Pronssitähti

Nyt kyllä pääsi Paula Havaste hämmästyttämään. Loistavan Vihat-sarjan jälkeen tänä syksynä ilmestynyt Pronssitähti on jotain ihan muuta kuin vahvan ja napakan naisihmisen seikkailut Suomen (ja vähän Tukholman ja Tallinnakin) varhaishistoriassa 1100-luvulla. Vaikka ajallisesti ollaan lähempänä nykypäivää, ei toisen maailmansodan jälkeiseen neuvostoajan Viroon solahtaminen suju yhtä kivuttomasti kuin Kertten seikkailuhin muinaisuudessa.

Vihat-sarjan visuaalisesti lumoavien kansikuvien jälkeen Pronssitähden mustanpuhuvuus häkellyttää ja kunnon lukuromaanien jälkeen tämän teoksen "laihuus", 208 siuva, hämmentää.

Kirja on varsinkin Villemin, runoilevan talonpojan, mutta myös Viljan, Villemin vaimon tarina. Tai ei... ei heidän tarinansa, vaan lyhyt katsaus erääseen kesäiseen tapahtumaan. En haluaisi olla ikävä ihminen, mutta jotenkin tuntuu, että tämä Pronssitähti oli vähän kiireellä koottu välipalanen. Helppo ja sujuva kerronta kyllä kuljettaa juonta jouhevasti eteenpäin, mutta kirja loppui ennen kuin kunnolla päästiin vauhtiin.

Viljan ja Villemin elämä on tuiki tavallinen tavallisten, inhimillisten ja hyvien, mutta niukkuudessa elävien, ihmisten tarina. Villem on mieheksi pehmeä ja kiltti, vähän yksinkertainenkin, ehkä. Maalaisserkku joutuu kaupungissa runokilpailupalkinnonhakureissulla pilkan kohteeksi, mutta on niin hyväntahtoinen itse, ettei oikein edes ymmärrä tilannettaan. Onneksi pakalla on Viljan täti Anna, joka pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.

Jotenkin en saanut tämän kirjan lukemisesta kunnollista otetta. Ryyppäjäisiä ja viinahuuruisia juhlia en ymmärrä enkä arvosta ja sellaisiinhan Villem-parka joutuu. Ehkä en vain osannut asettua virolaisen runoilijamiehen nahkoihin ja siksi katselin kirjan tapahtumia häkeltyneen ja vähän vastahankaisen ulkopuolisen silmin.

Viron historia on kirjoittajalla hyvin hanskassa ja tarinankerronnan lahja häneltä myös löytyy. Pronssitähti vain ei noussut suosikikseni, vaikka kelpo kirja olikin. Elämään suhtaudutaan kirjassa hyvin toiveikkaasti ja myönteisesti eikä ikävillä asioilla mässäillä.

Vilja on esimerkillinen vaimo, äiti ja miniä, joka jaksaa dementoituvaa anoppiaan hoitaa mutkattomasti ja arvostaen. Lastaan Vilja tuutii ja ruokkii raukkaus rinnassaan ja sormenpäissään. Miehensä on hajamielinen taiteilija, josta Vilja pitää huolta kuin äiti. Tämä asetelma, haihattelijamies ja kaikesta vastuunottava vaimo ärsyttää. Aikuisen miehen pitäisi ottaa vastuu omista tekemisistään ja olla vankka tukipilari ja apu perheelleen. Tuskin yksikään nainen toivoon saavansa puolisostaan yhtä huolehdittavaa lasta lisää.

Vilja on osaansa tyytyväinen ja osaa nauttia onnestaan, vaikka mielessä painaa ja pelottaa pikkutyttönä tekemänsä teot. Vilja on silloin pelastanut opettajansa, mutta miehittäjät eivät siitä mitään tiedä. Silti pelko paljastumisesta on alati läsnä.

Kirjassa on Karkki Havasteen piirroksia lukujen alussa. Ne ovat sympaattisia, eläväisiä ja somia. Ja jo ensimmäistä lauseesta pääsee tunnelmaan ja tarinaan mukaan.

Kannattiko lukea? Kyllä kannatti, vaikkei kirja parasta Havastetta ollutkaan. Saa siitä vähän uutta perspektiiviä Viron historiaan ja kanssaihmisten elämään. Emme me oikeastaan voi tietää, mitä naapurissa tapahtuu.