Sankarityttöjen (ja -poikien) tarinoita

Lauantaina oli uusi messupäivä ja meitä suunnisti kohti Pasilaa kolmen kova kopla, sillä esikoisen ystävä lähti mukaan myös. Minulla oli oma etukäteen suunniteltu ohjelmani ja tytöillä omansa ja osittain nämä ohjelmat menivät mukavasti yksiin. Ihan ensin päädyimme töröttämään Senaatintori-lavan katsomossa reilut puolitoista tuntia putkeen. Näin varmistimme paikkamme keskipäivän arvatenkin suosituimman haastattelun näkemiseen ja edeltävät keskustelut kiinnostivat meitä myös.

Ensimmäinen mielenkiintoinen keskustelu oli Nopolan sisarusten haastattelu Siskossyndroomasta. Koska olimme paikalla hyvissä ajoin, päädyimme kuuntelemaan amerikkalaisen runoilijan Patricia Lockwoodin haastattelua, haastattelijana Juha Itkonen. Englanninkielentaitoni on kehnoa keskitasoa, mutta ilokseni ymmärsin jutustelua mukavasti, vaikka välillä olinkin ihan pihalla.

Nopolan sisarusten välinen kemia on rätisevän toimiva ja heidän haastattelujaan on aina ollut hauska kuunnella. Nyt haastattelijana oli Ella Kanninen eikä varsinaisesti voi puhua haastattelusta. Pikemminkin lavalla oli mutkaton ystäväporukka pitämässä kivaa.

Hölmösti etukäteen luulin, että nämä menestyneet fiktiokirjailijat olisivat pykänneet kasaan tietokirjan sisarussuhteiden dynamiikasta, millaista on olla esikoinen tai kuopus... Olihan messulehtisen ohjelmaesittelyssä kirjoitettu: "Lastenkirjoista tuttujen sisarusten Sinikka ja Tiina Nopolan henkilökuva Siskossyndrooma käsittelee humoristisesti sisarususkomuksia, rooleja, jotka perheessä annetaan kuopukselle ja esikoiselle."

Mutta ihan siitä ei ollutkaan kysymys. Saimme kuulla monenlaisia muistoja Sinikka ja Tiina Nopolan lapsuudesta ja siitä, kuinka heidän vanhat vanhempansa elivät tyttärilleen, päin vastoin kuin perheissä yleensä 60-luvulla.

Niin mukava mieli jäi tästä ohjelmanumerosta, että ihan takuulla on pakko lukea tämä Siskossyndrooma. Lukijalle on varmasti tiedossa viihdyttäviä hetkiä.

Kun Ella Kanninen ja Nopolan sisarukset poistuivat lavalta, oli vuorossa suomalaisten tyttöjen sankaritarinat. Vuosi tai kaksi sitten ilmestyi kaksi kirjaa tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Mutta ne olivat kirjoja muiden maiden sankarinaisista. Niinpä pari  eri porukkaa toisistaan tietämättä päätyi kokoamaan kansiin tarinoita kotimaisista sankarinaisista. Näin syntyi vankasti faktaan pohjautuvat satukirjat Sankaritarinoita tytöille ja Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa.

Molemmissa kirjoissa on mukana vahvoja historiallisia vaikuttajia (esim. Minna Canth ja Tarja Halonen), mutta myös tämän ajan nuoria, menestyneitä naisia, jotka eivät anna perinteisten odotusten asettaa rajoja tekemisilleen. Tästä hyvänä esimerkkinä Linda Liukas, jonka koodauslastenkirjat ovat saavuttaneet myös kansainvälistä suosiota Japania myöten.

Sankarityttöjen jälkeen Senaatintori-lavalle nousi sankaripoika, omien sanojensa mukaan Suomen suosituin poptähti, keikkataukoa Espanjan aurinkorannikoilla viettävä, ruskeaksi paahtunut Antti Tuisku.

Haastattelija Maaret Kallion kanssa laulaja-lauluntekijä kävi läpi satumaista nousuaan Siwan kassalta menestyneeksi artistiksi. Menneisyyteen kuuluu monenlaista tragediaa, mutta niin vain mies tekee menestyvää musiikkia, jonka suurin fani on hän itse.

Naapurinpoikaimagoon tekee pienen särön vahvasti esiin puskeva usko siitä, että Tuisku olisi ehdottomasti maamme ykkösartisti. Noh, onhan Antilla faninsa (Senaatintori-lavan tienoo oli messuhallissa enemmän kuin tupaten täyteen ahdettu haastattelun aikana), mutta hyviä ja menestyviä muusikoita sopii pieneen maahamme monia muitakin. Itsehän en fanaattisesti fanita ketään, mutta pistäisin ainakin Juha Tapion enemmän keulille... Mutta tästä ei toinna käydä pelihousuja repimään, toisen menestys ei ole toiselta pois.

Sitä paitsi voidakseen tehdä työtään täysillä ja hyvin, siihen pitää uskoa. Siksi sallittakoon Antillekin revittely ja isottelu. Eikä hän todellakaan koko haastattelua mahtaillut. Kyllä siellä pohjoisen pojan mielen perukoilla tietty nöyryyskin asustelee. Menestys ei ole tullut hopeatarjottimella, vaan kovan työn tuloksena.

Antti on rehellisyydellään ja rehtiydellään selvinnut voittajana myös epäasiallisesta ja kovasta persoonansa sekä työnsä repostelusta ja suoranaisesta kiusaamisesta. Mies on tehnyt pitkäjänteisesti omannäköistään musiikkia ja uskonut tekemiseensä. Tällä sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä laulaja on pikku hiljaa tukkinut pahimpien (tai ainakin enimpien) mölyäjien suut.

Sen kerron vielä, että haastattelussa tuotiin esiin Antin kaksi puolta. Siis artisti Antti Tuisku ja tavallinen ihminen Antti Tapani. Kirjaa en ole lukenut, mutta oletettavasti se valottaa enemmän suositun esiintyjän tavallista puolta, sitä Antti Tapania. Lavalla lienee kuitenkin istunut artisti itse.

Ihan Rita-siskoa ajatellen napsin Antista reilusti kuvia. Siksi näitä tähän postaukseenkin tulee enemmän kuin kohtuullista... Ole hyvä, sisko!

Haastattelun jälkeen Antti Tuisku siirtyi WSOY:n osastolle signeeraamaan. En asettunut nimikirjoitusjonoon, mutta kun siitä sopivasti ohi kuljin, pääsin nappaamaan artistista pari lähikuvaa. Ihana oli katsoa, kuinka sydämellisesti mies keskittyi täysillä aina juuri siihen ihmiseen, jonka kanssa hän hetkisen puhui signeeraamisen lomassa. Täysillä läsnä, vaikka vain puoli minuuttia - se voi olla monelle fanille elämän tähtihetki.

Pitkä istuminen oli saanut meidät nälkäiseksi. Pistäydyimme täyttämässä kupumme Wok'n'Curry-ravintolassa. Ruoan sai ottaa linjastolta itse, maksu kassalle ja pikaisesti pöperöt naamaan ruuhkan keskellä. Annos ei ollut kuvauksellinen eikä messuhulinan keskellä olisi ollut oikein rauhaa käydä kuvaussessiota järjestämäänkään. Mutta ruoka oli hyvää, maukasta ja täyttävää. Se oli pääasia.

Seuraava kohteemme oli taas Senaatintorilla, Maria Veitola ja kirja Veitola. Nyt emme mahtuneet lähellekään istumapaikkoja, eikä  minulla ollut edes näköyhteyttä lavalle. Kuvat napsi esikoisen ystävä, joka pääsi lähimmäs reunaa.

Aikamoinen sankarityttö on tämä Mariakin! Eniten ihmetyttää, kuinka tavalliset ihmiset pitävät oikeutenaan haukkua ja arvostella toimittajaa, joka tekee työtään. Jos ei persoona miellytä, ohjelman voisi jättää katsomatta... Ja mikä ihme Maria Veitolassa ärsyttää? Rohkeus ja jämäkkyyskö? Miehissä ne olisivat hyvinkin arvostettuja ominaisuuksia.

Maria Veitolaa muuten haastatteli messujen uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi. Sankarityttö hänkin.

Messuilla lauantai oli dekkaripäivä, mutta minun ohjelmaani ei sopinut muita dekkaristihaastatteluja kuin yksi. Sekin siksi, että Outi Pakkasen uusin romaani sijoittuu osittain Kotosten kotikulmille, ihan tuohon kiven heiton päähän eli Olavinlinnaan.

Yritin ottaa kirjailijasta kuvaa, kun hän saapui lavalle, mutta jotenkin kuvasta tuli teemaan sulautuva. Mutta kohdetta ei kyllä tunnista, heh.

Pitkän linjan kirjailija Outi Pakkasta haastatteli Eeva Vuortama. Haastattelun lomassa kotikaupunkini Savonlinna sai ansaitsemaansa suitsutusta ja mainostusta. Pakkanen on jo 35 vuoden ajan käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla, joten hän kyllä tietää mistä puhuu.

Haastattelun jälkeen kävin kertomassa kirjailijalle terveiset Savonlinnasta sekä yhteiseltä ystävältämme ja kiittelin kauniista Savonlinnan kuvauksesta.

Samalla oli päätökseni kypsynyt. Olin pallotellut mielessäni kysymystä, ostaisinko tämän kotiseutukirjan vai en. Nyt marssin Suomalaisen kirjakaupan kirjapinojen luo ja kassan kautta Otavan osaston liepeille vielä kuulemaan Pakkasen toista haastattelua (joka sivumennen sanoen kuului messumetelissä tosi huonosti) ja sitten saamaan signeerausta ja omistuskirjoitusta ostamaani opukseen.

Lauantai oli messupäivistä ruuhkaisin ja osaltani pisin. Kun heti kymmeneltä olin porttien sisäpuolella, riensin tiiviin ohjelman mukaisesti lavalta toiselle ja yritin siinä samalla silmäillä osastojen tarjontaa iltakahdeksaan saakka, alkoi välillä väsy vaania. Onneksi kallis kahvi piristi ja taas jaksoi rientää...

Vähän yritin kirjavuoria kuvata, mutta väenpaljous esti kunnon kuvaamisen.

Lauantain must see -listalla oli vielä pari ohjelmanumeroa. Ensin riensimme kuulemaan Ronja Salmen haastattelemaa Maija Vilkkumaata. Lienen ollut haastettelun ajan jonkinlaisessa horrostilassa, sillä huomaan, etten muista jutustelusta juuri mitään. Hupsis!

Päivän viimeinen ohjelmanumero osaltamme oli kello 19 alkanut supersuosittujen podcastaajien Tiia Rantasen ja Anna Karhusen haastattelu, haastattelijana Anni Moilanen.

Näiden sankarityttöjen vallattomia podcasteja on nyt koottu ihan uuteen formaattiin, hauskaksi kirjaksi. Noloja ja räävittömiä tilanteita, joita on sattunut "jollekin kaverille". Tämä virkistävän iloinen ja hupaisa haastettelu oli oikein oiva päätös tälle messupäivälle ja hyvä muistutus kaikenkaikkiaan, kuinka tärkeää on osata nauraa itselleen.

Hetkeä ennen messujen sulkeutumista olimme vielä seuralaisteni kanssa haukkaamassa pikaista iltapalaa ruokamessujen puolella. Minä söin herkullisen pitagyroksen ja tytöt herkuttelivat kasvispurilaisilla. Poistuimme messukeskuksesta vasta kahdeksan jälkeen ja kotiuduimme kaupan kautta. Ei tarvinnut pitkään unta odotella!