Paluu

Otsikko huijaa. En ole lähdössä enkä palaamassa minnekään. Paluu on viimeisimmän lukemani Victoria Hislopin kirjan nimi. Piti tarttua tähänkin opukseen, sillä Saari ja Elämänlanka ovat olleet niin sykähdyttäviä lukukokemuksia

Aikaisemmat teokset ovat sijoittuneet iki-ihanaan Kreikkaan, mutta tässä Paluu-kirjassa tapahtumapaikkana onkin enimmäkseen espanjalainen pikkukaupunki Granada ja vähän myös Lontoo.

Kuten Hislopin aikaisemmissa kirjoissa, tässäkin tarinassa nykyajassa elävä Sonia Cameron matkustaa äitinsä syntymämaahan, tapaa siellä iäkkään kahvilanpitäjän ja kuinka ollakaan, tämä uusi tuttavuus kertoo Sonialle kauan sitten tapahtuneista jokseenkin traagisista asioista ja sieltä menneisyydestä löytyy arvattavan yllättävä kytkös Sonian elämään.

Hislop kirjoittaa hyvin, kuten ennenkin. Mutta silti tähän kirjaan sisään pääseminen oli paljon vaikeampaa kuin kahteen edelliseen. Sonian intohimo on tanssi ja sen innoittamana nainen lähtee parhaan ystävättärensä kanssa Granadaan oppimaan lisää salsaa ja jopa flamencoa. Kun loma loppuu, Sonia palaa Lontooseen ankeaan avioliittoonsa ja epätäydelliseen elämäänsä. Ystävätär heittäytyy suin päin seikkailuun ja jää Espanjaan uuden rakkautensa luo.

Itse en ole koskaan oppinut kunnolla tanssimaan, minulla on kaksi vasenta jalkaa, huono rytmitaju ja taipumus ottaa viejän rooli. Ihailen ihmisiä, joille tanssi on toinen luonto, mutta silti en oikein osannut heittäytyä intohimoisen tanssijan nahkoihin. 

Kirjan menneisyys sijoittuu verisen Espanjan sisällissodan aikaan ja Ramirezin nelilapsisen perheen tragedian kuvaamiseen. Tyttären, Mercedesin, intohimo on flamenco, hän riskeeraa melkein henkensä tanssin vuoksi. Vanhin pojista, Antonio, oli vakava, harteikas ja harkitsevainen opettaja, toinen pojista, Ignacio, on taitava härkätaistelija (ja riidanhaastaja) ja nuorin pojista, Emilio on herkkäsieluinenja musikaalinen homoseksuaali. Kun levottomuudet alkavat, Ignacio asettuu kannattamaan aika lailla eri puolta kuin muu perhe.

Jos Soniaa nolottaa oma huono historiantuntemuksensa, en kyllä itsekään ollut kärryillä Espanjan sisällissodan tapahtumista. Sotakuvaukset olivat puisevia ja tylsiä, karuja ja julmiakin. Julmaa oli myös härkätaistelujen kuvaaminen. Mielestäni se on kuvottavaa eläinrääkkäystä, vaikka Victoria Hislop osasikin kuvata härkätaistelun hienona, taidokkaana viihdetapahtumana, jossa notkeat ja taitavat torerot esittelevät parasta osaamistaan.

Koska sotaa kuvattiin paljon, en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin Saaresta ja Elämänlangasta. Pari oivaa elämänohjetta tekstin lomasta kuitenkin löytyi: "Tanssi on elämää. Elämä on tanssia" ja "Kaikkein tärkeintä minulle on eläminen."

Äiti, Concha, menettää perheensä sodan melskeissä yksi kerrallaan. Ignacio oli vastuussa siitä, että hänen toisenlainen veljensä pidätettiin ja vietiin epäinhimillisiin oloihin vankeuteen. Emilio kuoli epäselvissä olosuhteissa vangittuna ollessaan. Ignacio itse joutui yllättävän hyökkäyksen kohteeksi ihan kotikaupungissaan ärsytettyään vääriä piirejä. Isä Pablo pidätetään myös jonkin tekaistun syyn varjolla. Antonio lähtee taistelemaan vapaan isänmaansa puolesta ja samoihin aikoihin äiti lähettää myös Mercedesin etsimään rakastettuaan toisesta kaupungista. Äiti ei enää kestänyt katsella tyttärensä riutumista, mutta eihän Mercedes ikinä edes pääse perille alkuperäiseen kohteeseensa eikä löydä rakasta Javieriaan.

Mercedesin kohtalo limittyi monien muiden kotoaan paenneiden espanjalaisten kohtaloon. Tytön onneksi lopulta koitui. että hänet lähetettiin Englantiin sotalasten saattajaksi. Lopulta Mercedes löytää Englannista uuden rakkauden, avioituu, saa tyttären eikä enää ikinä astu takaisin isänmaansa kamaralle.

Kirjan loppu oli yhtä lailla onneton kuin onnellinenkin. Vaikka takana oli paljon menneisyyden dramatiikkaa ja Sonian avioliittokin päättyy eroon, Sonian elämän uusi suunta on kohti valoa, iloa ja onnea. Sattumalla voi olla elämässä sormensa pelissä ja ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Eihän muuten mitenkään voisi olla mahdollista, että sattumalta kohdattu iäkäs, ystävällinen kahvilayrittäjä osoittautuu Sonian äidin kauan sitten kadonneeksi nuoruudenrakkaudeksi.

Kuka se Sonian äiti sitten on? No, arvaapa!

Kirjan on suomentanut Laura Jänisniemi ja se on ilmestynyt vuonna 2016. Tämän kevään kirja-alessa sen olisi saanut muutamalla eurolla. Saaren lumoamana silittelin kirjaa ja pohdin sen ostamista. Onneksi järki voitti ja päädyin lainaamaan Paluun kirjastosta. Saaren voisi vaikka omistaakin, Paluuuta en halua omaan kirjahyllyyn. Loistavasti kirjoitettu tarina, mutta tätä en halua lukea uudelleen.

Paitsi ehkä, jos joskus matkustaisin Espanjaan, ehkä tämän romaanin voisin sittenkin ottaa matkalukemiseksi. Ainakin jos aikaa olisi kulunut sen verran reippaasti, etten ihan kaikkea enää muistaisi tarkalleen.