Viime päivänä meitä on hellinyt niin hieno kevätsää, että ihmeesti on kevätaurinko herätellyt suomalaiset mörrimöykyt ulos kotikoloistaan turuille ja toreille nauttimaan heräävästä keväästä. Tädillä on ollut keväistä pilkettä kameran tähtäimessä (kännykameran), sillä ihan puoliväkisin on muistikortille taltioitunut pari keväistä otosta, joissa esiintyy pari omituista otusta...
Ensin tässä kotikadulla oli vesi maalannut katuun lätäkköpojan, joka selkä takakenossa ihailee auringon kiloa.
Samalla työmatkakävelyllä pankin kulmalla, lähtevän postin postilaatikon vierellä kökötti apeana aurinkoa kohti vikisevä, pikkuhiljaa sulava lumikoira.
Yhtenä aamuna, kun ei ollut lähtevää postia laatikkoon kiikutettavana, oikaisin töihin Piispanmäen kautta ja mäkeä alas laskeutuessa hämmästelin pitkiä koipiani.
Pikkuruisesta tytön tylleröstä saakka minulle on muistettu puoliksi huumorin varjolla kertoa, että kyllä on tytöllä paksut jalat. Niistä melkein kompleksin itselleni rakentelin, mutta nyt en enää ihan jokaisena päivänä jaksa asiaa murehtia. Onhan noilla ratapölkyillä sentään tähän asti päästy ja päästänee vastakin. Vaan jos olisi kuvan kaltaiset säihkysääret, voisi housukaupoilla tulle eteen tenkkapoo.
No, oli jalat sitten pitkät tai pätkät, työkenkiä tarvitaan aina töissä. Jalkineet ovat kuluvaa käyttötavaraa ja siksi silloin tällöin uusittava. Edelliset pistokkaani ostin vuosia sitten Prisman alehyllystä ja olin hyvän tovin ylen tyytyväinen ostokseeni. Kengät olivat mukavat jalassa, hiljaiset käyskennellä, hyvännäköisetkin ja talvella lämpimät, kesällä viileät. Voiko tällaisia jalkineita oikeasti edes olla?
Olen yrittänyt venyttää näiden jo melkein rakkaiksi käyneiden kenkien elinikää jo kohtuuttoman kauan. Väri on muuttunut, sisäpohja likaantunut, saumat ratkeilevat ja pohjakin murenee.
Viime viikolla olin sedän mukana kenkäkaupassa ostamassa puoliskolle kesäkenkiä. Jotenkin siinä meni käymään niin, että tulimme kaupasta ulos toki niiden kesäkenkien kanssa, mutta myös minun sormikoukussani roikkui muovipussi. Uudet työkengät!
Kahden päivän koekäytön jälkeen totean: johan tuli hankittua paahtimet! Ja ääntä piisaa... kannat läpsyvät kantapäihän kuin varvassandaaleissa konsanaan. Mutta koska en todellakaan aio sijoittaa heti uusiin työtohveleihin, näiden kanssa sitä nyt sitten on elettävä. Niin kauan kunnes sukkamehun tyrmäävä lemahdus äityy liian kamalaksi. Ja siihen ei noilla lämpimillä kauan mene!
Mitenkään kevään mörrimöykkyihin, kenkiin tai työjalkineiden hienhajuun liittymättä kerron tässä samalla, että Kotosen kulturelli tätykkä taas pistäytyi sivistymässä. Tosin kuopuksella oli osansa tässä hauskuudessa, hän kun oli yksi esiintyjistä.
Töiden jälkeen viirailin kaupungilla ja odottelin tapahtuman alkamista. Ensin ihmettelin Kympintorin kirppistarjontaa ja jotain ostinkin. Olkoon ostokseni toistaiseksi suuri pieni salaisuus. Kirpputorin jälkeen kolusin läpi tavallisia kauppoja, mutta en ostanut kuin oranssit kettusukkahousut kuopukselle esiintymistä varten eikä niitä lopulta edes olisi tarvinnut... Pelkäsin vatsani ryhtyvän äänekkäästi protestoimaan liian pitkää ruokailuväliä kesken konsertin, joten ohijuostessa kävin nappaamassa Subista murkinaa. Ja kahvia.
Sitten olikin jo aika siirtyä musiikkiopiston Melartin-saliin varaamaan hyvää istumapaikkaa.
Konsertin kohderyhmän keski-ikä ei ollut korkea. Olihan meitä keski-ikäisiä tätejä paikalla jokunen, mutta tämän konsertin suurin kuulijakunta olivat alle kouluikäiset lapset ja heidän nuoret vanhempansa. Eipä olleet vanhoja laulajat ja soittajatkaan, mutta ilo oli katsoa sitä esiintymisen riemua. Kuulimme 30 eri esitystä ja taiteilijoita oli suunnilleen saman verran tai vähän enemmän. Silti konsertti kesti vain tunnin, sillä yksittäiset esitykset olivat nopeasti ohi.
Vaikka tilaisuus eteni ripeästi eikä kestänyt loputtomiin, kyllä huomasi, että paikalla oltiin vasta opettelemassa konserttietikettiä. Mekkala salissa nousi noin puolivälissä sellaiseksi, että juontajan piti puuttua asiaan ja ohjeistaa, että jos joku pienemmistä väsyy, salin ulkopuolelle voi mennä rauhoittumaan. Harmillisesti tämän hälinän alle jäi mm. yksi konsertin loppupuolen helmistä eli pienen pianovirtuoosi-Olgan soittama herkkä, kaunis ja taidokas Bortkiewitzin Perhonen.
Osa yleisöstä älysikin poistua vähän tämän jälkeen ja saimme rauhassa nautiskella mm. nuoren miehen, Konstan, harmonikalla taituroimasta H. Mancinin Baby Elephant Walk -kappaleesta ja konsertti loppui vallan mainioon Mikki-Hiiri merihädässä esitykseen.
Enkä ole yhtään puolueellinen, kun sanon, että ehdottomasti yksi konsertin hienoimmista lauluista oli oman kuopuksen kuulaasti ja kauniisti tulkitsema Ketunpojan kirje kuulle. Pianon takana säestäjänä istui pieni Sanni ja laulamassa mukana olivat nuoret laulajat Olga ja Jere. Ihania olivat kaikki!
