Vielä kerran mustikoita

Syyssunnuntain suloinen auringonpaiste houkutti tädin metsään. Mustikkametsään oli päästävä siksi, että edellisen kerran piti astioiden täytyttyä jättää muhkeat, makoisat marjat mättäille metsolan kontiolle. Tosin siinä vaiheessa en tiennyt asioivani samoilla apajilla karhuherran kanssa.

Siis polkaisin jälleen kerran vikkelällä fillarillani lapsuusmaisemiin. Kesän pyöräretket ovat aikaansaaneet sellaisen mystisen seikan, että aiemmin valloittamattomia vuoria muistuttaneet vastamäet ovat muuttuneet tuskin huomattaviksi mäennyppylöiksi... Kyllä pyöräily vaan on niin mukavaa!

Yllätin vallan vanhempani, jotka eivät tienneet odottaa metsävierasta. Sattui somasti, että kummityttö ja veljentyttö (vain yksi tyttö, johon molemmat määreet sopivat) oli kanalaumaansa kaitsemassa mummolassa myös. Kanat oli jo hoidettu, joten sain reippaan mustikankeruukaverin mukaani metsään. Toki isäkin lähti meitä kuskaamaan, mutta hän suuntasi puolukkaan.

Kummityttö oli marjassa ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että ollaan tasan sen verran aikaa, kun nuori marjastuskaverini jaksaa... Ja hänhän jaksoi! Meillä oli oikein rattoisaa ja marja-astiat täyttyivät aivan huomaamatta. Välillä poimittiin kauempana toisistamme ja ajattelimme vain omia ajatuksiamme. Välillä marjamestat olivat tosi lähekkäin ja jutustelimme leppoisasti niitä näitä.

Kummityttö oppi marjanpoimurin käytön hetkessä ja hänellä on kai luontainen kyky löytää loistavat marjapaikat. Eikä siinä kauan nokka tuhissut, kun viiden litran astia oli täynnä! Minulla oli mukana kymmenen litran ämpäri, enkä yhtä nopeasti saanut omaa astiaani täyteen. Mutta ei kummitytöllä mikään kiire ollut metsästä pois, vaan hän alkoi kuvata marjoja ja maisemia, minulla kun sattui olemaan kamera mukana. Kaikki tämän postauksen mustikkametsävalokuvat ovat siis veljentyttären otoksia minun Canonillani. Hienoja, vai mitä?

 

Pian pääsee puolukkaan! Samoilla seuduilla punertuivat jo puolukoiden kyljet.

Oli meillä hyvä päivä! Laatuaikaa kummilapsen kanssa, enemmän kuin mukavaa!

Eikä punamarjoilta voinut välttyä mustikoita rohmutessaankaan.

Hirmuisia möllyköitä!

Mustikoitahan en siis tarpeen vuoksi noppinut, vaan siksi, että poimiminen on niin rentouttavaa puuhaa. Ja olihan se mukavaa saada tasaluku täyteen, eli nyt olen tämän kesän aikana kantanut pois metsästä mustikoita 100 litraa. Näitä tarpeettomia marjoja tarjoilin Facebookissa halukkaille, mutta ainoa mustikkapulainen olisi löytynyt monen sadan kilometrin päästä, joten kuljetus olisi muodostunut ongelmaksi. Siispä telläsin marjoja pakastimeen ja osan jätin jääkaappiin itselle ja kuopukselle naminamimarjaherkuksi.

Tänään olin taas töistä tultua loputtoman väsynyt, mutta hurjalla tahdonvoimalla jaksoin kuitenkin värjätä kuopuksen kuontalon ja keittää perunahelmipuuroa, josta saa maanmainiota mustikkaherkkua. Tällä kertaa en jakanut sitä suoraan annosmaljoihin, vaan kokeilin yhden astian taktiikkaa.