Metsäterapiaa

Pahanlaiseksi on päässyt tuo meikäläisen metsäriippuvuus. Joka viikoloppu olisi päästävä puiden keskelle hengittämään ja sielua sekä mieltä rauhoittamaan. Onneksi asumme Suomessa, jossa luonnon lääkekaappi on helposti saavutettavissa.

Kuten eilen kerroin, olin yksin kotona. Autokin oli sedän ja kuopuksen kanssa reissussa. Ei sillä - en olisi sitä alleni ottanutkaan, vaikka ajopeli olisi pihassa nököttänytkin. Pyörällä pääsee, mutta vielä paremmin kummitädin kyydillä. Kyselin eilen, josko kummitäti olisi mökille menossa ja olihan hän. Pääsin siivellä Luotojärvelle.

Matkan varrella teimme pienen mutkan ja kävimme kurkistamassa, mitä kuului kukille hautausmaalla. Hyväähän niille pääsääntöisesti kuului. Ruusut kukoistivat pakkasöistä välittämättä, mutta kanervissa oli kummallisesti havaittavissa, että toiset ruskistuivat, toiset eivät. Mistähän moinen johtui? Hautausmaan portilla törmäsimme hervottoman suureen, mutta äärettömän lempeään ja ihmisrakkaaseen tanskandogiin ihmisineen. Hauska tapaaminen!

Omassa päässäni olin haaveillut, jos vaikka suolle olisin tänään päässyt karpaloita noppimaan. Isällä ja äidillä olikin lisähoukuttimena isoja ja upeita suomarjoja kokonainen kymmenen litran sangollinen valmiiksi kerättynä.

Äiti arveli, ettei kannattanut tänään lähteä karpalosuolle saakka. Sen voisimme jättää viikon päähän sunnuntaille. Mutta suppilovahveroita päätimme lähteä katselemaan metsän siimeksestä. Olin lähtövalmiina äitiä ennemmin ja odotellessani kuvailin pihan ihmeitä.

Luumupuussa oli vielä ihan hirveästi luumuja!

Rivakasti askelsimme kohti sienimetsää. Koskaan ei minulle lopulta selvinnyt, minne olimme alun perin menossa, sillä houkuttelin äidin katsomaan, olisiko läheisen metsän kärrypoluilla sienikasvustoa. Olihan siellä!

Aika moni sieni oli vielä pieni. Ne päätimme jättää kasvamaan viikoksi. Sillä aikaa kun ihastelin sieniä ja poimin suurimpia, äiti meni kurkistamaan läheiselle suolle, että eikö siellä todellakaan ole tänä kesänä karpaloita. Hän oli käynyt tekemässä kartoitusta jo aiemmin eikä marjoja ollut näkynyt. Vaan nytpä näkyi! Marjoja oli vain pienellä alueella, mutta niitä oli paljon! Siispä sienireissu muuttuikin marjareissuksi!

Lopulta varpaat olivat niin jäässä ja kahvintuska niin hirmuinen, että päätimme palata saaliinemme sivistyksen pariin. Parin tunnin reissulla olimme haalineet yhteensä noin kolme litraa suppiksia ja toiset kolme litraa karpaloita. Ei hullummin!

Kahvi maistui mainiolta metsäseikkailun jälkeen. Äidin leipomia voisilmäpullia söimme ensimmäisen kupillisen kaverina. Toisen kupillisen keralle äiti kaivoi esille kesäiset keksit. Eli raparperiaikaan toin Luotojärveltä suuren sylyksellisen raparperin varsia entiselle työkaverille ja kiitokseksi sain hyvin kauniin peltirasian täynnä jotain herkkua. Rasian kanssa mietin, että pidänkö sen itse, vai vienkö sen sinne, minne se kuuluu eli raparperien alkulähteille. Halusin olla reilu ja niinpä vein rasian sisältöineen kiitokseksi raparperien kasvattajille. Herkkupurkki on siitä lähtein ollut äidillä säilössä. Tänään oli aika maistaa sen sisältöä. Keksit olivat rapean mureita, maukkaita ja suklaisia. Ja ihanaa: sain upean rasian itselleni.

Eikä yltäkylläisyys vielä tähän loppunut. Isä oli jokin aika sitten Lapissa patikoimassa ja oli samalla reissulla käynyt myös Norjan puolella. Sieltä sain tuliaisiksi kimpaleen vuohenjuustoa sekä kahvia.

Taidan olla ihan pilalle hemmoteltu lellipentu. Mutta hyvin kiitollinen sellainen!