sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Hiihtoherkkua ja pannaripäivä

Jipii, tänään pääsin pitkästä, pitkästä aikaa suksineni ladulle sivakoimaan. Alku tuntui tahmealta ja ehdin jo pelätä päätyneeni rapakuntoon. Hauislihakset protestoivat jouduttuaan yllättäen töihin ja täti jo vallan luuli tulleensa vanhaksi ja ikälopuksi. Vaan kun en periksi antanut, matkan teko alkoikin sujua sutjakasti. Näin aloitellessa ei passaa matkaa ahnehtia, joten kuuden kilometrin lenkki sai riittää. Vaikka loppusuoran häämöttäessä harmitti, että hauskuus jo loppui. Joten jäi vielä niin sopivan houkutteleva hiihtonälkä, että eiköhän täti nähtäne suksimassa myös ensi viikonloppuna, jos säät vain suinkin sallivat.

Hiihdellessä oli oivaa aikaa ajatella asioita. Eniten mietin, että voi kun olisi mahdollista päivittäin päästä laduille, niin ehkä vyötärölle vuosien saatossa kertyneet mukavuusmakkarat ja laiskuusläskit saisivat kyytiä. Päivittäinen työmatkakävely (8 km) ei tässä iässä riitä pitämään naista tyttöaikojen mitoissa, varsinkin kun syöminen on ihmisen elämän harvoja huvituksia.

Kotosen talon lähellä ei hiihtolatuja ole vaan baanalle päästäkseen on ensin hurautettava autolla vähintään neljän kilometrin päähän. Palkkatyökin haittaa harrastuksia, kun parhaan päivänvalon aikaan pitää istua neljän seinän sisällä. Työnantaja toitottaa jatkuvista säästöistä ja vähentää väkeä sietämättömällä tahdilla. Me jäljelle jääneet suorastaan uuvumme työtaakkamme alle. Pitäisiköhän ilmoittautua vapaaehtoiseksi irtisanottavaksi? Olisi pakko pistää elämän palikat uuteen järjestykseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että tykkään työstäni täysillä. Mielelläni jatkaisin samaa hommaa eläkeikään saakka, mutta ympäröivän yhteiskunnan tapa hoitaa työllistymisiä ja työttömyyttä aiheuttaa ahdistusta. Nykyinen systeemi ei vain toimi.

Tapa työllistää ihmisiä puolen vuoden pätkissä on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton sekä työllistettäviä että vakituisessa työsuhteessa työskenteleviä ajatellen. Ne "onnelliset", jotka joskus ovat onnistuneet vakipaikan työarpajaisissa saamaan, puristetaan ja jauhetaan loppuun alta aikayksikön, mutta töiden järkiperäistämistä tai eläkeikää saa silti odottaa hamaan tulevaisuuteen, joten eläkkeelle pääsee vasta kun on jo kuollut. Puolen vuoden työllistämispätkän aikana työllistettävän olisi tarkoitus vakuuttaa työnantaja pätevyydestään. No, vaikka kuinka olisi pätevä, hyvä ja mukava, pestiä ei jatketa vaan otetaan loputtomasta työttömien työllistettävien jonosta uusi opetettava. Sehän on työnantajalle halvempaa. Koko touhu on keinotekoista tilastojen kaunistelemista ja inhimillisyys on unohdettu tyystin.

Ugh, olen puhunut. Ja sitten mukavampiin aiheisiin!

Automatkalla hiihtoladuilta kotiovelle tädin päähän pälähti ajatus letuista. Lettuja, hilloa ja kermavaahtoa, jopa olisi herkku! (Ja ettei vain tulisi kalorivajausta, nyt kun kerran tuli reippaasti sivakoitua raikkaassa ulkoilmassakin...)

Letunpaistoon ei täti kuitenkaan ryhtynyt, vaan työnsi uuniin pannaripellin. Pannariohje löytyi aikoinaan Kodin kuvalehdestä ja kun se vielä oli Pepin pannaria, ei meillä sen jälkeen muuta pannukakkuohjetta ole käytetty.


Omituista ja vallan merkillistä on, että meillä aina pannari kohoilee kumpumaisemaksi. "Kaukana jossain on pikkuinen mäki, siellä asuu Teletappi-väki" -höpötys on useinkin tullut mieleen pannukakkua katsellessa. Enkä ymmärrä kuinka on mahdollista, kun tytöt muinoin kertoivat, että heidän kaverinsa äidin pannari oli tasainen ja säännöllinen lätty. Millä kikalla pannarista saadaan litteä?


Kohoillutta tai ei, niin hyvältä maistui! Maistus varmaan sullekin!



12 kommenttia:

  1. Onneksi hiihtäminen on vapaaehtoista... Mielelläni omaan hitaaseen tahtiini lykkisin sekatyylillä, mutta kun täällä sitä tuntee olevansa vain tolan tukkona jos sinne eksyy. Parempi keskittyä pannarinsyöntiin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen hidas hiihtelijä. Vauhti ei ole pääasia vaan ulkoilusta nauttiminen. Tänään tosin en tullut (kumma kyllä) kertaakaan ohitetuksi, mutta itse ohitin pari vielä rauhallisempaan tahtiin lykkinyttä.

      Nyt olin hiihtämässä suositummalla ladulla. Itse kyllä viihdyn paremmin kaupungin toisella laidalla olevalla ladulla, jossa saa hiihdellä ylhäisessä yksinäisyydessään. Olisiko siellä teillä päinkin joku toinen latu, jossa saa mennä ihan omaan tahtiinsa?

      Poista
    2. Asun pahimmoilleen hiihtokeskuksen liepeillä...

      Poista
    3. Auts... teki mieli sanoa, että sitten reippaasti sekaan vain. Mutta tarkemmin ajateltuna en itsekään menisi. Himohiihtäjät ja pikakiitäjät saisivat olla ymmärtäväsempiä meitä sunnuntaihiihtelijöitä kohtaan.

      Poista
  2. Jospa miekin vaikka ens viikonloppuna siun kanssa ladulle eksyisin :) tai vaikka syömään vähän pannaria...

    VastaaPoista
  3. Pitäis varmaan itekkin hiihtää useemmin kun ne koulun pakkopullat, nyt kun talvi sentään lopulta tuli! Ei vaan tuu oikein ikinä lähettyä, mutta kun lähtee niin yleensä huomaa ettei se ollukkaan huono ajatus :)
    Hauskan näkönen tuo pannari, ja taas tuli nälkä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten se koululiikunta aina onkin yhtä pakkopullaa? Se oli sitä jo miun kouluaikana eikä mikään ole siinä vieläkään muuttunut. Muuten koulua kyllä kehitetään, joten on se ihme, ettei liikuntatunneista osata tehdä mukavia ja liikuntaan innostavia.
      Jos lähdettäis yhdessä hiihtämään, niin mie en varmaan pysyis siun perässä... ;)

      Poista
    2. Onhan toki rennompaa hiihtää omin päin missä tykkää, kuin tietyssä ajassa joku määrätty lenkki. Ja monet on kyllä sanoneet minulle että olen nopea kävelijä, mutta hiihto on kyllä oikeasti ihan toinen juttu! Jälleen voi käyttää esimerkkinä kouluhiihtoa: kävelen ehkä vikkelästi ladulle, mutta suksilla tulen aina ihan hännillä :D Lähetään vaan joskus suksimaan jos aikaa löytyy!

      Poista
    3. Olisikin kiva tehdä joskus yhteinen hiihtoretki. Katsellaan, jos löytyisi sopiva hetki ja tilaisuus. :)

      Poista
  4. "...vyötärölle vuosien saatossa kertyneet mukavuusmakkarat ja laiskuusläskit..." Just joo...noista mie kyllä haluan todisteita ennen kuin uskon. Toi pannari on hyvin persoonallinen Kotosen tädille sopiva pannari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usko pois, on minulla joskus ollut vyötärö. Jonnekin se matkan varrelle on kadonnut... Enkä ihmettele, kun pannari ja muut herkut niin hyvältä maistuvat :)

      Poista