Iloa yhdessä - naivistit Väinölässä

On se kyllä lykky, että tädille siunaantui tuollainen puoliso, joka frouvansa kotkotuksiin suhtautuu tyynesti ja lähtee kuskaamaan milloin minnekin. Tänään Varkauteen ja Kuopioon. 

Sattui vielä yksi kesän kauneimmista päivistä tuhrautumaan reissuamiseen, mutta se harmitti enemmän minua kuin setää. Eikä minuakaan oikeastaan paljon... Oli paljon mukavampaa päästä taidekeskus Väinölään ihastelemaan kuudenkymmenen taitavan tekijän töitä kuin kyykkiä pihalla nyppimässä rikkaruohoja tai kaivamassa maata.

Ajelimme siis auringonpaisteista suoraa tietä, suoraa tietä, mäkiä oli matkan varrella... Oli niitä, vaikka kuvassa onkin vain leveä ja suora baana.

Aika kauan sai körötellä ennen kuin Varkauden tehtaiden piiput näkyivät horisontissa. Silloin tiesin, että olimme jo lähellä päivän ensimmäistä kohdetta.

Taidekeskuksen 104-vuotias talo on kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu, Niin kiehtova ja viehättävä kuin pala satua. Jo pihamaalla tulee tunne, että olen astumassa toiseen maailmaan. Kukkia on rönsyilevän runsaasti ja kaikkialla on kaunista ja iloista.

Sisään astuttuamme lunastin meille näyttelyliput eli pikkuruiset tarrat, joilla pääsee koko kauden ajan käymään näyttelyssä niin usein kuin haluaa. Lippu maksoi 5 euroa hengeltä, joten se oli suorastaan halpa!

Kuvassa tarrat ovat suuremmat kuin luonnollinen koko.

Asuisinpa lähempänä, niin olisin viikottainen vieras Väinölässä!

Pääsyliput ostin näyttelyn sielulta, aurinkoisen iloiselta ja puheliaalta rouvalta, jonka kanssa rupattelin enemmänkin näyttelyn kierrettyäni. Hän kertoi talosta ja työstään ja oli kuin satua itsekin. Niin täynnä elämäniloa ja mukavia tarinoita. Hän kertoi mm. että talossa asuu vanha haltija, joka silloin tällöin näyttäytyy ja varsinkin ennen nukketeatteriesitysten alkua. Rouva epäili, että olin varmaan minäkin päässyt vähän haltijan henkeä aistimaan ja uskon se kyllä. Niin satumaisen iloinen hyvänmielen näyttely taloon oli koottu.

Itse talokin oli pikkuruisine soppineen ja kolosineen kuin suoraan satukirjan sivuilta. Suorastaan mahtavaa, että tälläinen rakennus on päässyt näin hyvään käyttöön ja että paikalle on saatu työntekijäksi ihminen, joka tekee työtään suurella sydämellä ja lämmöllä puhaltaen hyvää henkeä ja ilon siemeniä jokaiseen ihmismieleen, sieluun ja sopukkaan.

Ensimmäiseksi piti ihastella suurta kollaasia, jossa oli pala taidetta jokaiselta näyttelyn taitelijalta. Lisäksi pikkuruisten teosten lomassa oli peilejä, joten jokainen pääsi itsekin osaksi tätä hauskaa ja värikästä taideteosta. Teoksen teemana oli Suomi 100, ellen aivan väärin muista.

Seuraavat kuvat ovat maistiaisia suuremmasta kokonaisuudesta. Taitelijoiden nimet ovat vähän hukassa, mutta toivottavasti se ei haittaa.

Tämän tekijän tunnistan: Virpi Pekkala

Marja Myllymäen veikeitä koiria ihastelin kovin, pitkän tovin.

Pipa Hytinkosken kirja-aiheiset teokset aiheuttivat rinnassani lämpimän ailahduksen. Kuinka kiehtovia! (Sivujuonessa pohdiskelin, mahtaako taitelija olla sukua entiselle kouluaikojen biologian ja maantiedon opettajalleni, joka myöskin oli ja on Hytinkoski nimeltään. Ei niin kovin yleinen sukunimi tuo kuitenkaan liene.)

Hannele Hämäläisen pikkuiset keramiikkaenkelit olivat tomeran persoonallisia ja humoristisia vekkuleita.

Marja Leena Mäkisen töistä pisti silmään  (hyvällä tavalla) Kestääkö kumit - taulu. Muutkin teokset ovat riemukkaita, mutta tästä pyöräilytyöstä tuli mieleeni polkupyöräaihetta keräilevä blogisiskoni ja se on aina mukava asia.

Näyttelyssä oli mukana myöskin monilahjakas Heli Pukki, mutta huomaan, etten ihmeekseni kuvannut yhtään hänen työtään. Sattuipa ikävä lipsahdus! Mutta taitelilijaesittelyssä Heliltä oli mukana niin mukava lausahdus, että sen olisi voinut laittaa vaikka postauksen otsikoksi: Carpe caudam - tartu häntään!

Varkautelaisen nukketaiteilija Tatiana Kourosen nuket ovat niin ilmeikkäitä ja aidon olosia, etten ihmettelisi, jos ne yön pimeinä tunteina heräisivät eloon ja järjestäisivät näyttelyn valvojille aamuksi vähän ylimääräistä puuhaa.

Ison talon jokainen soppi oli kekseliäästi käytetty hyväksi näyttelyn rakentamisessa.

Taulujen lisäksi näyttelyssä oli useita keramiikkataiteilijoiden töitä.

Maarit Lassila: Kukkaan puhjenneet

Taiteilija Erja Honkanen

Virpi Pekkala on jo vuosia ollut yksi suosikkini kotimaisista korttitaitelijoista. Oikeastaan Virpin osallistuminen Varkauden näyttelyyn nyt ensimmäistä kertaa, oli minulle se viimeinen kimmoke lähteä naapurikaupunkiin taidenäyttelyyn.

Virpi Pekkalan keijut leijuvat suoraan sydämeen

Talon alakerrassa olisi ollut pikkuinen kahvilakin. Kävin kurkkaamassa, mutta tällä kertaa emme jääneet sinne kahvittelemaan. Herkkujen kuvaaminen riitti ja niin matka jatkui...

...Taulumäen torille Kahvila Vohveliin. Vohveli maistui, mutta kahvi oli kamalaa. Join sen silti kahvihäkäröissäni. Mutta jos tuo musta juoma olisi aina yhtä pahaa, pitäisi jo harkita muihin juomiin siirtymistä.

Varkauden torilta autolimme Kuopioon ja käväistyämme hämmentymässä Kauppakeskus Minnan Rajala Pro Shopissa suuntasimme jälleen torille. Kuopion torilla oli kansainvälistä vilinää ja väkeä kuin pipoa. Loistava sää ja kesälauantai olivat saaneet ihmiset liikkeelle.

Auto jätettiin parkkiin Minna Canthin kadulle sympaattisen vanhan talon tietämille.

Nälkä alkoi ilmoitella itsestään ja päädyimme haukkaamaan pikkuisen pikaruokaa kreikkalaista murkinaa tarjonneesta torikojusta. Noh, kanagyros pitaleivällä ei tietenkään ollut samaa tasoa kuin aidossa ympäristössä, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Tarjoilijaneitoselle asiakaspalvelusta täysi kymppi: kiireen keskelläkin hymy oli aito ja asenne kohdallaan.

Kun kerran Kuopioon asti olimme autoilleet, Matkuksen ja Ikean vetoa ei voinut vastustaa. Totta puhuen, meillä on mietitty uutta sängyn runkoa ja eteisen kaapin uusimista, joten ihan asiaksemme menimme tutkimaan Ikean tarjonnan. Varteenotettavia vaihtoehtoja löytyi, mutta sen verran kookkaissa paketeissa, ettei niiden kuljettaminen ilman peräkärryä tullut kysymykseenkään.

Oli sinne kauniina kesäpäivänä keksinyt lähteä aika moni muukin!

Vaikka kaappia tai sänkyä emme ostaneetkaan, tavaraa ostoskärryyn kasaantui kuitenkin rapiat seitsemänkymmenen euron verran. On se outo kauppa, kun sieltä ei koskaan pääse tyhjin käsin ulos!

Lopuksi jalat veivät meidän kahville ja koska Arnoldsin  kahvi on aina ollut erityisen hyvää, donitsien kutsu kävi ylivoimaiseksi. Mutta mutta. Kahvi kyllä maistui, se oli sopivan vahvaa ja kunnolla kuumaa, mutta tuo ylirasvainen munkinällötys oli jälleen pettymys. Olen jo joskus aiemminkin pistänyt merkille, että makuni on selvästi muuttunut enkä oikein enää pidä yli-imelistä rasvarinkeleistä. En pystynyt syömään sitä kokonaan. Tämän kun seuraavan kerran muistaisi ja älyäisi valita vitriinistä jotain muuta.

Eilispäivänä aloitettu postaus valmistui vasta seuraavana päivänä ylivoimaisen väsymyksen laskeuduttua kirjoittajan harteille ja nyt jo vietetään aurinkoista pyhää. Suloista sunnuntaita itse kullekin!