Viime viikon kielenvieneet sieniruoat innostivat meidät sedän kanssa superkauniina syyslauantaina vielä sienestysreissulle sedän päästyä töistä. Ei siinä sitten muuta kuin ajeltiin Luotojärvelle, hörpättiin kahvit ja suunnistettiin suppikseen neljän hengen voimin. Ilokseni isä ja äiti lähtivät kanssamme metsäilemään.
Ajeltiin pitkin metsäautotietä ja jatkettiin vielä kotvanen jalkaisin. Johan alkoi saalis pomppia kankaalta koppaan! Ei tarvinnut tyhjää kykkiä.
Naureskelin seurueelleni, että on se kumma, kun joka metsäretkellä pitää sienet kuvata. Ehkä edelliskertaiset otokset olisivat kelvanneet... Mutta eivätkös vain olekin kauniita? Ihan hehkuvat, kun aurinko paistaa.
Varjopaikoilla oli paljon vaisumpaa, vaikka hienoja yksilöitä nämäkin.
Kerääminen on helppoa, kun kasvustot leviävät laajoina ja sienet kasvavat yksinä ryppäinä.
Mutta mitä ihmettä nämä ovat? Äiti oli niin kaukana näihin törmätessäni, etten voinut häneltä kysyä. Ihmeellisiä puikuloita ja hirveän paljon. Vain yhden puun juurella tällaisia hattivatteja havaitsin. Eli eivät olleet erityisen laajalle levinneitä.
Metsä on jotain käsittämättömän upeaa, mahtavaa, hienoa. Kuinka onnellisessa asemassa me suomalaiset olemmekaan, kun nämä hiljaa humisevat rauhan tyyssijat ovat meidän kaikkien saavutettavissa.
Kun saalis alkoi olla kasassa, lähdimme palailemaan autolle. Näitä en olisi halunnutkaan poimia...
Tällainen saalis... Aika paljon käsityötä vielä seuraavaksikin päiväksi. Ahneella on... työläs seuraava päivä!
Metsäautotietä takaisin päin ajellessa näin jotain yllättävää. Kukas se siellä?
Mukana oli vain kittiobjektiivi, joten kantavuus oli surkea. Kuvanmuokkausohjelmalla vähän sain kohdetta lähemmäs, mutta silti harmittaa kehno kuva.
Mutta olipa hieno päivä! Eikä haitannut yhtään seuraavan päivän monen tunnin askartelu. Tämän parempaa lähi- ja luomuruokaa tuskin voin edes kuvitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti