Vainajien muistelemisen päivä.
Olen onnekas, sillä valtaosa kaikkein läheisimmistä ihmisistäni on edelleen elossa ja hyvissä voimissa. Kultaista appiukkoa, tomeraa anoppia, rakasta mummoa ja vanhaksi elänyttä ukkoa muistelen muuloinkin, en vain yhtenä päivänä vuodessa. Toiset isovanhempani siirtyivät ajasta iäisyyteen niin kauan sitten, että olin ihan pieni. Heistä minulla ei ole kuin hataria mielikuvia.
Appiukko saateltiin haudan lepoon noin vuosi sitten. Kuluneen vuoden aikana olen usein miettinyt, että harvassa ovat niin hyväsydämiset ja avarakatseiset ihmiset kuin puolisoni isä oli. Arvostin ja arvostan häntä todella, mutta enpä koskaan tullut sitä kertoneeksi. Toivottavasti hän tiesi sen muutenkin.
Muistaakseni se oli mummo, joka sanoi, että ihmisiä pitää käydä tervehtimässä silloin, kun he vielä elävät eikä vasta haudalla. Viisasta!
Olen siis tänään viettänyt aikaani kuopuksen, kuopuksen kaverin ja omien vanhempieni kanssa. Kotosen sedälle napsahti iltavuoro vaikka pyhäpäivä onkin. Kuopus otti ja autoili meidät Luotojärvelle. Pientä painostusta käyttäen sain nuorisonkin mukaan metsäilemään. Myös äitini reippaili kanssamme kankailla. Minulla oli taas astia mukana ja suppissaalistus mielessä... kovin koettavat sienet piiloutua kuolleiden puunlehtien joukkoon, mutta kyllä sieltä metsästä yhden sienipiirakan tarpeet löytyivät.
Kumma syksy, sillä huomenna alkaa jo marraskuu, mutta sää on edelleen käsittämättömän leuto. Pakkasia on ollut pikkuisen, mutta kumisaappaat olivat metsäretkellämme ehdottomat. Lieju litisi saappaan alla, vaikka paikka paikoin lätäköt olivatkin jäässä.
Muutama vuosi sitten metsäretkellä törmäsin hyytävän pelottavaan näkyyn. Puunkanto oli kuin ilkeä peikko tai maahinen. Kuvasin sen jo silloin, mutta nyt otin vielä uudet kuvat. Yhtä hyytävä se on edelleen...
Vaikka sienisaalis ei ollut suurensuuri, ei harmittanut. Liikkuminen metsässä latasi akkuja ja rauhoitti stressimieltä. Loppusyksyn luonto ei tarjoa suurta väri-ilotulitusta, mutta jotain väriläikkiä kuitenkin. Ja harmaakin voi olla kaunista.
Kun palasimme metsäretkeltä, isä oli poimimassa luumuja puusta. Tämä omituinen vuosi tarjoaa tuoreita kotimaisia lähi- ja luomuluumuja vielä marraskuun kynnyksellä. Puuparka ihan notkuu hedelmien painosta!
Tuoretta kuljettajaa hirvitti ajatus pimeänajosta, joten lähdimme paluumatkalle heti kun ilta alkoi hämärtyä. Ennätimmekin kotosalle ennen kuin säkkipimeys laskeutui tienoon ylle.
Kotona putsasin sienisaaliin...
... ja kävin omassa kasvimaassa kasvaneen kurpitsan kimppuun terävän veitsen kanssa. Vaan eipä meinannut kurpitsa antautua! Melkoinen teluaminen oli, että sain "hatun" pois päästä.
Ihmekös se, kun osoittautui, että kurpitsan lihaa on vaikka kuinka paksulti. Jos kesä ei olisi ollut sellainen kuin oli, minulle olisi kasvanutkin muhkean kokoinen lyhtykurpitsa. Siemenetkään eivät vielä olleet alkaneet muotoutua, joten kiinteähköstä sisuksesta en saanut siemeniä talteen.
Niin innoissani ja ahneena koversin kurpitsasta sisusta, että kuorikin meni puhki!
Silloin älysin lopettaa kaivamisen ja ryhtyä taiteilijaksi. Tussilla piirsin kurpitsan pintaan vähän hahmotelmaa ilmeestä. Kiltti kun olen itsekin, en halunnut julmasti irvistelevää kurpitsalyhtyä, vaan pikemminin iloisena hymyilevän valopään. Saa nyt nähdä, pystyykö tuo tuollainen hymynaama karkoittamaan katkeruuden, kateuden, kyllästymisen, tympääntymisen ja arkuuden pahat henget pois. Muitakin häädettäviä ilkimyksiä olisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti