Kerro minulle jotain hyvää

Ihmiset, jotka eivät näe missään mitään hyvää ja kokevat oikeudekseen marista, valittaa ja tuoda esiin epäkohtia tauotta, ovat pitkässä juoksussa melko väsyttäviä. Toki jokaisella on oikeus huonompiinkin päiviin ja murheelliseen mielialaan. Mutta ankeuteen ei paranisi jäädä loputtomasti vellomaan. Itsesäälipäivä silloin tällöin voi olla hyväksi, jos osaa irrottaa välillä otteensa murheen alhosta. Mutta melko nopeasti ihmisen syvin olemus ja perusluonne paljastuvat ja on valitettavaa, jos koko elämä on vain yhtä suurta vastoinkäymistä.

Tunnen ihmisiä, joilla olisi vaikka mitä aihetta surra, murehtia ja valittaa, mutta monet heistä näkevät silti ympärillään paljon hyvää ja kaunista, kiittävät kanssakulkijoita ja jaksavat kaivaa hankalammastakin hetkestä esiin jotain positiivista. Heidän kanssaan aika rientää ja omatkin akut latautuvat huomaamatta.

Tunnen myös ihmisiä, joilla oikeastaan on kaikki asiat vallan mainiosti, mutta silti mikään ei riitä ja epäkohtia kaivetaan esiin vaikka kiven alta. Missään ei ole mitään hyvää ja elämän pienet epämukavuudet nähdään henkilökohtaisina loukkauksina.

Eli onko lasisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

En nyt ihan tarkkaan muista yhtä viime aikoina lukemaani viisasta lausetta, mutta sen perusajatus oli jotakuinkin niin, että "Et voi muuttaa maailmaa, mutta asenteesi voit." Jos sataa, voit piehtaroida surkeudessa ja kitistä, kuinka mitään ei voi koskaan tehdä tai voit kiskoa jalkaasi iloisen väriset kumisaappaat, napata mukaasi sateenvarjon ja nauttia raikkaasta, kosteasta ilmasta ja tuoksuista, jotka sateella ovat moninkertaiset poutapäivään nähden. Jos on helteinen päivä, voit tuskailla ja valittaa ainaista kuumuutta, joka läkähdyttää ja hikoiluttaa tai voit nauttia kerrankin välimerellisestä lämmöstä ihan kotinurkilla ja istahtaa vaikka hetkeksi torikahvilaan tai vaikka puiston penkille.

Kun esikoinen ja kuopus olivat paljon pienempiä kuin nyt, heihin uhkasi tarttua koulumaailmasta ainainen valittamisen tauti. Yritin jutella heille, että jos teillä ei ole hyvää kerrottavaa luokkatovereista, älkää kertoko ollenkaan... tai jos ei ole hyvää sanottavaa kaverille, älkää sanoko mitään. Tosin halusin kuulla, mitä kouluun kuuluu, joten neuvoni ei ollut täydellisen pätevä.

Mutta sitten keksin käsipiirin. Eli istuimme illalla rauhassa yhdessä alas, otimme toisiamme kädestä ja jokainen kertoi vuorotellen päivästään kolme hyvää asiaa. Toimi! Itsellekin teki hyvää miettiä kaikkea sitä hyvää, jota on elämässä. Kurjimmastakin päivästä löytyy jotain hyvää. Se vain pitää nähdä.

Siksi siis, jos kirjan nimi on "Kerro minulle jotain hyvää" (alkuteos Me Before You, suomentaja Heli Naski), se on kirjastosta lainattava ja luettava. Viime aikoina olen lukenut ihan luvattoman vähän. Ei ole ollut olevinaan aikaa ja silmät tikkuilevat eivätkä silmälasini enää taida olla ihan passelit.

Kerro minulle jotain hyvää -kirjan on kirjoittanut englantilainen Jojo Moyes. Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka yllättäen joutuu työttömäksi. Auttaakseen perhettään rahallisesti nainen pestautuu neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työ ei ole unelmatyöpaikka eikä kaikki suju kuin Strömsössä. Mutta kirja on äärimmäisen koukuttava, vaikka loppuratkaisu... enpä kerrokaan!

Kirjan takakannessa mainostetaan kirjan olevan aseistariisuvan liiikuttava rakkaustarina. Aseistariisuva ja liikuttava se kyllä on, rakkaustarinakin tavallaan, vaikka ei perinteisessä merkityksessä.

Kirja itkettää, naurattaa ja antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Millaista olisikaan elää neliraajahalvaantuneena! Jos haluaisit lohduttaa ja halata, et voi. Jos olet raivosta ja kiukusta suunniltasi, et voi tehdä muuta kuin huutaa. Jos poskellasi on itikka, sinun on pakko antaa sen imeä vertasi. Jos haluat kuunnella musiikkia/katsoa televisiota/lukea lehteä/hörpätä vettä/raapia päätäsi/kipaista kioskilla/siirtyä sohvalta sänkyyn tarvitset jonkun auttamaan. Jos haluat päästä vankilaksi muuttuneesta ruumiistasi, tarvitset apua. Mutta onko se sallittua? Kuka päättää? Kirja ei varsinaisesti ota kantaa eutanasiaan puolesta eikä vastaan, mutta saa ihan varmasti lukijan sitä miettimään.

Koska Moyesin viimeisin suomennettu romaani oli niin havahduttavan pakahduttava lukukokemus, lainasin myös viime vuonna ilmestyneen kirjan Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (alkuteos The Last Letter From Your Lover, suomentaja Heli Naski). Tämä kirja ON rakkaustarina, mutta millainen! Yleensä en hirveästi pidä kirjoista, jotka hyppivät aikakaudesta toiseen, mutta tässä teoksessa siirtyminen 1960-luvulta näihin päiviin ja takaisin ei häiritse. Kirja piti ahmia parissa päivässä.

Tiukkapipoinen kukkahattutäti voisi moralisoida ja tuomita kirjan päähenkilönaisia ja vähän -miehiäkin. Mutta niin tai näin, itse ainakin olin koko ajan kertojanaisten puolella. Päähenkilöiden mukana mieliala vaihteli toivosta epätoivoon. Kun suljin takakannen, palasin takaisin maanpinnalle ja kotimaan kamaralle kiehtovalta seikkailulta. Asiat eivät aina ole yksinkertaisia, mutta niillä on tapana järjestyä.

Kirjojen suositteleminen on arveluttavaa. Mutta silti sanoisin, että ainakin Kerro minulle jotain hyvää -kirja kannattaa lukea. Ehdottomasti.

Kerron sinulle jotain hyvää eli Kulturelli-Elli leffassa (12)

No niin. Uudenvuodenlupaus rapsahti rikki kesäkuussa, kun ei Elli ennättänyt kesän kiireissä harrastaa kyldyyriä. Pikaista pistäytymistä Jukka Rintalan näyttelyssä ei lasketa. Harmituksen harmistus! Mutta ei auta jäädä lipsahdukseen märehtimään, onhan tuota vuoden ensimmäisten kuukausien ajan tullut oltua luvattua ahkerampi, kun erilaisia kulttuuritapahtumia oli tullut kolutuksi jo 11 kertaa ja yhteen kertaan sisältyy oikeastaan kaksi kertaa eli osiot a ja b. Että en nyt aio pukeutua säkkiin enkä heittäydy tuhkassa pyörimään.

Muistatteko, kun noin vuosi sitten kerroin Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää? Kirja oli suorastaan lumoava ja kun kuulin, että siitä oli tehty elokuva, en tarvinnut kahta kertaa miettiä, menenkö katsomaan vai enkö. Tietenkin menin!

Tänään pääsin töistä neljältä, leffaseuraksi lupautunut siniverinen eli Kirjastokuningatar oli jo odottamassa. Tosin en yksinkertaisesti nähnyt häntä ennen kuin hän käveli viereeni. Väitän hänen piilotelleen jonkin hyllyn takana pienenä kuin  mannaryyni kyykyssä ja pääsi sieltä sitten tädin yllättämään...

Sadepilvet vyöryivät uhkaavina taivaalla, mutta onneksi se ei elokuviin menijöitä häirinnyt. Nopean kännykameraräpsyn sain leffajulisteesta lasin läpi napattua, sillä porttikongissa ei sade haittaa.

Kassalta ostin lipun riville 7 penkille numero 7, koska kuukausikin on 7... No ei, tämä oli kyllä silkkaa sattumaa. Koska pinkaisin huvituksiin suoraan töistä, jossa oli sivumennen sanoen iltapäivän ajan vesi poikki, oli ostettava juotavaa ja vähän syötävääkin.

Pahottelen kuvien kehnoa laatua, mutta kännykameralla hämärässä salissa ei kummoisia otoksia saa.

Elokuva oli...

Ihana.

Pääosien esittäjät sopivat rooleihinsa mainiosti, varsinkin Louise (Lou) Clarkia esittänyt Emilia Clarke oli loistava ja puvustuksesta vastannut avustaja oli vaatettanut Loun iloisen värikkäästi ja ennakkoluulottomasti. Will (Sam Claflin) oli jäyhempi ja jäykempi, mutta se johtui varmaankin roolista. Eihän sitä neliraajahalvaantunut voi kovin repäisevä ollakaan. Kai. Onneksi Wllin kasvot eivät olleet halvaantuneet, sillä hymy oli lumoava, sitten kun Lou sen vihdoin oli onnistunut houkuttelemaan esiin.

Kun elokuva alkoi, melkein kuvittelin siirtyneeni takaisin viime kesäiseen Windsoriin. Linna ja muut elokuvan maisemat saivat mielen matkustamaan englantilaiseen pikkukaupunkiin ja niin tietenkin pitikin. Yksi syy elokuvan herkkään viihdyttävyyteen tuli varmasti siitä ajatuksesta, että siellä se muilla mailla asustelee meidänkin esikoinen.

Kirjasta jo kerroin, että se itkettää ja naurattaa ja antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Elokuva on ihan samanlainen. Se oli niin satuttava ja sydämeenkäypä, ihanan positiivinen ja silti niin pohjattoman surullinen. Rakkaudella on valtava voima ja positiivisuus kantaa pitkälle. Kohtalo voi olla äärettömän epäreilu. Toisen ihmisen puolesta ei voi tehdä päätöksiä. Suuri läksy monelle ihmiselle on, että toisen ratkaisuja pitää kunnoittaa ja tukea, vaikka omista itsekkäistä lähtökohdista ajatellen itse muuta haluaisikin.

Elokuvaa katsoessa olin kovin kiitollinen omasta hulvattomasta ja hupsusta perheestäni... myös Loun perhe on omalaatuinen, mutta niin sympaattinen ja yhteen hiileen puhaltava. Kirjassa Loun sisko tuntui hyvin itsekkäältä, mutta elokuvassa itsekkyys ei näkynyt ollenkaan. Oli vain sisarusten välinen upea yhteys ja välittäminen. Loun poikaystävän Patrickin (Matthew Lewis) itserakkaus oli alleviivatun näkyvää, mutta niin se oli kirjassakin. Miksi Lou on ikinä alun perinkäään käynyt Patrickin kanssa seurustelemaan ja kulkenut kimpassa seitsemän vuotta? Ehkä Patrick tarvittiin mukaan juoneen vastakohdaksi Willille.

Kuten leffaseurani osuvasti totesi, Kerro minulle jotain hyvää oli juuri sen kaltainen elokuva, että se piti katsoa tyttökaverin kanssa. Enkä oikein uskokaan, että setä Kotonen olisi viihtynyt....

Elokuvan lumoava tunnelma seurasi vielä kotimatkalle mukaan. Rinnakkaisväylän reunaa pyöräillessäni havahduin sentään nappaamaan vielä pari maisemakuvaa ympäröivästä kaupunkiluonnosta.

Nyt kun kulttuuriputki on taas saatu auki, voi olla että olen huomenna Juuttaankujalla Emmauksen tiellä. Mutta siis vain yhdessä paikassa. Ja vain jos ei sada.

Elä rohkeasti

Otsikosta huolimatta en nyt ole jakelemassa elämänohjeita enkä yllyttämässä ketään heittäytymään holtittomaksi tai muuten vain hurjaksi. Luinpahan vain tuossa sairauslomaviikonlopun viihdykkeenä kirjan nimeltä Elä rohkeasti.

Se kyllä kuulostaa ihan kirjastoluokan 17.3 (Elämänfilosofia. Elämäntaito) opukselta. Mutta e-hei, ei siinä mistään elämäntaito-oppaasta ollut kyse, olipahan vain Jojo Moyesin muikea uutuusromaani, Kerro minulle jotain hyvää -trilogian huikea huipennus.

Kun kesällä 2015 tartuin ensimmäiseen käsiini osuneeseen Moyesiin, Kerro minulle jotain hyvää, olin ihan myyty.  Louisa Clarkin sydämeenkäypä tarina osui ja upposi, nauratti ja itketti. Kakkososa, Jos olisit tässä, ei ole näköjään herättänyt samanlaista tunnekuohua, siitä olen vain ohimennen maininnut vuoden 2016 pääsiäispostauksessa.

Louisa Elizabeth Clark on elämänmyönteinen pikkukaupungin kasvatti, joka näkee sadepilvessäkin hopeareunuksen. Sympaattiset kommellukset pitävät huolen, etteivät tarinat missään vaiheessa sokeroidu liian siirappisiksi.

Uusimman kirjan juoni on juuri lennättänyt Loun Atlantin yli Yhdysvaltoihin. (Nainen junassa sijoittui Lontooseen, Nainen ikkunassa New Yorkiin. Myös englantilaissyntyinen Louisa muuttaa nyt Lontoosta rapakon taakse. Jännästi näissä lukemissani kirjoissa kulkee yhteinen nimittäjä ihan sattumalta.)

Niin, Elä rohkeasti alkaa siitä, kun Louisa jonottaa maahantulohallissa passintarkastukseen. Passintarkastus Yhdysvaltojen rajalla ei olekaan ihan yhtä helppo nakki kuin Suomeen tullessa. Louisaa jännittää kaikki edessä oleva, ja kun häntä jännittää, hän alkaa höpöttää.

"Virkapukuinen mies kehotti minua astumaan eteenpäin liikauttamalla lyhyttä ja paksua etusormeaan. Hän ei kohottanut katsettaan näytöstään. Odotin kopin edessä pitkän matkani hien kuivuessa vähitellen mekkooni. Hän kohotti kättään ja heilutteli neljää pulskaa sormea. Usean sekunnin päästä älysin hänen vaativan passiani.
  "Nimi."
  "Se lukee siinä", sanoin.
  "Teidän nimenne, ma'am."
  "Louisa Elizabeth Clark." Tähyilin tiskin yli. "En kylläkään koskaan käytä Elizabethia. Äitini nimittäin tajusi ristiäisten jälkeen, että nimeni vääntyisi muotoon Lou Lizzy. Ja jos sen sanoo tosi nopeasti, se kuulostaa kahelilta. Isä tosin sanoo, että se sopii minuun. Ei sillä. että olisin kaheli. Tarkoitan vain, että te tuskin tahdotte kaheleita maahanne. Hah."

"Lou Lizzy". Heh hee. Tätä makustelin mielessäni pitkään ja mietiskelin (ja luulisin, luu lizin), ettei tämä voi olla vain loistavan suomentajan (Heli Naski) oivallus, mutta miten sanaleikki alkuperäistekstissä näkyy? Vai näkyykö ollenkaan? Onko Lou Lizzy nopeasti sanottuna englanniksi yksinkertaisesti hölmön kuuloista?

Louisa matkustaa tuhansien kilometrien päähän poikaystävästään seuraneidiksi rikkaalle nuorelle rouvalle. Agnes-rouva kaipaa ystävää miltei kipeämmin kuin assistenttia, mutta kun tilanne on tiukka, Louisa on lojaali, mutta Agneksen ystävyys osoittautuu kuplaksi.

Kirjassa on hykerryttäviä hahmoja ja parhaasta päästä on naapurihuoneiston kipakka rouva De Witt, jolla on koko kerrostaloa terrorisoiva ärhäkkä mopsi, Dean Martin. Tämä kauhupari lopulta pelastaa Loun joutumasta kadulle, kun hän saa työpaikaltaan potkut ikävän välikohtauksen seurauksena.

Näin kirjastotädin näkövinkkelistä portieeri Ashokin, tämän vaimon Meenan ja koko heidän kaupunginosansa taistelu kirjaston olemassaolosta oli hauskaa (huono adjektiivi... mielenkiintoista on parempi) luettavaa. Jojo Moyes taitaa itsekin olla kirjastonkäyttäjä, niin hyvin hän on perillä tämän hetken kirjastomaailman nykytilasta ja haasteista.

Myös Lou osallistuu mielenosoituksiin kirjaston puolesta. "Ajattelin Ashokin kiihkeää vetoomusta yhteisön puolesta. Muistelin kuinka kirjasto oli muuttanut oman elämäni kotona ja kuinka Will oi teroittanut, että teto on valtaa. Jokainen nykyään lukemani kirja - ja miltei jokainen tekemäni päätös - juonsi juurensa tuosta ajasta."

Mielenosoitukset eivät käännä kunnallispäättäjien päätä, mutta kiitos Louisan, taistelu ei mennyt hukkaan. Kuinka tuo kaupunginosansa sydän pelastui? Selviää, jos luet kirjan.

Kirjaston pelastaminen on kirjassa vain pieni sivujuoni, jonka moni muu sivuuttaa huomiotta. 502 sivuun mahtuu paljon tapahtumia, kohtaamisia, yllätyksiä, ystävystymisiä, pettymyksiä, onnistumisia, epäilyksiä ja mustasukkaisuutta ja hirveän paljon huumoria ja hyvää mieltä, kyyneleitä niin ilossa kuin surussakin. Kestääkö kaukorakkaus, kuka on kiehtova uusi miestuttavuus, joka on kuin haamu menneisyydestä, kuinka suurkaupungissa pärjää kun töitä ja majapaikkaa ei olekaan, kuinka käy sisaren rakkauselämän Lontoossa, kuinka isä ja varsinkin äiti selviää vaarin kuolemasta? Paljon kipeitä kysymyksiä, joihin Jojo Moyes kirjoittaa hykerryttävät raamit ympärille.

Louisan elämän kiemuroiden seuraaminen on hupaisaa ajankulua. Jojo Moyes kirjoittaa sujuvaa, hauskaa, positiivisuudesta kumpuavaa tekstiä, jota lukee mielikseen. Juonen kiemuroita höystetään myös vastoinkäymisillä ja Moyes kuvaa niin koskettavasti, että lukeminen keskeytyy näkökyvyn heikennyttyä kyynelsumun taakse.

Trilogian ensimmäinen osa on nähty myös valkokankaalla. Soisinpa näkeväni jatko-osatkin elokuvateatterin penkissä istuen.

Newyorkilaista maisemaa ja miljöötä kirjassa kuvataan kiehtovasti. Onneksi matkaa tapahtumien keskipisteeseen on kotisohvalta niin runsaasti, ettei tule pieneen mieleenkään lähteä paikan päälle fiilistä haistelemaan ja makustelemaan. Virtuaalimatkallakin mielikuvitus saa siivet.

Takakannen tekstien kuvaaminen oli himppusen haasteellista, valkoinen teksti oranssilla pohjalla ei tahdo näkyä luonnossakaan, ammo sitten kuvissa.

Louisa Elizabeth Clarkin tarina on nyt paketissa. Hieno paketti!

Kirjasta ovat omat postauksensa tehneet myös blogikaverini Kirjastokuningatar (lue juttu täältä) ja 365 kuppia kahvia -blogin Rita (postaus luettavissa täällä), Sama kirja, erilainen esittely. Jokainen omista lähtökohdistaan löysi kirjan annista oman viipaleensa. Antoisa tarina!

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Niin se sitten taas on yksi vuosi taputeltu muistojen laatikkoon ja uuden vuoden puhtaat sivut odottavat elämyksiä, kokemuksia, iloja, suruja, tunteita, nauruja, kyyneleitä, arkea, juhlaa, kotoilua, matkoja, reissuja... elämää.

Henkilökohtaisesti vuodenvaihde sujui ristiriitaisissa tunnelmissa. Lapset lähtivät taas maailman tuuliin ja jäimme sedän kanssa kaksin kuuntelemaan, kuinka meri kiehuu, tuuli riehuu ja talo aristaa nurkkiaan. Haikealta tuntuu, vaikka niinhän se maailman järjestys on, että lasten on annettava mennä. On vain toivottava, että esikoinen vihdoin syksyllä asettuisi asustelemaan kotomaan kamaralle jälleen, jolloin yhteiset hetket eivät olisi näin harvinaista herkkua. Ja onneksi kuopus kultansa ja koiravauvansa kanssa asettui vain reilun tunnin automatkan päähän.

Hämmentäviä ajatuksia pyörii päässä muutenkin. Suomi viettää alkaneena vuonna juhlavuotta, mutta myös tädin henkilökohtaisessa elämässä tulee väistämättä vastaan eräänlainen merkkipaalu. Siihen liittyen olen pallotellut edestakaisin ja loputtomasti ajatusta mahdollisuudesta hypätä hetkeksi pois alati kiihtyvästä kiireestä ja loputtomasta juoksupyörästä vuorotteluvapaan merkeissä. Kaipaan aikaa läheisille, kaipaan aikaa itselle, kaipaan aikaa matkustelulle, kaipaan aikaa luonnolle, kaipaan aikaa patikoinnille, kaipaan aikaa marjastukselle, kaipaan aikaa käsitöille, kaipaan aikaa kortteilulle, kaipaan aikaa huolehtia koti kunnolla kuntoon jokaista sopukkaa ja kaapin perukkaa myöten, kaipaan aikaa puutarhan päivitykselle, kaipaan aikaa ystäville ja ihan yksinkertaisesti ja kaikkein eniten: Kun edes joskus saisi olla rauhassa! Ilman, että täytyy opetella uutta, ottaa haltuun uusia laiteita ja ohjelmia, ottaa kantaa, neuvoa muita ja olla jatkuvasti olemassa muita varten. Että saisin itsekin olla välillä avun tarpeessa tai väsynyt tai vihainen tai tietämätön.

Ei pidä ymmärtää väärin. Tykkään työstäni ihan älyttömästi, tykkään työkavereistani ja olen kyllä loppujen lopuksi asiakaspalvelija henkeen ja vereen. Mutta kun takki on tyhjä. Olen niin väsynyt. Voisin olla parempi työntekijä, jos saisin pienen irtioton.

Mutta.

Vuorotteluvapaa on taloudellinen itsemurha. Sitten olisi aikaa matkustaa, remontoida, käydä konserteissa, teatterissa, elokuvissa... Mutta millä rahalla? Eikä pienellä vuorottelukorvauksella ostattaisi edes joululahjoja samassa mittakaavassa, kuin olen tottunut... Enkä voisi suoda opiskeleville lapsilleni pieniä hemmotteluhetkiä... Paitsi että olen kyllä säästänyt vapaata silmällä pitäen, joten ehkä en luopuisi lasten hemmottelemisesta...

Sitä paitsi.

Tämän vuoden aikana on TAAS tulossa työpaikalle isoja muutoksia. Tunnen itseni ja haluaisin olla mukana vaikuttamassa asioihin. Haluan kuitenkin ottaa sitä vastuuta. Haluan tietää, missä mennään. Haluan olla osa hyvää porukkaa.

Toisaalta.

Osaisinko vuorotteluvapaallakaan hellittää? Menisikö kaikki aika hukkaan ja pelkkään suorittamiseen? Jos vapaan jälkeen koti olisi tip top ja puutarha samoin, mutta täti edelleen rättiväsynyt, niin ehkä olisi parempi jättää kaikki entiselleen.

Että mitä sitä sitten oikein tekisi? Pallottelu jatkunee. Vaan päätöksiä pitäisi pian tehdä, jos olisi tarkoitus muuttaa haave todeksi.

Vuosi sitten lupasin aktivoitua kulttuurikentällä. Oli vakaa aikomus harrastaa kulttuuria vähintään kerran kuussa käymällä konsertissa, teatterissa tai elokuvissa. Kesä sekoitti tädin pään niin, että kesäkuussa lupaus jäi täyttämättä. Mutta muuten olin ahkera kulttuurikuluttaja. Näin vuoden aikana 8 elokuvaa (Järven tarina. Marquerite, Onnenonkija, Kerro minulle jotain hyvää, Teit meistä kauniin, Bridget Jones's Baby, Tatu ja Patu Kanelia kainaloon ja Viiru ja Pesonen Paras joulu ikinä), 9 teatteriesitystä (Tukkijoella, Pekka Töpöhäntä, High School Musical, Emmauksen tiellä, Äkkilähtö Tallinnaan, Ei meidän äiti, Annie mestariampuja, Pasi was here, Irti ysäristä), 9 konserttia (2 Taikkarin konserttia, Rajaton Juvalla ja Rajaton Olavinlinnassa, musiikkiopiston laulajien konsertti, esikoisen kuoron konsertti God Save the Queen Englannissa, Adventin äänenavaus, Waltteri Torikan joulukonsertti ja Korvenmäen Lydia ja naapurit) sekä yhden Linnan lausujien runomatinean.

Kulttuurin harrastamista jatkan mielelläni vielä alkaneenakin vuonna. Kuun lopulle on jo yhdet konserttiliput ostettuna. Kaikki muu on vielä hautumassa.

Mitään en lupaa, mutta haaveita ja toiveita on. Jokohan tämän vuoden aikana pääsisin käymään Portugalissa tai Pärnussa? Tai mieluiten molemmissa... Molemmat ovat pitkäaikaisia haaveita. Toivottavasti saamme sedän kanssa vihdoin järjestymään turistiviikonlopun Helsingissä. Veljeni kanssa lähtisin mieluusti pitkälle patikkaretkelle. Lasteni kanssa menisin mielelläni Rajattoman konserttiin ja Helsingin kirjamessuille. Blogisisko-Riitan tapaisin taas mieluusti maaliskuussa Jyväskylän käsityömessuilla. Lankavarastoni pullistelevat ja toivottavasti saan niitä kulutettua kuluvan vuoden aikana. Lisäksi tietenkin toivon terveyttä ja mukavia tapaamisia pitkin vuotta.

Riitan kortin tapaan toivon tältä vuodelta valoa, voimaa ja energiaa. Sekä paljon mukavia kortteja niin lähetettäväksi kuin omaankin postilaatikkoon. Kiitos Riitta tästä ja Outille kiitos ilotulituskortista!

Koko perheen iloinen yhdessäolo on tietenkin toivelistan kärkipäässä. Vuoden aloitimme sedän kanssa sunnuntaina pikaisella pistäytymisellä kurkistamassa Tervolankirkkoa talvikelissä. Matkan varrelta poimimme mukaan esikoisen, joka oli viettämässä vuoden vaihdetta kaverinsa luona ja kolmeen pekkaan siis kiersimme kivirykelmän. Hieno se oli, mutta olin elätellyt toivetta, että vesi olisi sen jäädyttänyt jäälinnaksi ja se toive ei ihan toteutunut... Yksi pieni jääpuikko sentään löytyi. 😊

Olkoon alkanut vuosi suosiollinen ja onnellinen. Vuosi tuokoon tullessaan onnea ja iloa ihan jokaiselle blogini lukijalle! Kiitos, että olette!

Pääsiäinen Kotosella

Kotosella on vietetty leppoisaa pääsiäistä, käännetty kellot kesäaikaan ja nukuttu pitkiä pätkiä yöunia. Tai ehkä todellisempi ilmaus on pitkiä pätkäunia. Vanhuusko lie vaivaa, mutta tädin yöt ovat muuttuneet kovin levottomiksi ja entinen järkähtämättömästi paikallaannukkuja on muuttunut pyöriväksi poranteräksi, jolla on koko ajan yöpaita korkkiruuvina vartalon ympärillä.

Valo lisääntyy ja päivä pitenee, mutta täti senkun väsyy. Kolme lomapäivää, vapaapäivä ja neljän päivän pääsiäisputki eivät vielä ole saaneet akkuja ladattua täyteen. Siksi ei näitä blogipäivityksiäkään ole putkahdellut sellaiseen tahtiin kuin olisi ollut asiaa.

Loma meni reissutessa ja vaikka matka olikin mahdottoman mukava, onhan se reissuaminen aina vähän resuamista.

Kiirastorstaina käytiin kaupassa ostamassa ruokaa pyhiksi ja samalla pistäydittiin kirpparilla. Löysin keittiöpyyhkeen, leipäkorin liinan, emalimukin tuleviin askarteluihin sekä uuden vanhan dvd:n.

Sinänsä kaupassa olisi voinut käydä ihan minä päivänä vaan, sillä sen verran on maailman kirjat sekaisin, että kaikki kaupat olivat auki jokaisena pääsiäisen päivänä. Tunnen itseni ihan ikälopuksi kalkkikseksi, sillä olen sen verran kauppojen aukioloaikojen vapauttamista vastaan, että olisin suonut kaupanalan työntekijöille vapaata niin pääsiäisen- kuin joulunpyhinä, kuin myös juhannuksenakin. Vappu, loppiainen, helatorstai... ne voisivat olla kauppapäiviä, jos nyt sekään olisi välttämätöntä.

Pitkäperjantain vietin aika lailla mielikuvitusmaailmassa. Jojo Moyesin iki-ihanan Kerro minulle jotain hyvää -kirjan jatko-osan sain sopivasti kirjastosta lainaan juuri loman alkaessa. Jos olisit tässä oli ehkä hieman hitaasti käynnistyvä, mutta ihan yhtä sympaattinen ja lempeän suloinen lukuelämys kuin edeltäjänsä. Jos edellisen kirjan loppu olikin äärettömän surullinen, ei tässäkään voi onnellisella lopulla kehua. Tosin loppu jäi hieman arvoistuksellisesti avoimeksi, joten kirjailija jätti lukijalle mahdollisuuden mielessään kehitellä loppuratkaisusta onnellisen tai sitten ei.

Kirjanmerkkinä kurkisteli Taito Shopin outletista löytämäni supersuloinen Bukowskin villakoira.

Välillä piti pitää lukemisessa taukoa ja silloin valmistuivat reissukäsityönä aloitetut pääsiäisen väreihin natsaavat villasukat Step-langasta.

Välillä hypistelin pääsiäispostia. Kiitos lähettäjille, jotka jaksavat muistaa! Olipa postilaatikkoomme ilmestynyt omatekoisen kortin kaverina jopa perinteinen herkku eli Mignon-munakin!

Lankalauantaina autoilimme kuopus kuskina Saarelle kummitytön ja sisarensa syntymäpäiville. Matkalla virkkasin teemaan sopivasti kuopuksen kaulaliinaa. Siitä ei vielä ole kuvaa, nappaan todisteeksi foton, kunhan työ valmistuu.

Synttärireissulta kotiuduttuamme kuopus kavereineen kokkasi meille einettä ja minä askartelin leivonnan parissa. Olihan meille tulossa illalla vielä pikaisesti käymään vieraita. Tein maidottoman ja gluteenittoman suklaakakun Kinuskikissan ohjeella. Oli muuten TOSI suklainen kakku!

Ettei tarjoilut olisi turhan aneemiset, piti vielä pyöräyttää muffinit lisukkeeksi. Laitoin niihin 100 grammaa valkosuklaamurua ja toiset 100 grammaa tummaa suklaata muruina. Eli oli meillä suklaiset eväät!

Lauantain ja sunnuntain välillä siirryttiin talviajasta kesäaikaan kelloja rumppaamalla. Aamulla jo katosi päivästä yksi tunti vain viisareita siirtämällä ja kuopuksen kanssa ihmeteltiin, mihin se päivä oikein hävisi... Kai se meni näitä pääsiäiskoristeita ihmetellessä...

Ihan koko päivä ei sentään mennyt ihmetellessä. Keitin ison kasan kananmunia, joista osa meni murekkeen täytteeksi ja osan värjäsimme vesiväreillä kuopuksen kanssa.

Vauhtia ja rytmiä värjäykseen antoi Pieni pääsiäislevy.

Sunnuntaina kuvasin vihdoin myös Amatsonin liljan kukat. Onneksi kasvi ei suivaantunut mullanvaihdosta siinä vaiheessa, kun kukkaputket jo puskivat näkyviin.

Eilen tallustelimme upeassa kevätsäässä kuopuksen ja kuopuksen kaverin kanssa serkun luo iltapäiväkahville. Samalla kuopus pääsi sovittamaan juhlamekkonsa koekappaletta. Sieltä palatessamme kieppasimme pankkiautomaatin kautta. Piti nostaa käteistä, sillä olin taas tehnyt ostoksia Facebookin kirpparilla. Ostin Laulumaan hyllyn omaan kotiin ja lasisen tv-tason kuopuksen tulevaa tarvetta varten. Hinta oli hyvinkin kohtuullinen, joten piti tarttua toimeen, vaikka vähän aikaistahan tämä nyt toistaiseksi oli.

Tänään kevätsää oli jälleen mitä mainioin. Kävin päiväkävelemässä pitkin pölyisiä katuja. Lämmin oli niin, että ihan ihmetytti. Kuitenkin lunta on vielä kunnon kinokset eikä krookuksista näy jälkeäkään. Kaksi vuotta sitten olin päivittänyt Facebookiin krookuskuvat jo "eilen".

Lauantaina meillä syötiin täytettyjä broilerifileitä ja couscousia. Tänään tähteeksi jääneestä couscousista tehtiin lisukesalaatti kevään ensimmäisille grillimakkaroille. Grillikausi on siis avattu!

Siinäpä se. Kotosen pääsiäinen pikapaketissa. Siinä mielessä syyllisyys kalvaa, että jäi ajelematta isän ja äidin luona. Mutta kyllä teki hyvää kupeksia vain kotosalla!