Pitsapäivä

Tänään oli sikäli erikoinen päivä, että lähdinpä kerrankin töistä pois kutakuinkin oikeaan aikaan. Eli leimasin vain kolme minuuttia "myöhässä". Hieman on tuota saldoa jo kertynytkin...

... vaikka viime ajat olen yrittänyt kiriä pois sisään tehtyjä tunteja.

Mutta tänään oli oikein hyvä syykin siihen, etten jäänyt varsinaisen työajan jälkeen purkamaan ainaista työsumaa. Olinhan menossa entisen koulukaverini kanssa syömään! Olimme hyviä ystäviä yläasteen ja lukion aikoihin, mutta elämä ja perheellistyminen vei meitä kauemmas toisistamme. Kuitenkin kun jäimme molemmat kutakuinkin kotimaisemiin asumaan, olemme nähneet toisiamme molempien työpaikolla epäsäännöllisen säännöllisesti. Aina kun olemme nähneet, juttua on riittänyt. Tosin se, että aina jompikumpi on ollut töissä, on vähän häirinnyt rupattelua. Viimeksi kun näimme vaihteeksi minun työmaallani, keksimme vihdoin, että voisimmehan joskus mennä ihan rauhassa jutustelemaan ja vaikka kahvittelemaankin. Kahvittelu vaihtui syöpöttelyksi ja tänään suunnitelma toteutui.

Heti neljän jälkeen poistuin työpaikaltani syksyiseen, mutta aurinkoiseen säähän.

Nappasin ajopelini mukaan parkkikselta.

Matkan varrella ihailin Sokoksen parkkipaikan takana hehkuvia ruskapuita.

Yritin vauhdilla kipittää kohtauspaikkaamme, mutta joka suojatiellä piti odottaa, että autoilijat antaisivat tietä. Onneksi yhdessä risteyksessä ystäväni kipittikin yhtä vauhdilla kohti Caperoa. Eli menimme sisään ihan yhtä matkaa.

Yllättävän paljon Caperossa oli lisäksemme nälkäisiä asiakkaita näin keskellä viikkoa ja vielä iltapäivällä. Mutta hyvin mahduimme sekaan. Yllättävää oli, että meitä palveli nuori mies, joka noin puoli tuntia aikasemmin oli ollut minulla asiakkaana! Niin ne roolit vaihtuvat!

Tässä vaiheessa näyttää vielä hyvin autiolta... mutta hetken päästä kaikki istumapaikat olivat jo täynnä.

Hyvä että ehdimme penkkeihimme istahtaa, kun tarjoilija jo lennätti meille vesipullon ja lasit. Tilauksia mietimme hetken, vaikka minun ei kyllä tarvinnut kauaa pohtia. Olen niin tylsä ja yllätyksetön, että lähes poikkeuksetta tilaan Gorgonzolan. Se vaan on niin hyvää! Eli kinkkua, katkarapuja, aurajuustoa ja parsaa. Nam!

Pitsoja odotellessamme herkuttelimme Caperon aina niin hyvillä salaateilla.

Pitsat valmistuivat niin sukkelaan, että emme rupattelun lomassa ehtineet edes salaattejamme tuhota, kun ruoat jo tulivat. Iiiisot pitsat! Vähän ihmettelin, että mitenkäs se nyt ei meinaa edes lautaselle sopia. Sitten muistin, että yleensä tilaan pienen pitsan, ja nyt en tohkeissani muistanut mainita, että pikkuinen riittäisi.

Älyttömän hyvää oli. Kuten aina. Mutta millään ei kyllä kaikkea jaksanut syödä, vaikka kuinka yritimme. Jälkiruoaksi joimme kahvit ja pitihän se pikkuinen kaurakeksi ottaa makeaksi palaksi.

Parin tunnin intensiivisen kuulumisten vaihtamisen jälkeen päätimme, että nyt alamme tapailla useammin. Oli mukavaa kerrankin istua ihan rauhassa juttelemassa eikä vain hätäisesti töiden lomassa huikata muutama sana. Piti vielä suorittaa ikävä velvollisuus ja käydä maksamassa ateriamme. Tiskin äärellä oli hinnasto, joka pisti hetkeksi nieleskelemään...

... mutta onneksi ei meidän pitsamme noin paljoa maksaneet. Tai maksoivat tavallaan enemmänkin, mutta eri valuutassa.

Pimeässä lokakuun illassa pyöräilin kotiin ja ennätin nauttimaan jälkiruoaksi viimeisen puoliskon Emmerdalea. Palan painikkeeksi nappasin vielä pakastimesta vähän reilua jäätelöä.

Pitäkää ihmiset kiinni ystävistänne! Ystävät ovat rahaa arvokkaampi rikkaus ihmisen elämässä.