Sienestin sunnuntaina

Joskus sitä saa päähänsä pinttymän. Tai aika usein minulle käy niin. Sitten siitä pinttymästä ei vaan pääse irti vaikka kuinka järkeilisi. Viime viikolla keksin päähäni sienestyspinttymän. Kantarellien jäljille olisi päästävä. Muuten ei mistään tulisi mitään.

Asiaa vaikeutti asteen verran se, etten kaupunkiympäristössä tunne saalistuspaikkoja ja kunnon apajille päästäkseni olisi suunnattava nuoruusmaisemiin. Sedälle napsahti yövuoronakki, joten hänellä sekä lauantai että sunnuntai menisi pitkälti unten mailla. Ei olisi edes kyytiä tarjolla.

Lauantai menikin sujuvasti muissa puuhissa, mutta sunnuntaiaamuna sieniajatus ei jättänyt rauhaan. Oli siis hypättävä pyörälle ja fillaroitava isän ja äidin luo. Paikalle tupsahtamiseni oli vanhemmille aikamoinen yllätys.

Mutta metsään pääsin ja saalistakin sain. Järkkäriä raahasin mukanani sinnikkäästi, vaikkei erityisen kuvauksellisia kohteita vastaan tullutkaan. Kun vihdoin aioin ottaa ensimmäisen kuvan, hämmästys oli käsinkosketeltava... aparaatti ei inahtanutkaan. Hetken hämmennyksen jälkeen oivalsin: akku oli laturissa kaupungissa kotona ruokapöydällä! Aika kummaa, ettei kaukolataus toiminut... Onneksi oli mukana kännykkä!

Kärpässientä en koriini poiminut, vaikka Iso härkä -kirjassa Tenho ja lappalaisnoita pääsivät hurjalle matkalle matkalle kärpässieniä syömällä. Mutta enpä mitään hallusinaatioretkiä tässä kaipaakaan, normaalielämä on ihan tarpeeksi extremeä.

Metsätiellä näkyi jo aavistus syksystä. Mutta jännittävintä oli, että tuolta mutkan takaa löytyi metsästäjä pyssyineen. Porukka oli karhumetsällä ja sain kuulla, että koira oli neljänsadan metrin päässä menossa. Jotenkin syvemmälle metsään meneminen ei enää yhtään houkutellutkaan. Onneksi ihan vieressä oli yksi hyvistä kantarellipaikoistani ja metsästäjälle ilmoitin, että otan vain mahdollisen saaliini nopeasti mukaan ja palailen sitten takaisin päin omia jälkiäni. Hän lupasikin ilmoittaa,, jos koira alkaisi pinkoa suuntaamme. Olisihan se ollut aika ainutlaatuista, jos olisin sattunut juuri karhun kaatumispaikalle, mutta onneksi en kuitenkaan sattunut. Naaraskarhu oli jo kaadettu, urosta vielä jäljittivät.

Karhua en nähnyt, mutta kantarellejä löytyi kyllä.

Melko erikoisen näköinen sieni löytyi myös, vähän kuin kukka.

Yksi lenkki isän kanssa mökkimaisemissa sieniä etsimässä ja toinen lenkki äidin kanssa toisessa suunnassa samassa puuhassa ja kirpputorilöytökorini alkoi olla jo ääriään myöten täynnä.

Pari herkkutattiakin löytyi.

Yksi kantarelli oli ihan jättiläinen kooltaan. Kuvaan valikoitui lisäksi pari paljon pienempää yksilöä, mutta tulitikkulaatikko antaa sienen koosta jonkinlaista osviittaa.

Yhdet pikkuiset sienikaksoset olivat niin somat, että ne oli kuvattava ihan erikseen.

Muuten mukava päivä, mutta ehkä olisi kannattanut miettiä. millaisen työmaan itselleni saalistaen haalin. Sienien putsaaminen, hauduttaminen ja pakastaminen oli sitten oma possakkansa ja siinä  työpöydän ääressä jalat kivistäen seisoskellessa mietiskelin, että kaikenlaisista höperyyksistä sitä ihminen kärsii. Silti teen samat höperyydet taatusti vielä uudelleenkin. Metsäily on niin kivaa ja rentouttavaa!