Mustikoita perunapuurossa

Lueskelin päivänä muutamana viimeisintä Kodin Kuvalehteä puolihuolimattomasti. Olin sen jo kertaalleen ahminut lukien kaiken ykkösmielenkiintoisen. Lehdessä riittää luettavaa toiseksikin kerraksi, mutta kertauslukeminen ei koskaan ole yhtä keskittynyttä kuin upouuden lehden tutkiminen.

Tällä silmäilykerralla heräsin Finnamylin mainoksen kohdalla. Herkutteluun gluteenitonta? Mustikkainen jälkiruoka? Koska meillä sattuneesta syystä on noita marjoja yllin kyllin, tuotahan pitää testata! Siksikin resepti vaikutti mielenkiintoiselta, että siihen tuli perunasuurimoita. Ennenkokeilematonta!

Ostin kaupasta Helmi-perunasuurimoita. Aamulla, kun aloin puuronkeittoon, meillä ei ollutkaan maitoa! Onneksi Siwa on lähellä ja pyörällä siellä pistäytyy hetkessä.

Maitopohjaisten ruokien keittäminen on aina luku sinänsä. En ole koskaan omistanut sillä lailla kunnollista kattilaa, että maito ei kuumennusvaiheessa tarraisi pohjaan. Ja kun maito alkaa kiehua, silloin pitää olla silmät selässäkin. Tai muuten käy niin, että kun selkäsi käännät, maito on jo hellalla!

Valmiiseen kuumaan puuroon sekoitettiin 0,5 dl sokeria ja 0.5 dl mustikoita. Tuo mustikoiden niukka määrä minua kyllä kummastuttaa. Laitoin reiluna tätinä marjoja tuplamäärän, siis kokonaisen desilitran, mutta silti valmis herkku oli huomattavasti vaaleampaa kuin reseptin kuvassa. Voisikohan ohjeessa olla virhe ja mustikoita pitäisi puolen desin sijaan laittaakin puoli litraa? (Laiton asiasta sähköpostia valmistajalle. Perästä kuuluu, jos kuuluu!)

Kuuman puuron piti malttaa antaa jäähtyä kunnolla. Siksi kävin välillä töissä ja jatkoin mustikkaherkun valmistamista illalla. Jäähtynyt puuro vatkattiin vaahdoksi ja siihen lisättiin sekaan vaniljakastikevaahtoa. Samalla vaahdolla saatiin jälkiruokaan toinenkin kerros ja lopuksi koko komeus koristeltiin mustikoilla. Amppelimansikkapuskassa oli sopivasti kolme kypsää mansikkaakin, joten telläsin ne lisäkoristeiksi.

Helppo ja hyvä herkku! Perunasuurimot näyttävät kypsentämättöminä styroksilta, mutta kypsänä se on niin riisimäistä, että kuopus luuli minun huijaavan, kun kerroin, että siinä se on peruna jalossa muodossa.

Postissa oli vihdoin tullut Taito Shopin syksyn kurssiesite. Sitä tutkin samalla kun mättelin mustikkaherkkua menemään. Olisipa taas monta mukavaa kurssia tulossa: Virkkaamalla rahit ja istuintyynyt, Korupuut metallilangasta, Persoonalliset kotitontut, Lehdykkäkranssi läkkipellistä, Paperinarukranssit ja -seinätekstiilit ja Metallilankaenkelit ja puikkopiirissä voisi käydä opettelemassa viitelöintiä. Muitakin kursseja tarjottimella oli, mutta nuo on kiinnostavimmat. Mitähän sitä valitsisi? Kaikkea ei kuitenkaan ehdi eikä ennätä, jaksamisesta puhumattakaan.