Jääkaapissa oli kermaviili

Ulkona on vielä täysi talvi, mutta töistä kotiin kävellessä mieltä ilahdutti mustan toppatakin selkään paistaneen auringon lämpö, samaisen auringon taiteilema jääpitsi tien reunassa sekä kaunis työmatkareitti.

Tänään oli toimelias ilta kotona töiden jälkeen. Tulin kotiin puoli tuntia normaalia aikaisemmin, sillä kerrankin otin vähän takaisin päin jemmaan jääneitä työajan liukumia. Kotimatkalla oli niin nälkä, että näköä haittasi. Kotiin päästyä kokkasin saman tien jauhelihasta, sipulista ja suppiksista hurjan hyvää pastakastiketta. 

Kylläisellä vatsalla olikin hyvä käydä viskaamassa pyykit koneeseen ja niiden peseytyessä leipoa jääkaappiin unohtuneesta kermaviilistä mamman marjapiirakkaa. Vahvasti epäilen jo aiemminkin kirjoitelleeni tästä ikivanhasta, mutta aina vain mainiosta reseptistä. Toimii aina! Tätä herkkua tulee tehtyä kuitenkin harvoin, sillä yleensä meillä ei ole tuota oleellista ainesosaa eli kermaviiliä.

Emmerdalen aikaan istuin taas kuin tatti tv:n ääressä virkkauksineni. Siinä samalla hypistelin ja ihastelin postin tuomaa karkauspäivän miittikorttia. Blogisiskoni Rita ilahdutti ihastelemallani Anne-Mari Westin kortilla. Kiitos!

Elämän on tarkoitus olla värikästä. Niinpä niin! Siitä tulikin mieleeni, että viikonloppuna sain veljeltäni loistovihjeen mainiosta pyllymäestä Kerimäen kirkon juurella. Samalla voisi ihastella mm. maailman pienintä jääveistosta maailman suurimman puukirkon kupeella. Mutta siis mäkeä oli veljelleni suositellut joku tuntematon nelivuotias, joka oli testattuaan todennut mäen erinomaiseksi. Veli minuakin yllytti muovisen apulantasäkin kanssa mäenlaskuun. Apulantasäkkiä ei meiltä löydy, mutta kaipa Prisman kassi ajaisi saman asian... Pohjan kulmiin vain reiät, niistä jalat läpi ja kantokahvoista kädet läpi... laskuhaalari hetkessä valmiina!

Huimapää en ole, mutta sen verran uteliaisuus heräsi että maanantai-iltana ajelimme Kerimäelle katsastamaan sekä mäen että värivaloin valaistut jakutialaisten jäänveistäjien taideteokset. Hupaistalta kuulostaa tuo Jakutia... Sehän on kuin "ja kutitetaan, mutta minäpä en kutia".

Mutta se mäki! Huiman hieno oli ja koko ajan aktiivisesti käytössä! Vaan enpä uskaltanut mennä mäen toimivuutta testaamaan, sillä sen verran kapea oli jääura, että olisin pelännyt juuttuvani siihen ahteristari ja siihen olisi loppunut myös lasten lysti, kun Kotosen täti koko komeudessaan olisi tukkinut hyvän alamäen.

Mäestä ei hämärässä illassa saanut kunnon kuvaa, mutta veistoksista napsin muutaman ruudun muistoksi. Vaikka veistokset ovat olleet olemassa jo muutaman viikon, ne ovat säilyneet vielä oikin hienoina. Osakiitos tästä menee varmaan noilla karmeille varoitusnauhoille veistosten ympärillä...