Täydellinen syyspäivä

Olipa onnellinen viikonloppu, sillä koko perhe oli pitkästä aikaa kasassa. Siitä kiitos tyttöjen serkulle, joka meni naimisiin, järjesti häät lauantaiksi ja kutsui meidätkin kaikki mukaan juhlimaan. Tätä ei meistä kukaan halunnut jättää välistä, joten molemmat tytöt järjestivät itsensä paikalle. 

Koska tytöt tulivat torstaina ja minulla oli perjantaina vapaapäivä, oli meillä oiva tilaisuus autoilla Luotojärvelle tapaamaan vanhempiani, metsäilemään ja sieniä etsimään. Syyspäivä pisti parastaan, aurinko paistoi, oli hämmentävän lämmintä ja alkavan ruskan värittämässä maisemassa saimme samoilla kuin taulussa.

Kuopuksen kaupunkilaiskoirilla ei ole useinkaan mahdollisuutta kirmailla vapaina sydämensä kyllyydestä. Nyt kun kiinnipitoaika on ohi, annoimme koirien kulkea metsäautotiellä ilman taluttimia ja voi että ne nauttivat! Sitä pikaspurttien ja sadan metrin ennätysten määrää!

Varsinkin pentu juoksi kieli viipottaen ihan höperönä. On se ihana!

Vanhempi koira oli viisaampi. Ei se viitsinyt pinkoa luoksemme joka kutsusta, kun tiesi, että matka jatkuu kuitenkin koko ajan eteenpäin.

Lehtipuilla on jo syysmekot yllään.

No löytyihän niitä sieniäkin lopulta. Tätä kaunotarta emme tosin poimineet mukaamme.

Kun saavuimme kunnon kantarelliesiintymän äärelle, piti pitää koirille käskynjako.

"Näiden keltaisten sienien yli ei sitten rynnistetä täyttä laukkaa, onko selvä?"

Siinä ne nätisti napottavat käskijää silmiin, mutta tottelemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Eihän sitä hurjassa juoksuvauhdissa millään kerkeä koipiinsa katselemaan, joten saattaa siinä joku kantarelli tulla juostuksi kumoon.

Kantarellikatse ja suppissuunistus tuotti tulokseksi myös yhden koivunpunikkitatin. Sitä ei loppujen lopuksi kukaan halunnut. Mitä sitä yhdellä, enemmän niitä olisi pitänyt olla.

Sää oli niin täydellinen, että sienimetsästäjät välillä unohtuivat tähyilemään taivaalle. Helsingissä majaileva esikoinen huokaili sään ihanuutta niin, että itsekin jo kyllästyi saman levyn toistamiseen.

Karvarouskuja ja haapasieniä oli metsässä niin että livetti. Ne saivat meiltä jäädä sinne edelleen odottamaan muita poimijoita. Ja tämäkin kärpässieni jätettiin paikalleen.

Kantarellit yrittivät piiloutua, mutta keltaisissa koltuissaan näkyivät isompienkin roskakasojen alta.

Metsässä on ihmeellinen taidenäyttely. Silmä löytää aina uutta kaunista katsottavaa. Näitä sieniä vain ihasteltiin, mutta ei poimittu, vaikka ne kovasti yrittivät näyttää kantarelleiltä.

Lisää piileskeleviä keltavahveroita.

Mitä lie kantosieniä... Ei poimittu.

Paluumatkalle käännyimme ennen kuin metsäautotie oli edes lopussa. Olimme jo samoilleet metsän siimeksessä pitkät tovit ja halusimme palata tuville niin, että ehtisimme jutustella isän ja äidin kanssa ennen kuin palaisimme takaisin kaupunkiin.

Paluumatkalla koukkasimme suppilovahveroapajille tarkastamaan tämän hetkistä tilannetta. Siellähän oli sienipopulaatio vallan innokkaasti noussut maan pinnalle!

Pienet sienet saivat jäädä varttumaan suuremmiksi, mutta jo osa herkuista piti korjata talteen. Pieni vihreä toukka tuli poimituksi myös. mutta sen me jätimme kuitenkin metsään.

Ihan kelvollisen saaliin saimme. Korissa on minun löytöni ja samanmoinen määrä sieniä löytyi myös esikoisen keltaisesta ämpäristä. Monta herkullistaa ateriaa näistä talven tullen kokkaamme, nam!

Sillä välin kun me tytöt sienestimme, isä oli käynyt raapaisemmassa sankollisen puolukoita meille lahjaksi. Ihana yllätys! Niitä olen syönyt sellaisenaan, keittänyt hilloa ja huomenna keitän vielä kesäkurpitsan kanssa lisää hilloa. On tämä syksy yhtä yltäkylläisyyden aikaa!