Kotkotuksia

Hiljainen oli kylätie tänään aamupäivällä, kun pyörälläni kurvasin taas kerran lapsuus- ja nuoruusmaisemiin. Tällä kertaa matka sujui niin syviin mietteisiin vaipuneena, etten juuri huomannutkaan ajan ja matkan kulumista. Toivottavasti talvi lumineen ei saavu kohtakaan, sillä sitten on pakko luopua noista meditatiivisistä pyöräretkistä.

Tiesin jo odottaakin löytäväni kummitytön tie päästä. Meillä oli yhteisiä metsäretkisuunnitelmia. Sitä ei vielä oltu päätetty, mennäänkö marjaan vai sieneen vai muuten vain luontoon. Ennen metsään suuntaamista vietimme hauskan hetken pihamaalla kuvaten kaikkea mahdollista; kanoja ja kukkia lähinnä.

Kun kupumme oli killallaan äidin ja mummon mainiota muusia, hirvenlihapullia, kasvishöystöä ja sienisalaattia, lähdimme sulattelemaan lounasta metsän siimekseen. En osannut päättää, haluanko haalia puolukoita vai sieniä, joten kummityttö ehdotti, että tällä kertaa metsästäisimme sieniä, koska edellisen kerran marjastimme. Päädyimme etsimään myös pelottavaa noitakantoa, jonka kuvasin vajaa vuosi sitten sieniretkellä ja kuva päätyi silloin tänne blogiinkin. ("tänne blogiinkin" on linkki edellisen syksyn postaukseen. Minulla ainakaan se ei näy tekstissä mitenkään erilaisena, että heti hoksaisi kyseessä olevan linkin...)

Kanto löytyikin, mutta auringonpaisteisena päivänä ja hyvässä seurassa se ei ollut ollenkaan niin hyytävä ilmestys kuin edellisellä kohtaamisella. Kanto tuntui kutistuneenkin, muistin sen paljon suuremmaksi.

Suppikset yrittivät pysytellä piilossa eikä niiden paras aikakaan vielä ollut. Äiti sanoi osuvasti, että miten ne osaavatikin piiloutua hyvin, sillä vaikka ovat ihan näkyvillä, niitä ei silti näe. Monet löytämämme sienet olivat vielä pikkiriikkisiä. Jotain täytettä koreihin kuitenkin löytyi.

Tuntemattomia lilliputtisieniä kummitytön kämmenellä.

Äiti poimi jo puolukoitakin. Minun puolukkani ovat vielä metsässä.

Luulen, että minä ja kummityttö saimme parhaan saaliin kameralla. Oli hurjan hauskaa yhdessä etsiä toinen toistaan herkullisempia kuvauskohteita.

Sain korini täytteeksi suppisten lisäksi äidiltä kunnon kasan kantarellejä. Kotona olikin sitten kiva sienten siivous- ja paistopossakka, mutta on meillä nyt sieni poikineen menossa pakastimeen talven varalle. Siis sitä jo moneen kertaan mainostettua säilöntää jälleen!

Kun kävelimme pois metsästä, hauskuutimme itseämme ja toisiamme keksimällä pilvin pimein uusia kääpä- ja tattilajeja. Kääpiä keksittiin tosi paljon, mm. eläkääpä, menkääpä, ryypätkääpä, hörpätkääpä, hiihtäkääpä, lyhentäkääpä, pidentäkääpä, pienentäkääpä, viekääpä, hyppikääpä, venyttäkääpä, etsikääpä, nähkääpä, keksikääpä, ja vaikka mitä ihan loputtomiiin. Tatteja keksittiin vähemmän, mutta maistatti,, haistatti, puistatti, otatti, poistatti ja koitatti ainakin. Hauska päivä!