Elä rohkeasti

Otsikosta huolimatta en nyt ole jakelemassa elämänohjeita enkä yllyttämässä ketään heittäytymään holtittomaksi tai muuten vain hurjaksi. Luinpahan vain tuossa sairauslomaviikonlopun viihdykkeenä kirjan nimeltä Elä rohkeasti.

Se kyllä kuulostaa ihan kirjastoluokan 17.3 (Elämänfilosofia. Elämäntaito) opukselta. Mutta e-hei, ei siinä mistään elämäntaito-oppaasta ollut kyse, olipahan vain Jojo Moyesin muikea uutuusromaani, Kerro minulle jotain hyvää -trilogian huikea huipennus.

Kun kesällä 2015 tartuin ensimmäiseen käsiini osuneeseen Moyesiin, Kerro minulle jotain hyvää, olin ihan myyty.  Louisa Clarkin sydämeenkäypä tarina osui ja upposi, nauratti ja itketti. Kakkososa, Jos olisit tässä, ei ole näköjään herättänyt samanlaista tunnekuohua, siitä olen vain ohimennen maininnut vuoden 2016 pääsiäispostauksessa.

Louisa Elizabeth Clark on elämänmyönteinen pikkukaupungin kasvatti, joka näkee sadepilvessäkin hopeareunuksen. Sympaattiset kommellukset pitävät huolen, etteivät tarinat missään vaiheessa sokeroidu liian siirappisiksi.

Uusimman kirjan juoni on juuri lennättänyt Loun Atlantin yli Yhdysvaltoihin. (Nainen junassa sijoittui Lontooseen, Nainen ikkunassa New Yorkiin. Myös englantilaissyntyinen Louisa muuttaa nyt Lontoosta rapakon taakse. Jännästi näissä lukemissani kirjoissa kulkee yhteinen nimittäjä ihan sattumalta.)

Niin, Elä rohkeasti alkaa siitä, kun Louisa jonottaa maahantulohallissa passintarkastukseen. Passintarkastus Yhdysvaltojen rajalla ei olekaan ihan yhtä helppo nakki kuin Suomeen tullessa. Louisaa jännittää kaikki edessä oleva, ja kun häntä jännittää, hän alkaa höpöttää.

"Virkapukuinen mies kehotti minua astumaan eteenpäin liikauttamalla lyhyttä ja paksua etusormeaan. Hän ei kohottanut katsettaan näytöstään. Odotin kopin edessä pitkän matkani hien kuivuessa vähitellen mekkooni. Hän kohotti kättään ja heilutteli neljää pulskaa sormea. Usean sekunnin päästä älysin hänen vaativan passiani.
  "Nimi."
  "Se lukee siinä", sanoin.
  "Teidän nimenne, ma'am."
  "Louisa Elizabeth Clark." Tähyilin tiskin yli. "En kylläkään koskaan käytä Elizabethia. Äitini nimittäin tajusi ristiäisten jälkeen, että nimeni vääntyisi muotoon Lou Lizzy. Ja jos sen sanoo tosi nopeasti, se kuulostaa kahelilta. Isä tosin sanoo, että se sopii minuun. Ei sillä. että olisin kaheli. Tarkoitan vain, että te tuskin tahdotte kaheleita maahanne. Hah."

"Lou Lizzy". Heh hee. Tätä makustelin mielessäni pitkään ja mietiskelin (ja luulisin, luu lizin), ettei tämä voi olla vain loistavan suomentajan (Heli Naski) oivallus, mutta miten sanaleikki alkuperäistekstissä näkyy? Vai näkyykö ollenkaan? Onko Lou Lizzy nopeasti sanottuna englanniksi yksinkertaisesti hölmön kuuloista?

Louisa matkustaa tuhansien kilometrien päähän poikaystävästään seuraneidiksi rikkaalle nuorelle rouvalle. Agnes-rouva kaipaa ystävää miltei kipeämmin kuin assistenttia, mutta kun tilanne on tiukka, Louisa on lojaali, mutta Agneksen ystävyys osoittautuu kuplaksi.

Kirjassa on hykerryttäviä hahmoja ja parhaasta päästä on naapurihuoneiston kipakka rouva De Witt, jolla on koko kerrostaloa terrorisoiva ärhäkkä mopsi, Dean Martin. Tämä kauhupari lopulta pelastaa Loun joutumasta kadulle, kun hän saa työpaikaltaan potkut ikävän välikohtauksen seurauksena.

Näin kirjastotädin näkövinkkelistä portieeri Ashokin, tämän vaimon Meenan ja koko heidän kaupunginosansa taistelu kirjaston olemassaolosta oli hauskaa (huono adjektiivi... mielenkiintoista on parempi) luettavaa. Jojo Moyes taitaa itsekin olla kirjastonkäyttäjä, niin hyvin hän on perillä tämän hetken kirjastomaailman nykytilasta ja haasteista.

Myös Lou osallistuu mielenosoituksiin kirjaston puolesta. "Ajattelin Ashokin kiihkeää vetoomusta yhteisön puolesta. Muistelin kuinka kirjasto oli muuttanut oman elämäni kotona ja kuinka Will oi teroittanut, että teto on valtaa. Jokainen nykyään lukemani kirja - ja miltei jokainen tekemäni päätös - juonsi juurensa tuosta ajasta."

Mielenosoitukset eivät käännä kunnallispäättäjien päätä, mutta kiitos Louisan, taistelu ei mennyt hukkaan. Kuinka tuo kaupunginosansa sydän pelastui? Selviää, jos luet kirjan.

Kirjaston pelastaminen on kirjassa vain pieni sivujuoni, jonka moni muu sivuuttaa huomiotta. 502 sivuun mahtuu paljon tapahtumia, kohtaamisia, yllätyksiä, ystävystymisiä, pettymyksiä, onnistumisia, epäilyksiä ja mustasukkaisuutta ja hirveän paljon huumoria ja hyvää mieltä, kyyneleitä niin ilossa kuin surussakin. Kestääkö kaukorakkaus, kuka on kiehtova uusi miestuttavuus, joka on kuin haamu menneisyydestä, kuinka suurkaupungissa pärjää kun töitä ja majapaikkaa ei olekaan, kuinka käy sisaren rakkauselämän Lontoossa, kuinka isä ja varsinkin äiti selviää vaarin kuolemasta? Paljon kipeitä kysymyksiä, joihin Jojo Moyes kirjoittaa hykerryttävät raamit ympärille.

Louisan elämän kiemuroiden seuraaminen on hupaisaa ajankulua. Jojo Moyes kirjoittaa sujuvaa, hauskaa, positiivisuudesta kumpuavaa tekstiä, jota lukee mielikseen. Juonen kiemuroita höystetään myös vastoinkäymisillä ja Moyes kuvaa niin koskettavasti, että lukeminen keskeytyy näkökyvyn heikennyttyä kyynelsumun taakse.

Trilogian ensimmäinen osa on nähty myös valkokankaalla. Soisinpa näkeväni jatko-osatkin elokuvateatterin penkissä istuen.

Newyorkilaista maisemaa ja miljöötä kirjassa kuvataan kiehtovasti. Onneksi matkaa tapahtumien keskipisteeseen on kotisohvalta niin runsaasti, ettei tule pieneen mieleenkään lähteä paikan päälle fiilistä haistelemaan ja makustelemaan. Virtuaalimatkallakin mielikuvitus saa siivet.

Takakannen tekstien kuvaaminen oli himppusen haasteellista, valkoinen teksti oranssilla pohjalla ei tahdo näkyä luonnossakaan, ammo sitten kuvissa.

Louisa Elizabeth Clarkin tarina on nyt paketissa. Hieno paketti!

Kirjasta ovat omat postauksensa tehneet myös blogikaverini Kirjastokuningatar (lue juttu täältä) ja 365 kuppia kahvia -blogin Rita (postaus luettavissa täällä), Sama kirja, erilainen esittely. Jokainen omista lähtökohdistaan löysi kirjan annista oman viipaleensa. Antoisa tarina!