Museossa

Että oli harmaa päivä! Nukuin tapojeni vastaisesti yhdeksään saakka ja väitän se johtuneen siitä, ettei päivä valjennut ollenkaan. Synkkää tai ei, olin tälle päivälle järjestänyt monta puuhaa. Aamupalan jälkeen käynnistin pyykkikoneen ja jatkoin kuopuksen kaulaliinan väkertämistä. Samoihin aikoihin ruskistin karjalanpaistilihat ja pistin paistin uuniin. Kun ruoka oli hautumassa uunissa, vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin Riihisaareen maakuntamuseolle tutkimaan vanhoja koiravalokuvia.

Syksyn sää oli ankea. Onneksi sentään jokunen kaunis näkymä tuli kävelijää vastaan.

En ollut aivan varma, että onko koko museo tänään avoinna. Netistä tutkin aukioloaikoja, ja niiden perusteella arvelin pääseväni ovesta sisään. Linnankadun liepeillä jo tuli vastaan ensimmäinen kyltti, joka rohkaisi mieltä.

Museorakennuksen vierustat on kaivettu auki ja koko ympäristö oli suurta työmaata.

Erityisesti minua houkutteli nyt museoon valokuvanäyttely Koirat kuvissa. Näyttelyyn liittyy myös kiva valokuvauskilpailu. Käykäähän kaikki katsomassa kilpailuun lähetettyjä kuvia ja äänestäkää suosikkianne! Kilpailusivulle pääset tästä (klik).

Ilahduttava yllätys oli, ettei minun kaupungin työntekijänä tarvinnut pulittaa senttiäkään päästäkseni nauttimaan museon tarjonnasta. Pikaisesti kävelin läpi perusnäyttelyn, jonka olen nähnyt monia kertoja.

Yläkerrassa on vaihtuvat näyttelyt, joten suunnistin sinne seuraavaksi. Ensin ihmettelin taidenäyttelyä. Ihmettelin siksi, että ymmärtääkseni seinillä olisi pitänyt olla kahden eri taiteilijan töitä, mutta löysin vain toisen työt... Esitteet olivat paikoillaan, mutta kun kotona tutkin asiaa Internetin syövereistä, kävi ilmi, että Leila Tanskasen mustaliitupiirrokset näyttelyssä Metsän pimeys ei pelota, olikin jo korjattu pois. Näyttely oli jo päättynyt.

Abstrakti taide ei avaudu minulle. Jos joskus luulen hoksaavani, mistä työssä on kysymys, olenkin tulkinnut teosta aivan väärin. Näissäkin Kaija-Leena Hännisen Matka yöhön -näyttelyn teoksissa ei ollut minulle päätä ei häntää. Tai joitakin kuvittelin ymmärtäväni, mutten ehkä kuitenkaan... Alla olevan oikeanpuoleisen työn kuvasin, koska se jotenkin kuvasti omaa olotilaani tässä masentavan marraskuun alussa. Toivon hahmon kulkevan valoa kohti eikä siitä poispäin...

Mustien töiden jälkeen päädyin iloisempiin tunnelmiin. Isoon koirankoppiin saisi mennä ihminenkin käymään ja tällä kertaa näyttelytiloihin ovat tervetulleita ihmisen parhaat ystävätkin. Ne nelijalkaiset. Lapsille oli iloa tarjolla, sai loruilla koirista tai värittää koirakuvia.

Väritystöiden välittömässä läheisyydessä olikin retkeni pääkohde eli koiravalokuvat. Pieni, mutta sympaattinen kokoelma! Tässä muutama makupala:

Välillä sitä ihminen haksahtaa epäolennaisiin asioihin. Eli tällä kertaa ihastelin näyttelyjen ohella museon kauniita ikkunoita ja niistä näkyviä maisemia:

Etukäteen en olisi uskonut, mutta museokäynnin mielenkiintoisimmaksi osioksi osoittautui Höyryt Saimaalla - Museolaivojen juhlavuoden näyttely. Siinä oli käytetty paljon liikkuvaa kuvaa ja historiaa oli kekseliäästi tehty eläväksi. Lapsille oli oma (pallo)meri laivoineen.

Itse juurruin katsomaan äärimmäisen kiehtovaa vuonna 1956 kuvattua dokumenttifilmiä halkojen proomukuljetuksesta Saimaalla. Kuinka rankkaa ja vaativaa työtä ja kuinka hienoja maisemia! En voinut olla ihailematta taitavia lastaajia, jotka kapeaa lankkua pitkin työnsivät yksipyöräisiä, raskaita ja kiikkerän näköisiä täyteen lastattuja vaunuja proomuun.

Hupaisinta oli, kun dokumentti näytti työmiesten saunomista päivän päätteeksi. Saunaan painuvat miehet olivat kuin koottu kahdesta eri ihmisestä. Yläosat olivat mustiksi paahtuneet, mutta navasta alaspäin ukot olivat kalpeita kuin kalkkilaivan kapteenit.

Kun avasin museon painava ulko-oven päästäkseni taas takaisin nykypäivään, huomasin tihkusateen lakanneen ja aurinkokin yritti kurkistella pilvien lomasta.

Nälkä alkoi jo ahdistella, joten kipaisin kohti kotia kipin kapin. Sen verran matkan varrella jarruttelin, että ennätin napata kuvan vängän värisestä ruusupuskasta.

Kotona laitoin pikaisesti perunat kiehumaan. Lihapaisti oli mukavasti kypsynyt uunin lämmössä museoretkeni aikana. Raastoin lisukkeeksi meheviä kotimaisia porkkanoita ja kylläpä ruoka maistuikin!

Kupuset killallaan oli hyvä mennä sedän kanssa käymään kaupassa. Olinhan saanut päähäni, että eilen koverretut kurpitsan sisukset piti tänään paistaman kupritsapiiraaksi.

Kurpitsapiirakan ohje löytyi täältä (klik). Pumpkin pie kuulostaa kielellä leikkivän korvaan paljon veikeämmältä kuin kotimainen kur pitsa piirakka. En koskaan aiemmin ole pumpkin pietä tehnyt. Karvaana muistona kun kummittelevat lapsuuden etikkaiset kurpitsasäilykkeet...

Eilen jo keitin kurpitsan pehmeäksi ja soseutin sauvasekoittimella. Kauniin keltainen sose sai jäähtyä rauhassa tähän päivään. Kun kaupasta oli haettu puuttuvat tarvikkeet, pääsin aloittamaan puuhan. Resepti oli helppo ja nopea, mitä nyt ihmettelin sitä, että taikina piti käyttää pakastimessa... Täytteeseen laitetut kerma ja mausteet muuttivat kauniin keltaisen täytteen epämääräisen piparitaikinan väriseksi. Ja ylläripylläri: piparilta koko valmis komeus sitten maistuikin!

Tylsän ruskean piirakan halusin koristella jotenkin. Mielellään helposti ja yksinkertaisesti... Onneksi muistin, että olin jostakin alelaarista poiminut mukaani tällaisia sabluunoita:

Hups, tomusokeria!

Aika veikeä!

Pirteä hymynaamapiiras pehmeällä piparinmakuisella täytteellä ja kyytipoikana kermavaahtoa. Ei pöllömpää!

Myös eiliset suppikset leivoin piirakkaan. Ohje oli sama kuin viikko sitten, joten ei siitä sen enempää. Herkuttelemisiin!