Sedällä oli eilen syntymäpäivä. Siitä se ajatus sitten lähti, että kakkua leipomaan piti ryhtyä heti aamusta. Hellepäivien putki oli jo ohi, joten ajatus uunin lämmittämisestä ei heti alkuunsa läkähdyttänyt.
Vaikka olen kesälomalla, olen onnistunut haalimaan päiviini niin paljon ohjelmaa, että kaikenlainen rauhallinen suunnittelu ja tuumailu on jäänyt unholaan. Lisäksi suunnitelmien muutokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, joten välillä tuntuu, että olen niin huttupäinen, että tarvitsen pian kokopäivätoimisen peräänkatsojan. Tai ainakin sihteerin. Tai ehkä en kuitenkaan ihan vielä, en ole unohtanut mitään. Sählään vain ja olen koko ajan tekevinäni jotain, mutta en tiedä saanko mitään tehdyksi. Ai niin, mutta eihän lomalla tarvitsekaan!?
Mustikkametsässä olen viihtynyt ja kantanut sieltä 40 litraa upeita, pulleita, isoja ja makoisia marjoja. Eilen vain jouduin kaivamaan tukkapehkosta kesken marjastuksen kaksi inhaa ötökkää, siis hirvikärpästä. Hyi puistatus! Tuo kasvattaa metsään menemisen kynnystä melkoisesti!
Jaa, mutta asiaan!
Armaalla puolisolla oli eilen merkkipäivä. Kaiken säntäilyn lomassa en ole oikein ehtinyt panostaa syntymäpäivän suunnitteluun. Edellisenä iltana kuitenkin sieluni sopukassa päätin, että kakkupohjan vatkaus laitetaan vireille aamulla heti kun setä on kipaissut töihin ja kuopuskin herännyt lähtemään kouluun.
Tein ihan perussokerikakkupohjan. 4 munaa, kaksi desiä sokeria, kaksi desiä vehnäjauhoja ja 2 teelusikallista leivinjauhetta. Taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan ja 175 asteeseen uuniin unohtumaan...
Ei se sinne unohtunut. Jotenkin olin ajatellut, että paistoaika on puoli tuntia, mutta kun kypsyvän kakun tuoksu tunkeutui hajunystyröihin, menin kurkistamaan uunin luukusta sisään jo kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua. Herttinen! Jo olikin korkea aika! Kakku oli selvästi kypsääkin kypsempi ja alkoi jo kutistua ollen reunoilta irti reilusti. Onneksi ei palanut!
Tässä vaiheessa iski ihmetys. Mitä kakkuun sisään ja päälle? Kaapeista ei löytynyt kuin erilaisia hilloja. Kermaakaan ei ollut tipan tippaa. Siis fillari ulos autotallista ja kiireellä kauppaan! Matkan varrellan pikainen pähkäily, mikä olisi päivänsankarille mieluisinta.
Mansikat olisivat olleet varmaan ykkösvalinta. Mutta sitten olisi pitänyt suunnata torille. Kaupoista tämä mainio keskikesän herkku on jo tyystin myyty loppuun eikä uusia tule. Vadelmia olisi ollut, mutta niiden hinta hipoi pilviä, eikä vadelma ole sedän suosikkilistan kärkipäässä.
Päädyin karkkikoristeluun. Sirkusaakkosista pidämme molemmat ja siihen lisukkeeksi ajattelin vatkata kuohkeaa kermaa jonka lakritsikastikkeella värjäisin tummanpuhuvaksi. En tiedä, onnistuisiko moinen, sillä en ole ennen kokeillut enkä kuullut kenenkään muunkaan kokeilleen. Mutta eipä ollut lakritsikastiketta lähi-K:ssa.
Tässä vaiheessa astui luovuus kuvioihin. Irtokarkkihyllyltä oli silmään tökännyt Hopea toffeet. Niitä siis pussiin lappamaan. Ajatus oli sulattaa niitä kerman joukkoon ja siitähän sitä lakritsikastikkeen korviketta syntyisi... ehkä.
Nappasin vielä mukaan turkinpippurirouhetta. Siitä saisi kerman sekaan pikkuisen tymäkkyyttä ja ajattelin käyttää sitä koristeenakin.
Saahan sitä ajatella.
Eilen opin ainakin sen, että suutari pysyköön lestissään ja leipuri Flora Vispissään. Flora Vispi on riittoisaa ja vaahdon koostumus on kiitettävän jämäkkää. Vispautuu helposti eikä kokkaroidu. Luottotuote!
Jostain syystä kuitenkin eilen käsi poimi kaupan hyllyltä mukaan Pirkan laktoosintonta vispikermaa. Kaksi purkkia, että riittää väleihin ja päälle ja pursotuksiin.
"Hah!" sanon minä. Liekö syynä ollut kesäisen lämmin säätila vai kaukaisuudessa kumunnut ukkonen vai leipurin taitamattomuus vai yksinkertaisesti kerman ominaisuudet, mutta valmista vaahtoa oli pikkiriikkisen vähän eikä siitä saanut kunnon napakkaa kiukuttelemallakaan. Yhden purkin sisältö riitti hädin tuskin kahteen täytevälikköön omenahillokerrosta peittämään. Piti ihan säännöstellä.
Sain kakkupohjan päällystettyä ja vaahtoa leikkivää löllöä oli vielä jäljellä. Mielikuvissani leijui onnellinen ajatus muhevasta lakritsivaahdosta, joten sulatin Hopea toffeet kerman kanssa kattilassa ja kun sulanut liemi oli jäähtynyt, kippasin sen vaahtolöllön joukkoon. Kaivoin purkista lisää vaniljakreemijauhetta ja laitoin vatkaimen laulamaan. Lopuksi tökkäsin kipposen jääkaappiin, että seos kunnolla jähmettyisi.
Kun tovin kuluttua kurkistin kippoon, melkein tuuletin ja olisin heittänyt yläfemmat, jos keittiössä olisi sattunut joku kanssa-asuja olemaan. Vaahto innolla pursottimeen ja upeita pursotuksia tekemään...
Jotain merkillistä tapahtui. Käsien lämpökö se siirtyi pursotinpussin läpi sekunnissa ja lötkisti pussin sisällön? Kuitenkin tyllan läpi pusertui löysää, kaukaisesti sulanutta jäätelöä muistuttavaa lientä, joka oli todella epäilyttävän väristä. Olin vielä onneton kokeilunhalussani valinnut tähtityllan sijaan toisenlaisen pursotinterän kuvitellen sillä saavani kaunista polveilevaa nauhaa aikaiseksi. Ruman värinen ja löysä vaahto ei edes suostunut pysymään paikoillaan, vaan valui sikäli alas kakun reunaa, kun olin sitä saanut edes jonkinlaiseksi koristeeksi kakun reunaan.
Silti oli pakko yrittää pelastaa kaikki mitä pelastettavissa oli. Siis pursotukset huut hiiteen ja karkit kehiin. Onneksi niiden kanssa ei ilmennyt ongelmia!
 |
| Sedän nimi alkaa T-kirjaimella. Jos olisin yhtään miettinyt noita kirjaimia kakkuun asetellessa, niin tuohon T:n ympärille olisi saanut helposti sanan like <3 |
Kakun maku oli onneksi hyvä ja eiköhän tämäkin räpellys tule syödyksi. Täytyy vain todeta, että oli harvinaisen epäonnistunut tekele jopa minun tekemäkseni. Vaan niinhän se sanoo vanha sananlaskukin, että moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. Että jospa se pätisi toisinkin päin?
Jos jotain tästä episodista haluan jatkossa muistaa, niin sen, että turkinpippurirouhe kakkukerman seassa on NAM! Sitä ideaa pitää ehdottomasti jatkojalostaa!
Ensi vuonna, jos tämänhetkiset suunnitelmat toteutuvat, en tähän aikaan vuodesta kakkua räpelläkään. Olemme kuulema jossakin pohjoisen tuntureilla, jonne ei maailman ja arjen huolet yllä. Ja se on hyvä, sillä eilisen kokemuksen perusteella en suuria juhlia (tai edes vähän pienempiäkään) uskaltautuisi suvulle ja tuttaville järjestämään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti