sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kohti joulua


Eilen olisi ollut kaiken maailman myyjäisiä pitkin kaupunkia, mutta töissä meni koko pätynen päivä.Tänään on kolmas adventtisunnuntai ja Lucian päivä. Tälle päivälle olinkin ladanut paljon odotuksia ja tekemisiä. Siksi kai heräsin aamulla ennen viittä enkä millään meinannut saada enää unen päästä kiinni. Sitkeästi lojuin peiton alla ajatellen, että ennen kuutta en nouse vapaapäivänä pedistä. Jotenkin siinä sitten pääsi käymään niin, että lopullisesti heräsin vasta vähän ennen yhdeksää. Ja harmittelin hukkaan menneitä aamun tunteja.

Keitin kahvia pannullisen ja ajattelin lehden luettuani käydä joulukorttiurakkaan käsiksi. Haalin ruokapöydälle kortteja ja oheisrekvisiittaa ja sitten menin hakemaan jo kauan sitten ostettuja joulupostimerkkejä. Niiden hakemiseen sitten tuhrautuikin turkasen paljon aikaa! Olin aivan varma, että postimerkit olivat jossakin työpöytäni monista pinoista (juu, siivoaminen on listalla...) mutta merkkejä ei vain löytynyt. Siinä se työpöytä raivaantui, kun yritin taikoa kadonneet merkit takaisin todellisuuteen. Ei vain löytynyt. Kylmä hiki ja kauhistus alkoi jo vallata mielen, kun ajattelin hukanneeni postimerkkejä 40 euron edestä.

Jo melkein toivosta luopuneena vielä kerran kävin läpi "tärkeimpien" säilytettävien pinoa ja löysin kuin löysinkin piileskelleet postimerkit ensi elokuisen konsertin lippujen kanssa samasta kuoresta. Niinpä tietenkin! Nehän on ostettu samalla kauppareissulla. Huh helpotus ja suuri huojennus!

Ja sitten toimeen!







Paitsi ensin piti ladata soittimeen sopivaa tunnelmamusiikkia...


Tämän päivän päiväruoka tässä huushollissa oli hernekeitto. Se porisi hellalla hiljalleen ihan itsekseen samalla aikaa kun kokki teki kirjallisia harjoituksia. Siinä vaiheessa, kun Kotosen komppanialla oli nälkä, oli iso osa tädin korttiurakasta jo tehty. Vaan ei ollut vielä valmista. Ruoan jälkeen piti pistäytyä kaupassa shoppailemassa lisää lähetettävää.



Sen verran aikaaviepää puuhaa oli kortteilu, että tälle päivälle suunniteltu taatelikakkutehtailu sai luvan siirtyä myöhäisempään ajankohtaan. Olinhan vakaasti päättänyt, että tänä vuonna en anna minkään tulla minun ja Kauneimpien joululaulujen väliin. Niinpä iltapäiväkahvien jälkeen jätin korttipossakan sikseen enkä lotkauttanut korvaani muille kotihommille. Kiskoin kengät jalkaan ja takin niskaan ja pistin patikoiden kohti keskustaa ja tuomiokirkkoa. Ulkona olikin mitä mainioin kävelykeli, joten ihan ilokseni pistelin jalkaa toisen eteen ja nautin samalla suunnattomasti raikkaasta, pikkupakkasen kirpakoittamasta hengitysilmasta.

Uskollinen ystäväni, kamerani Canon, oli pakattu mukaan. Koska olin lähtenyt liikkeelle kohtuuttoman aikaisin, käytin aikaa kuvatakseni hieman torin ja sataman seutua ja siellähän se kirkkokin näkyi linssiluteena melkein joka kuvassa...









Kirkon eteisessä on uskomattoman hieno huovutustyö, jossa paimenet kaitsevat yöllä kedolla laumaansa ja Maria ja Josef yöpyvät tallissa. En kehdannut perusteellista kuvaussessiota taideteoksen edessä järjestää, sillä vaikka olin kirkon eteisessä reilun puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua, kansaa lappoi jo ruuhkaksi asti ovista ja ikkunoista sisälle kirkkoon.





Kirkossa oli vielä hyvin tilaa, kun hilasin ahterini penkkiin.



Mutta eipä aikaakaan, kun penkkirivit olivat ääriään myöten täynnä laulunhaluista kansaa. Ja niinpä me sitten laulettiin! Vaan kaipasin taas rinnalleni esikoista (tai vaikka kuopusta, joka ei malttanut lähteä seuraksi), että olisin saanut laulaa ihan sydämeni kyllyydestä. Vieruskaverini jarruttelivat ja lauloivat kuiskaten, joten en kehdannut itsekään kailottaa täysillä. Varsinkin kun aina vain edelleen olen epävarma omasta osaamisestani... olisi kamalaa laulaa täysillä täysin nuotin vierestä! No, en kai laula, mutta entäs jos kuitenkin...

Noissa perinteisissä, sieluun sattuvissa kauniissa joululauluissa on itketysvaara. Jos antaa ajatuksilleen vallan, voi huomata muistelevansa "vanhaa" eli äidinäitiä, joka oli niin jouluihminen kuin kukaan voi olla tai esikoista, joka elää elämäänsä niin kaukana meistä. Ja itku pyrkii ylös äänihuulilta ja laulu värisee tai ääni kimeytyy. Silloin on paras pistää laulu seis saman tien. Ja ajatella vaikka jotain hankalaa työongelmaa. Sekään ei auttanut, kun Sylvian joululaulussa laulettiin "Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi suo, sinne Suomeeni kaukaisehen! Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen! Sen vertaista toista en mistään mä saa, on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!"

Tilaisuuden viimeinen laulu oli Maa on niin kaunis. Sen viimeinen säkeistö veisattiin seisten. Kun urkujen pauhu hiljeni, kansa oli hetken kuin pysähdyksiin taiottu. Kun taika raukesi, ventovieras vierustoverini kääntyi puoleeni ja toivotti sydämellisesti hyvää joulua.

Kävelin vielä kirkolta kotiinkin hyräillen mielessäni kaikkein kauneimpia joululauluja. Matkan varrella nappasin kuvan kotikadun naapurin häkellyttävän kauniista valoasetelmasta. Nyt sydämeeni joulun teen...


4 kommenttia:

  1. Olisinpa ollutkin siellä. Niin kovin harmittaa, että jäi kauneimmat joululaulut välistä. Voidaanko mennä aattona kuitenkin vesperiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän se kuulu jo pakollisiin perinteisiin :)

      Poista
  2. Hienoja hommia, ihania kuvia ja kaunista laulua!!! Ihanasti matkaat kohti joulua! Ja peeäs: 30.11. lähettämäsi kortti tuli tänään, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johan on verkkaan kortti matkannut... mutta pääasia että kuitenkin pääsi lopulta perille!

      Poista