Siivouksen mullistava taika

Jos ja kun ihminen työskentelee kirjastossa, kotiin tulee kannettua kassikaupalla luettavaa. Aina löytyy jotain mielenkiintoista... Viime aikoina kiinnitin huomiota jatkuvasti käsien läpi kulkevaan koko ajan varattuun Marie Kondon kirjaan KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. Piti pistää itsellekin varaus opukseen ja melkein pari viikkoa sitten lainasin kirjan kotiin.

No joo.

Jos haluat laihtua, ei ole poppakonsteja. Pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Jos haluat siistin kodin... Onko siihen poppakonsteja? Tämä kirja yrittää kovasti vakuuttaa, että niin on. Mutta minä sanoisin, että johan luin hevonhumppaa ja höpöhöpöjuttuja!

Jaksoin sentään kahlata kirjan 214 sivua loppuun saakka. Rhonda Byrnen Salaisuus-kirjaa (vai oliko sen nimi Voima?) en aikoinaan yksinkertaisesti pystynyt lukemaan loppuun. Se tuntui niin poliitikon puheelta, sillä samaa asiaa pyöriteltiin sivu sivun perään sanomatta loppujen lopuksi mitään uutta.

KonMari-tekniikassa kaikki kodin tavarat käydään läpi yksitellen. Joka ikinen tavara pitää ottaa käteen, punnita sitä ja harkita, tuottaako tavara iloa. Jos se ei tuota iloa, esine heitetään surutta pois. Jos pitää edes hetkenkään miettiä, onko tavarasta iloa, se on parempi heittää pois.

"Ongelma on siinä, että meillä on enemmän tavaraa kuin tarvitsemme tai haluamme. Kun opit valitsemaan tavarasi oikein, sinulle jää vain sen verran kuin saat sopivasti mahtumaan nykyisiin tiloihisi. Siinä piilee siivouksen taika."

Tuo kuulostaa vallan järkeenkäyvältä ja voisin allekirjoittaa väitteen. Mutta järkevien mietteiden määrä kirjassa oli sitten siinä. Jos heittäisin pois meiltä kaikki ne tavarat, jotka eivät varsinaisesti tuota iloa, mutta joita koko ajan tarvitsen, olisi pakko mennä kauppaan hankkimaan uudet tavarat tilalle. Mikäs ihmeen järki siinä olisi?

Esimerkkinä vaikka kaikki taloutemme ruoanlaittoastiat. Uunivuoat sentään taitavat olla sellaisia, että voisin hyvällä mielikuvituksella ajatella, että ne tuottavat iloa. Mutta kattilat? Ei. Paistinpannut? Ei. Mitta-astiat? Ei. Vatkauskulhot? Ei. Tai ikivanha kukkien kastelukannu... Olen jo pidemmän aikaa haaveillut uudesta, mutta koska tärkeämpiäkin rahan reikiä on ollut enkä ole löytänyt sellaista kannua, joka olisi herättänyt omistamisenhalua, vanhan kannun kanssa on yhteiselo jatkunut. Pärjäisin sen kanssa muuten varmaan vielä pitkäänkin, mutta mokoma alkaa lahota...

"Tällaista rutiinia noudatan joka päivä töistä palattuani: Ensin avaan oven ja ilmoitan kodilleni: "Minä täällä!" Poimin eilen pitämäni kengät eteisen lattialta ja sanon "Kiitos kovasta työstä" ja panen ne kenkäkaappiin. Seuraavaksi riisun kengät jalastani ja laitan ne siististi eteisen lattialle. Menen keittiöön, panen veden kuumenemaan ja siirryn makuuhuoneeseen. Siellä lasken käsilaukkuni hellävaroen pehmeälle lampaantaljamatolle ja riisun päällysvaatteet. Ripustan jakun ja mekon henkariin, sanon "Hyvää työtä!" ja ripustan ne tilapäisesti vaatekaapin ovenkahvaan. Panen sukkahousut pyykkikoriin, joka mahtuu vaatekaapin oikeaan alanurkkaan, avaan vetolaatikon, valitsen mieleiset vaatteet kotona oleiluun ja puen ne ylleni. Tervehdin ikkunan ääressä vyötärön korkuista ruukkukasvia ja silitän sen lehtiä.
Seuraava tehtäväni on tyhjentää käsilaukku matolle ja panna kaikki tavarat omille paikoilleen. Ensin kerään kuitit. Sitten panen lompakon lokeroon, joka on sängyn alla vetolaatikossa, ja lausun sille kiitoksen. Laitan junapassin ja käyntikorttikotelon sen viereen. Rannekelloni panen vaaleanpunaiseen antiikkikoteloon samaan vetolaatikkoon, ja kaulakorun ja korvakorut sen viereen korurasiaan. Ennen kuin työnnän laatikon kiinni, sanon "Kiitos kaikesta, minkä teitte hyväkseni tänään."

...

Tavaramme tekevät todella kovasti töitä puolestamme, vaikka emme sitä huomaisikaan. Ne suorittavat tehtävänsä päivästä toiseen ja tukevat elämäämme. Meistä on mukava tulla työpäivän päätteeksi kotiin lepäämään, ja vastaavasti tavaramme huokaisevat helpotuksesta, kun ne palaavat omille paikoilleen. Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi elää ilman vakituista osoitetta? Elämä ollisi hyvin epävarmaa. Juuri siksi, että meillä on koti, jonne palata, voimme käydä töissä ja ostoksilla ja olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Sama koskee tavaroitamme. Ne tarvitsevat samanlaista rauhoittavaa varmuutta siitä, että niillä on koti, jonne palata. Eron huomaa selvästi. Tavarat, joilla on oma paikka ja jotka pääsevät sinne joka päivä lepäämään, ovat vireämpiä.

...

Joitakin tavaroita tarvitset päivittäin - esimerkiksi lompakon, bussilipun ja päivyrin. Monien mielestä ei ole järkeä kaivaa niitä laukusta aina kotiin tullessa, koska he käyttävät niitä uudestaan seuraavana päivänä, mutta on virhe ajatella niin. Laukun tehtävä on kuljettaa tavaroitasi, kun olet poissa kotoa. Panet käsilaukkuun kaiken mitä tarvitset, esimerkiksi puhelimen ja lompakon, ja käsilaukku kuljettaa niitä nurkumatta, vaikka olisi revetä tavaroista. Kun lasket laukun kädestä, ja sen pohja raapii lattiaa, se ei kritisoi sinua vaan tekee edelleen parhaansa auttaakseen. Se on ahkera uurastaja. Olisi julmaa olla antamatta sen levähtää edes kotona. Jos pidät laukun täynnä jatkuvasti jopa silloin kun et käytä sitä, laukusta täytyy  tuntua suunnilleen samalta kuin sinusta mennessäsi nukkumaan täydellä mahalla. Kohtele käsilaukkujasi näin ja ne alkavat pian näyttää väsyneiltä ja kuluneilta."

Siis että mitä? Olikos tämä kuitenkin satukirja, jossa elottomillakin asioilla on tunteet ja ajatuksia? Vai onko kyseessä kuitenkin vitsikirja, jossa huumorin keinoin yritetään hypnotisoida lukijasta siistimpi ihminen? Niin tai näin, opus menetti vähäisenkin uskottavuutensa, kun esineiden tunteet nostettiin tärkeään asemaan.

Reilu viikko sitten ilmestyneessä Kodin kuvalehdessä oli sama asia tiivistetymmässä muodossa ja ilman satukirjamaisia haihatteluja.

Kotosella on taatusti turhaa tavaraa ja luopumista olisi suotavaa harrastaa. KonMarin opeilla karsiminen kävisi suotta päiten liian kalliiksi, joten tyydyn Kodin kuvalehden ohjeisiin ja omaan maalaisjärkeeni.  Aloitan....... ihan kohta.