Hiihtoherkkua ja pannaripäivä

Jipii, tänään pääsin pitkästä, pitkästä aikaa suksineni ladulle sivakoimaan. Alku tuntui tahmealta ja ehdin jo pelätä päätyneeni rapakuntoon. Hauislihakset protestoivat jouduttuaan yllättäen töihin ja täti jo vallan luuli tulleensa vanhaksi ja ikälopuksi. Vaan kun en periksi antanut, matkan teko alkoikin sujua sutjakasti. Näin aloitellessa ei passaa matkaa ahnehtia, joten kuuden kilometrin lenkki sai riittää. Vaikka loppusuoran häämöttäessä harmitti, että hauskuus jo loppui. Joten jäi vielä niin sopivan houkutteleva hiihtonälkä, että eiköhän täti nähtäne suksimassa myös ensi viikonloppuna, jos säät vain suinkin sallivat.

Hiihdellessä oli oivaa aikaa ajatella asioita. Eniten mietin, että voi kun olisi mahdollista päivittäin päästä laduille, niin ehkä vyötärölle vuosien saatossa kertyneet mukavuusmakkarat ja laiskuusläskit saisivat kyytiä. Päivittäinen työmatkakävely (8 km) ei tässä iässä riitä pitämään naista tyttöaikojen mitoissa, varsinkin kun syöminen on ihmisen elämän harvoja huvituksia.

Kotosen talon lähellä ei hiihtolatuja ole vaan baanalle päästäkseen on ensin hurautettava autolla vähintään neljän kilometrin päähän. Palkkatyökin haittaa harrastuksia, kun parhaan päivänvalon aikaan pitää istua neljän seinän sisällä. Työnantaja toitottaa jatkuvista säästöistä ja vähentää väkeä sietämättömällä tahdilla. Me jäljelle jääneet suorastaan uuvumme työtaakkamme alle. Pitäisiköhän ilmoittautua vapaaehtoiseksi irtisanottavaksi? Olisi pakko pistää elämän palikat uuteen järjestykseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että tykkään työstäni täysillä. Mielelläni jatkaisin samaa hommaa eläkeikään saakka, mutta ympäröivän yhteiskunnan tapa hoitaa työllistymisiä ja työttömyyttä aiheuttaa ahdistusta. Nykyinen systeemi ei vain toimi.

Tapa työllistää ihmisiä puolen vuoden pätkissä on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton sekä työllistettäviä että vakituisessa työsuhteessa työskenteleviä ajatellen. Ne "onnelliset", jotka joskus ovat onnistuneet vakipaikan työarpajaisissa saamaan, puristetaan ja jauhetaan loppuun alta aikayksikön, mutta töiden järkiperäistämistä tai eläkeikää saa silti odottaa hamaan tulevaisuuteen, joten eläkkeelle pääsee vasta kun on jo kuollut. Puolen vuoden työllistämispätkän aikana työllistettävän olisi tarkoitus vakuuttaa työnantaja pätevyydestään. No, vaikka kuinka olisi pätevä, hyvä ja mukava, pestiä ei jatketa vaan otetaan loputtomasta työttömien työllistettävien jonosta uusi opetettava. Sehän on työnantajalle halvempaa. Koko touhu on keinotekoista tilastojen kaunistelemista ja inhimillisyys on unohdettu tyystin.

Ugh, olen puhunut. Ja sitten mukavampiin aiheisiin!

Automatkalla hiihtoladuilta kotiovelle tädin päähän pälähti ajatus letuista. Lettuja, hilloa ja kermavaahtoa, jopa olisi herkku! (Ja ettei vain tulisi kalorivajausta, nyt kun kerran tuli reippaasti sivakoitua raikkaassa ulkoilmassakin...)

Letunpaistoon ei täti kuitenkaan ryhtynyt, vaan työnsi uuniin pannaripellin. Pannariohje löytyi aikoinaan Kodin kuvalehdestä ja kun se vielä oli Pepin pannaria, ei meillä sen jälkeen muuta pannukakkuohjetta ole käytetty.

Omituista ja vallan merkillistä on, että meillä aina pannari kohoilee kumpumaisemaksi. "Kaukana jossain on pikkuinen mäki, siellä asuu Teletappi-väki" -höpötys on useinkin tullut mieleen pannukakkua katsellessa. Enkä ymmärrä kuinka on mahdollista, kun tytöt muinoin kertoivat, että heidän kaverinsa äidin pannari oli tasainen ja säännöllinen lätty. Millä kikalla pannarista saadaan litteä?

Kohoillutta tai ei, niin hyvältä maistui! Maistus varmaan sullekin!