Vielä tulee kauniita päiviä

Monivuotinen mottoni on ollut, että vähintään kerran kesässä on fillaroitava Luotojärvelle eli suunnilleen ja suurinpiirtein sellainen 37 kilometrin kiskaisu. Tänä kesänä urotyö oli vielä tekemättä, joten nyt alkoi jo olla melkein viimeiset hetket, ellen sitten halunnut jättää pyöräilyä syksymmälle. En halunnut.

Kömmin peiton alta puoliunessa kuuden jälkeen lauantaiaamuna ja setä ihmettelemään, miksi ihmeessä tähän aikaan vapaapäivänä nouset...Oli suunnitelmasta ollut viikolla puhetta, mutta en kai ollut kuulostanut tarpeeksi vakuuttavalta ja vähän itsekin ihmettelin omia motiivejani. Onko järkeä? Ei, mutta välikö sillä, lähtisin silti.

Suunnilleen vaille puoli kahdeksan sitten nousin ratsulleni ja aloitin polkemisen. Tänä kesänä olen pyöräillyt nolottavan vähän ja epäilin jo, tulisiko matkasta tuskien taival. Onneksi pelko oli turha. Sää suosi, matka joutui ja olo oli huoleton. Vähän kyllä arvelutti, jos edellisenä päivänä työmatkalla vasemman jalan nimettömään varpaaseen iskenyt suonenveto uusisi ja uusihan se. Kun matkasta oli takana vähän yli puolet, piti nousta pyörältä hetkeksi vaivaa taltuttamaan. Koetin painaa jalkaa maahan ja kun se ei auttanut, riisuin kengän ja hieroin koipeani. Ei auttanut. Tovin talutin pyörää, ja se vähän auttoikin, mutta ei kipu kokonaan lauennut. Kävellen matka joutui hitaasti, joten päätin että kestän kivun ja poljen perille sinnikkäästi. Vähän ennen perille pääsemistä myös oikean jalan nimetön varvas kramppasi, mutta sekään ei saanut tätiä pysähtymään.

Vajaat kaksi tuntia vietin tien päällä ennen kuin olin perillä  ja kello oli himpun yli yhdeksän. Äidin upeat kesäkukat tervehtivät tulijaa.

Sisällä oli menellään hirmuinen piirakkapossakka ja ilokseni ehdin talkoisiin rypyttäjäksi.

Kun piirakat oli tehty, isällä oli vielä tekemistä ennen kuin voisimme lähteä yhdessä metsään. Sillä aikaa minä piipahdin pihalle kamera kaulassani ja suunnistin äidin kukkapenkin liepeille. Siellä oli paljon perhosia, mutta kuviin näitä siivekkäitä ei ollut kovinkaan helppoa vangita.

Nokkosperhonen? Ei... Karttaperhonen? Ei... Hei, ohdakeperhonenhan se siinä!

Amiraaliperhonen ujona siivet supussa

Tässä tämä amiraalimme jo vähän rohkaistuu kauneuttaan esittelemään.

 

Pakoon!

Kukissa pörräsi hyönteisiä ihan ruuhkaksi asti. Silti oli ihan ihme, jos onnistui useamman lentäjän vangitsemaan samaan otokseen. Pari kertaa onnistuin!

Välillä pistäydyin nappaamassa kuvan isän auringonkukkapellosta. Siellä kukoistetaan huomattavasti runsaammin kuin omilla viljelyksilläni.

Taas takaisin pyydystämään perhosia kameralla. Nyt paikalle oli lennähtänyt myös sitruunaperhonen.

Ohdakeperhosen siipien alapuoli on todella taidokkaan kaunis!

Tälle ruohikossa lymyilleelle perhoselle en tiedä enkä löydä nimeä. Kuvakaan ei ole oikein hyvä.

Oho, tarkennus ei osunut ihan kohdalleen, hupsis.

Pian jo olikin aika hypätä kumisaappaisiin ja suunnistaa saloille. Mustikkametsälle oli isän ja tyttären mieli. Isä oli edellisenä päivänä käynyt etsimässä uuden saalistuspaikan sillä edellinen mesta alkoi olla jo tyhjiin kaluttu.

Uudessa paikassa oli isoja ja hyvälaatuisia marjoja, mutta harvassa. Loihen lausumaan ääneen ajatukseni: "Onpa hyviä marjoja, mutta näitä sais vaan olle enemmän!" ja kas! Heti niitä löytyikin oikein kunnon esiintymä!

Iloisena ja touhukkaana kyykin mättäillä ja välillä aina ylistin marjojen määrää. Isä itsekseen ihmetteli, kuinka olin vähään tyytyväinen. Hän oli noin kymmenen metrin päässä astioineen, mutta marjamäärä ei ollut ollenkaan yhtä ruhtinaallinen kuin minun palstallani sattui olemaan.

 

Kun minun superpaikastani oli saalis haalittu astiaan, marjat vain yksinkertaisesti loppuivat, vaikkei sankko ollut kuin vasta vähän yli puolillaan. Melkein jo luovutimme ja palasimme kotiin kesken kaiken. Ensin minä kiersin pitkin metsää uutta apajaa etsimässä, mutta turhaan. Isä vielä mietiskeli, kävisikö hän toisessa suunnassa, vaikka epäilikin sen turhaksi ja minä yllyttämään, että käy nyt, jos sieltä vielä saalista saisimme. Ja niin vain isä löysi jälleen antoisan marikon, jotta saimme kippomme sen verran täysiksi, että kehtasimme pystypäin tuville palata.

Saaliin siivoaminen oli oma operaationsa, sillä hyvien marjojen joukkoon olimme poimureillamme haalineet aika kasan jo yli-ikäisiä tai hyönteisten vioittamia marjoja. Onneksi poimurin sisällöllä sai paikattua vajetta, joka sankoon tuli siivotessa.

Kotiin ei tarvinnut fillaroida, sillä setä tuli ystävällisesti hakemaan minut, pyörän ja päivän saaliin kotiin autolla. Voi olla, että olisinkin ollut ihan rättipoikkinaatti, jos olisin vielä urakoinut itseni ja kaikki tavarani kaupunkiin pyöräillen. Lähtökyytiä odotellessa vielä nappasin viimeiset syyskuvat pihalta ja puutarhasta.

Tolkuttomasti tulee vanhemmille omppoja!

Sillä aikaa kun me isän kanssa kyykimme pitkin metsiä, äiti oli poiminut pihassa pensasmustikoita ja vadelmia kippoon ja nämäkin aarteet sain mukaani. Pakastin molemmille tyttärille terveisiä mammulta ja ne, mitkä eivät pakastusrasioihin suosilla mahtuneet, söin parempiin suihin luonnonjugurtin kera. Nam!

Sinne jäi viljapelto tyynesti aaltoilemaan, kun Kotosen sakki kaasutteli kohti kaupunkia ja muita puuhia. Viikonloppuun on sisältynyt sopivasti kulttuuriakin, siitä seuraavalla kerralla lisää.