Leppoisa lepopäivä! Eilen oli työpäivä, joten tänään on viikon ainoa kotipäivä. Siitä otinkin sitten kaiken irti! Minullehan lepopäivä on sitä, että saan tehdä asioita, joita haluan ja jotka tuottavat iloa.
Aamupäivällä kävelin pihalla nauttien kauniista syyssäästä. Kaivoin vähän perunoita ja ihmettelin, kuinka ne yhtäkkiä ovatkin kasvaneet suuriksi. Ruoaksi tein uudella reseptillä kesäkurpitsajauhelihapihvejä, mutta siitä kerron tarkemmin myöhemmin.
Ruoan jälkeen ajelimme sedän kanssa Punkaharjulla tervehtimässä vuodeosastolla lepäilevää appiukkoa. Mennen tullen neuloin. Siitäkin raportoin tarkemmin myöhemmin. Mutta kyllä vaan neulominen onkin mukavaa! Ihanaa tämä syksy ja sen uudet herkullisen väriset langat!
Kotiin palattua päätin olla ihan pihalla ja samalla istuttaa viikolla ostamani callunat. Osa kesäkukista alkoi olla jo sen verran ränsistyneitä, etteivät enää ilahduttaneet. Kahdesta purkista kiskoin pois kerrotut marketat ja niiden tilalle asettelin callunoita. Kosmoskukan vierellä pikkuruinen calluna näytti miniatyyrikasvilta...
Murattien juurella oli myös tilaa uudelle kukoistukselle. Tämä asetelma tuntui kuitenkin kaipaavan vielä pistettä iin päälle. Kaivelin jemmoista ikivanhan tikun nenässä vaappuvan vaakun ja tökkäsin sen purkkiin piristykseksi.
Sitten oli jäljellä vielä kolme callunaa, mutta ei niille paikkaa. Aikani asiaa hämmästelteltyäni menin koluamaan meidän ränsistyneeseen leikkimökkiin, joka toimittaa puutarhavajan virkaa. Siellä on purkki poikineen. Kiinnostavimmalta tuntui vanha puulaatikko, jonka alkuperäisestä tarkoituksesta ei ole mitään hajua. Laatikko oli liian suuri, mutta mielikuvitus alkoi kehittää kukille rekvisiittaa. Leikkimökkivarastosta löytyi vanha koivunrisukranssi ja rautalankaa. Siitä tuli mieleeni hieno idea Sirpan väkerryksiä -blogista .
Pujottelin rautalankaan ruusunmarjoja suoraan puskasta. Tyylirikko sinänsä, etteivät oranssinpunaiset marjat natsaa kympillä marjapuuronpunaisiin callunoihin, mutta päätin olla välittämättä. Koivunrisukranssin keskelle kynttilä olisi nappijuttu. Kunhan saan askarreltua säilykepurkeista kynttilälyhtyjä, laitan yhden sellaisen tähän asetelmaan.
Samalla kun askartelin kyykkysillään nurmikolla, minulla oli kamera ja muut tykötarpeet selkäni takana rappusilla. Hirmusti säikähdin, kun käännyin kannoillani ottamaan jotain rapulta ja samalla hetkellä siitä ampaisi karkuun Kurre Oravainen.
Kurrella oli mielessä kujeet. Se kävi kääntymässä moneen kertaan lähettyvillä ja piti naksuttavaa ääntä. Kun otin kameran käsiini, se oikein riehaantui. Kurre kipaisi vaahteraan ja naksutteli sieltä kutsuvasti. Kun tulin kameroineni vaahteran juurelle, kurre kurkki milloin puolelta ja milloin toiselta puolelta puuta. Välillä se tuijotti minua suoraan silmiin ja sen jälkeen teki temppujaan. Ensin olin ollut harmissani, ettei kamerassa ollut kiinni pitempi putki, mutta Kurre oli niin rohkealla päällä, että se kävi välillä poseeraamassa kädenojennuksen päässä ja sain perusputkellakin siitä kuvia. Jos kiinni kamerassa olisi ollut tehokkaampi tykki, olisin voinut kuvata oravan korvakäytävätkin.
Näitä kuvia ei ole mitenkään muokattu eikä rajattu, vaan kaikki on ihan luomua ja todellisuutta.
 |
| Missä Kurre luuraa? |
Aika monessa kuvassa oli vain viuhahdus tai vilahdus hännänpäästä tai vain puolikas kaveri. Jos olisin ollut fiksu, olisin säätänyt kameran urheilukuvausasentoon, mutta äly tuli iltajunassa. Aikansa poseerattuaan vaahteran oksilla, Kurre säntäsi tuhatta ja sataa pihan poikki näkymättömiin. Luulin, että leikki loppui.
Vein kameran rappusille ja lähdin tutkimaan, joko luumut alkaisivat olla kypsiä. Siinä samassa kuului pääni päältä ilkkuva säksätys ja siellähän se piileskelevä kaverini lällätteli kuusen oksalla. Hassu oravainen. <3
Keräsin hapanomenapuun alta pudokkaita ja palasin sisälle laittamaan perheelle makeaa iltapalaa eli kauraomenapaistosta.
4 omenaa
2 dl kaurahiutaleita
1 dl juoksevaa margariinia
1 dl fariinisokeria
1,5 tl kanelia
Omenat pilkoin paistonkestävän astian pohjalle. Muut ainekset kuumennetaan kattilassa tasaiseksi massaksi ja levitetään omenapalojen päälle. Vuoka uuniin puoleksi tunniksi kahteensataan asteeseen.
Kämmäsin ja tungin herkun liian pieneen kippoon. Rasvaista sokerilientä kuohui uunin pohjalle ja käry oli huomattava. Onneksi se ei vaikuttanut valmiin herkun makuun vaan hyvälla halulla pistelimme paistosta vaniljajäätelön kera. Nam.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti