torstai 12. joulukuuta 2019

Pariisi yhdelle


Minusta on tainnut tulla nirso kranttu. Kun saa paljon hyvää niin mikään ei enää kelpaa... Tällaiseen päätelmään päädyin nyt, kun sain luetuksi Jojo Moyesin uusimman kirjan Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia. Ihan kuten Kate Mortonin romaanien kanssa, tämäkään ei hirveästi sytyttänyt eikä siis mielestäni yltänyt Moyesin parhaimmistoon.


Tiedä sitten, johtuuko tympeyteni tekstiä kohtaan siitä, ettei Pariisi koskaan ole ollut minulle mikään unelmien matkakohde. Veikkaan, että siinä on suurkaupunki, jonne Kotoset eivät koskaan matkusta. Toki siellä on viljalti kuuluisia paikkoja ja muita matkailukohteita, mutta Amsterdamin ja Lontoon kokeneena arvelen, että myös jonot nähtävyyksille ovat enemmän kuin metrin mittaiset, kaikkialla on kamalasti kansaa, on kallista, ahdasta ja sitten on vielä kieli, jota en ymmärrä. Kielipuolisuus ei monessa muussa maassa haittaa, mutta legenda kertoo, etteivät ranskalaiset halua ymmärtää englantia, vaikka sitä osaisivatkin...


Moyes on yksi lempikirjailijoistani, mutta tämä yhdentoista tarinan kokoelma jäi jotenkin irtonaiseksi ja epämääräiseksi. Novelleja nämä eivät ihan ole, enemmänkin kertomuksia. Nimikertomus oli pisin ja paras, siinä oli oikeasti ideaa. Kas vain - siitä on tulossa elokuvakin.


Muissa kertomuksissa en oikein ennättänyt edes kyytiin kun juttu jo loppui. Siitä tuli pettynyt olo. Päähenkilöinä oli erilaisia naisia erilaisissa elämäntilanteissa, joten aineksia kiehtoviin juonikuvioihin olisi ollut.


Lukiessani pohdin, onko tarinoissa ainesta työkäyttöön joskus myöhemmässä tilanteessa. "Vanha takki" voisi olla sellainen. Kertomus on pakahduttavan täynnä rakkautta ja epäitsekkyyttä, asioita, joita voisimme tässä maailmassa nostaa esiin enemmänkin.


Toivottavasti seuraava Moyes on taas kunnon lukuromaani, jossa saa upota tarinaan moneksi päiväksi nautiskelemaan taidokkaasta juonenpunonnasta ja elävänoloisesta henkilögalleriasta. Pariisi yhdelle menetteli kevyenä välipalana, mutta sai silti kaipaamaan kunnon lounasta.


2 kommenttia:

  1. Nyt ollaan siskot niiin eri mieltä ;) Minulle nämä makeat herkut maistuivat, hotkaisin kirjan helposti. Ja Pariisi ❤️ Yksi lempipaikoistani, toki vasta kerran käynyt... En törmännyt tympeisiin ranskalaisiin, kaikki puhuivat englantia, jos vain suinkin osasivat. Ja me avitimme muutamilla ranskankielisillä sanoilla & fraaseilla ja leveällä hymyllä. Mukavia olivat ❤️ Omasta kokemuksestani voin sanoa, että legendaa on tuo englannin puhumattomuus ;) Ja mitä tulee jonottamiseen, en koskaan ole ajatellut olevani ainoa joka haluaa nähdä nähtävyydet. Tai Joulupukin. Jonottaminen on se hinta, minkä loppupeleissä maksan mielelläni aina silloin tällöin. Usein toki minulle riittää "ulkopuolelta" katselu.

    Sori, Sisko, vähän karkas tämä kommennti, mutta voin kertoa, että olen sairastunut: matkakuumetta taas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin olen nähtävyyksiin jonottanut ja jonotan vastakin... Välillä, varsinkin näin kaamoksen aikaan, olen vain niin yliherkkä liialliselle sosiaalisuudelle, etten kaipaa ihmismassoja.

      Mitä tulee ranskalaisten kielitaitoon, niin kun esikoinen matkusti Lontoosta lomalle Pariisiin, eivät ranskalaiset halunneet ymmärtää englantia ollenkaan. Mutta kun tytöt vaihtoivat kielen suomeksi, kummasti palautui lomakohteen henkilökunnan mieleen englannin kieli :)

      Minullahan on krooninen matkakuume. Mutta ihan kummaa, tänä syksynä lorvikatarri on vielä pahempi. Ei edes jaksa ajatella matkojen etsimistä, varaamista, pakkaamista ja itse matkustamista. Huh, voisin vain vaipua talviuneen ja herätä joskus luonnon kanssa samassa rytmissä.

      Poista