Syysblues

Jos joskus neljään päivään mahtuu paljon tapahtumia, tunteita ja tunnelmia, niin nyt. Olen aivan läkähtynyt.

Koko hässäkkä alkoi keskiviikkoiltana, kun esikoisen kanssa porhalsimme Luotojärvelle yökuntiin. Siellä nukuimme sievästi vierekkäin yläkerrassa siinä sängyssä, jossa äitini vanhemmat nukkuivat viimeiset yhteiset vuotensa.

Torstaiaamuna ponkaisimme pirteinä hereille ennen kukon kiekumista. Minä painuin isän kanssa mustikkaan ja esikoinen ja äitini aloittivat hurjan piirakkapossakan. Parissa tunnissa isän kanssa saimme ämpärit ja poimurit kukkuroilleen muhkeita mustikoita. Metsästä oli poistuttava, vaikkei olisi raaskinut niin hyvästä marikosta lähteä. Äidillä ja esikoisella oli vielä piirakoita rypytettäväksi, joten minäkin ehdin niihin talkoisiin.

Kun mustikat oli siivottu (en ole ikinä yhtä roskaista sankkoa metsästä tuonut! Varvuissa oli lehdet putoamaisillaan ja niitä tuli kerätyksi enemmän kuin suotavaa.), palasimme kaupunkikotiin ja pikaisen pakkaamisen ja säntäilyn jälkeen olimme taas tien päällä. Tällä kertaa määränpää oli Klaukkalassa tätini ja hänen perheensä kotitalo. Sinne päätyi pakastimiin päivän mustikkasaalis ja osa piirakkapaljoudesta. Tädin koira oli vastassa heti, kun autolla kurvasimme pihaan.

Nukuttuamme yön oli edessä päivä, joka oli tullut vastaan aivan liian nopeasti. Päivä, joka sisälsi äitiyden ylpeyttä ja luopumisen haikeutta. Esikoinen saateltiin Helsinki-Vantaalle ja vilkutettiin hyvästiksi maailmanmatkaajalle. Lapsella on edessä vuoden au pair -pesti Lontoon lähellä Camberleyssä. Tiedän, että lapsi selviää ja tiedän, että hänellä on edessä upeiden mahdollisuuksien vuosi. Silti oli haikeaa ajatella, että omasta pikkuisesta on kasvanut järkevä, moneen kykenevä ja reipas ja rohkea aikuinen, joka ei enää "tarvitse" äitiä. Tiedän, että näin sen kuuluu mennäkin enkä oikeasti olisi iloinen, jos lapseni eivät uskaltaisi tai haluaisi kokeilla siipiään. Mutta äidin rakkaus on aina olemassa, olipa lapsi sitten lähikylässä tai maailman äärissä.

Sinne se lensi, kauas pois... Hyvää matkaa!

Lentokentältä matka jatkui ennestään tuntemattomaan osoitteeseen Espooseen. Navigaattorin opastamana päädyimme sutjakasti Heikintorille ja sieltä löytyi mekkokauppa Minna Lisa. Kuopus oli sinne jo etukäteen soitellut ja varannut sovitusaikaa. Hienoa oma-aloitteisuutta, varsinkin kun kaupassa ei puhuta ollenkaan suomea, vaan kommunikointi hoituu englanniksi. Kysehän oli siis vanhojentanssimekon metsästyksestä. Kaupassa ei saanut valokuvata ja lapsen mekko olkoon salaisuus helmikuulle saakka.

Kuopus valitsi sovitukseen kolme kolttua ja viimeisin oli mieleisin. Mukava juttu, että sama mekko oli sekä äidin että lapsen suosikki ja koska hintakin oli kohtuullinen, päästiin ihan kaupantekoon.

Mekko-ostosten jälkeen oli äidin vuoro päästä shoppailemaan. Siksi suuntasimme Viirin kirppikselle. Ihanan kärsivällisesti seuralaiseni odottivat, kun tutkin kirpputorin tarjontaa. Löytöjä keräsin koriin, mutta kerron niistä myöhemmin.

Lauantaillekin meillä oli etukäteen sovittua ohjelmaa. Oikeastaan lauantain ohjelma oli koko reissun liikkeellepaneva voima. Meidät oli näet kutsuttu kummitytön konfirmaatiojuhlaan. Kirkkoon sonnustauduimme kahdeksi. Konfirmaatiomessu oli Mikaelin kirkossa ja vaikka meillä oli navigaattori käytössä, ei meinattu osata oikeaan paikkaan. Onneksi olimme lähteneet liikkeelle hyvissä ajoin, joten meillä oli hyvin aikaa ihmetellä navigaattorin ohjeita. Lopulta löysimme parkkipaikan todella läheltä kirkkoa.

Juhla kirkossa oli sydämellinen ja lämminhenkinen. Aluksi pappi kertoi tarkkaan, mitä messussa tulee tapahtumaan ja kutsui kaikki kummit siunaamaan lapsia alttarille ennen ehtoollista. Sepä olikin jännittävää, sillä takaa päin tytöistä oli vaikea tunnistaa omaa kummilastaan, mutta kävin sukkelasti kurkistamassa tyttörivistöä edestä päin ja niin löytyi oma siunattava.

Kirkosta matka jatkui kummitytön kotiin kahvittelemaan. Meillä oli kunnia saada itse juhlakalu ja veljensä kyytiimme ja niinpä meillä olikin etupenkillä hyvin toimiva ihmisnavigaattori opastamassa juhlapaikkaan. Siellä tunnelma oli tiivis, lämmin ja mukava. Kummitytön pikkuveljet vuorotellen kävivät juttelemassa ja koko perhe huolehti vieraistaan niin, ettei pois olisi malttanut lähteä ollenkaan.

Tänään aamulla halusimme lähteä kohti kotia mahdollisimman aikaisin. Kuitenkin kello lähenteli jo kymmentä, kun Avensiksen keula kääntyi kohti itäistä Suomea. Lämpötila oli vilakka ja nuttu piti kiskaista päälle. Sumu leijui maiseman yllä.

Mennyt kesä oli yksi elämäni parhaista ja olen jo elokuussa kokenut luopumisen haikeutta. Nyt kotiin ajellessa ei voinut välttyä ajatukselta, että syksy on täällä. Peruuttamattomasti. Auringon noustua ja sumun hälvettyä sää oli lämmin, mutta silti syksyn tuoksuinen. Vahvan vihreät värit ovat vaihtumassa ruskean sävyiksi, lehtipuut vaihtavat ylleen syksyisempiä leninkejä, horsmat ovat lakanneet kukkimasta, sananjalat ruskettuvat. Koko maisema punertuu, kellastuu ja ruskistuu. Luonto valmistautuu talven tuloon.

Pelloilla näkyi joko kypsän raskaita viljan tähkiä tai puimurin jälkeensä jättämää kullankeltaista sänkeä. Monta puimuriakin nähtiin työssä. Maamieskin valmistautuu talveen.

Paluumatkalla pysähdyimme Mikkelissä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja käväisin sielläkin kirpputorilla. Löydöt olivat vähäisemmät kuin Viirin kirppiksellä, mutta jotain sentään nappasin mukaan, joten ei ollut hukkareissu. Käväisimme myös kahvilla sedän veljen perheen luona. Heillä piti ihastella pihan kauneutta.

Kotiin olisi osattu ilman navigaattoriakin, mutta toki se sai virkaansa toimittaa myös tutulla tiellä.

Reissussa on mukavaa, vaan kotiin on aina hyvä palata. Huomenna on palattava töihinkin, joten arki on oven takana.