viettämään aattoiltaa. Kuitenkin veljeni perhe oli menossa vanhempieni luo, joten neuvottelujen jälkeen päädyimme mekin ajatukseen, että olemme aattona siellä. Aamulla oli kuitenkin käynyt ilmi, että veljeni perhe olikin menossa veljen appivanhempien luo, joten vanhempani voisivatkin tulla meille.

Pikainen pähkäily, suunnitelmien uudelleen organisointi ja uusi suunnitelma oli valmis. Lähdimme heti kun kerkesimme eli noin puolen päivän aikaan ajamaan kohti Luotojärveä. Siellä odotti äidin laittama joulujuhla-ateria. Muistuttelimme kuopuksen kanssa toisiamme kohtuudesta... aina tulee lastattua lautaselle enemmän kuin kohtuudella jaksaisi syödä. Mutta kun kaikki on niin hyvää...

Mikä kohtuus? Missä?

Söimme jo eturuokaa napamme killalleen. Ja eikös vain äiti kiikuttanut jäkiruoaksi puuropadan ja uudenlaista luumusoppaa. Inhimillisen erehdyksen takia luumupusseja olikin ollut vain yksi, mutta oman maan mansikat korvasivat muun maan hedelmät mainiosti.

Että oli tuhti olo, kun pöydästä pois pyöriskelimme!

Myös veljeni oli kanssamme herkuttelemassa, mutta käly ja lasten serkut olivat jouluratsastuksella. Harmi, ettemme tavanneet heitä, olisi ollut niin kiva kummityttöäkin nähdä ja toivottaa hyvää joulua ihan kasvokkain. Omat tyttäret olisivat myös mielellään tavanneet serkkujaan, joita eivät ole nähneet aikoihin. Mutta aina ei saa sitä mitä haluaa. Joulunakaan.

Ennen lähtöä piti kuitenkin tehdä pikakakku, piparikakku. Uuteen suunnitelmaan näet kuului joulukahvittelu isän ja äidin kanssa meillä aattoiltana. Olin ajatellut tehdä Kodin kuvalehden ohjeella uudenlaisen kakun siksi päiväksi, kun vanhempai tulisivat meille syömään ja luullut että se päivä olisi ollut jompi kumpi joulupäivistä. Mutta heti kun uusi ohjelmarunko selvisi, kaivoin tarvikkeet kaapista pikapikaa ja ryhdyin toimeen. Niin pikaista oli, että kuvatkin jäivät ottamatta.

Piparisuklaakakku

500 g pakastepiparitaikinaa
150 g voita
150 g tummaa suklaata
2,5 dl sokeria
3 munaa
3 dl vehnäjauhoja

päälle:
50 g tummaa suklaata
2 dl vispikermaa
2 rkl tomusokeria
7 piparkakkua

Sulata piparitaikina.
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.
Voitele irtopohjavuoan (halkaisija n. 24 cm) reunat ja pingota pohjalle leivinpaperi.
Paloittele voi ja suklaa kattilaan (ota tarpeeksi iso kattila, koko taikina tehdään siinä) ja sulata ne sekoitellen.
Lisää voi-suklaasulaan sokeri ja jäähdytä seos huoneenlämpöiseksi.
Sekoita munat ja jauhot seokseen samassa kattilassa.
Paloittele puolet piparkakkutaikinasta nopan kokoisiksi kuutioiksi ja sekoita taikinaan.
Kaada taikina irtopohjavuokaan ja revi loput piparitaikinasta huolettomasti pinnalle.
Paista noin puoli tuntia. Kakku saa jäädä sisältä kosteaksi.
Anna jäähtyä.
Vatkaa tomusokerilla maustettu kerma ja sulata suklaa. Levitä kermavaahto kakun pinnalle, koristele pipareilla ja valuta pinnalle sulaa suklaata.

Meidän piparit olivat valitettavasti kaikki enemmän tai vähemmän murentuneita tai puolikkaita. Mutta ei hätä ollut tämän näköinen, koristelu onnistui piparipuolikkailla vallan mainiosti.

Luotojärveltä ajelimme Savonrannan hautausmaalle viemään kynttilät appivanhempien haudalle. Pakkasta ei ollut eikä juuri luntakaan. Mutta sillä hautausmaalla on aina hyytävän kylmä. Johtunee viereiseltä järveltä puhkuvasta viimasta.

Savonrannalta ajoimme Kerimäelle talvikirkkoon aattoillan hartauteen. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta penkkirivit olivat jo kovasti täyttyneet. Väkeä valui sanan kuulentaan jälkeemme vielä vaikka kuinka paljon. Rivejä tiivistämällä kaikille löytyi sija ja istumapaikka.

Saarnassa pappi puhui mm, kaikista tunteista, joita jouluun liittyy. Jouluun kohdistuu niin paljon perinteitä ja odotuksia, että siihen kuuluu pakosti myös pettymyksen, surun, ahdistuksen ja suuttumuksen tunteita. Niitä kaikkia mahtui meidänkin aattoomme. Vaikka kaikki yrittävät parhaansa, aina ei onnistuta. Kuten pappi sanoi, yksikin poikkipuolinen sana voi laukaista erimielisyyksiä ja pahaa mieltä. Onneksi kaikki tunteet ovat sallittuja eikä pahaan mieleen tarvitse jäädä vellomaan.

Kirkonmeininkien jälkeen menimme käymään isovanhempieni haudalla. Siellä tapasimme Saarelle matkalla olleet tätini, yhden monista serkuistani (Tallinnanmatkakaverini) ja serkun puolison. Olipa kiva sattuma, vaikka pimeän päässä piti hetki pähkäillä, että ketkä haamuilevat juuri niillä haudoilla,
joille olimme itsekin suunnistamassa.

Hautausmaalla oli taas niin mahdottoman kaunista ja tunnelmallista, kun oli sytytetty valot tuhannet, vaikkei lunta ollutkaan.

Kotiin päästyä pistin vireille kahvipöydän valmistelun ja miltei saman tien saapuivat myös vanhempani. Pääsimme jälleen asiaan eli syömään..

Piparisuklaakakku ei tosiaan mennyt pipariksi! Ääreetömän, käsittämättömän, hämmentävä, itkettävän ja syntisen hyvää syötävää! Kuin maailman parasta mutakakkua jouluhöystein. Mmmmm!

Telkkarista tuli aaton perinteinen Joulupukki ja noitarumpu -elokuva, jota koko joukolla katselimme. Sen loputtua tytöt musisoivat ihan ex-tempore monenlaisia joululauluja. Vuosien kuorokokemus välittyi laulamisen helppoudesta ja äänien kauniista soinnista.

Kuusen alla majailleiden joululahjojen jakamisen aika tuli ja kaikki saimme yllin kyllin lahjuksia. Itse olen aivan hämmentynyt kaikista hienoista muistamisista, joita sain. Kunhan saan aikaiseksi, taidan postata lahjoista ihan oman päivityksen, ne kyllä ansaitsevat sen.

Yksi joulun ilahduttavimmista paketeista taisi olla esikoisen kymmenen vuotta toivoma Muuttuva labyrintti -peli. Sitä pelatessa ilta joutui.

Että oli tunnelmallinen ja ylenpalttinen jouluaatto. Elämä on niin hyvää!