Isänmaan juhla

Suomi on nyt satavuotias! Onnea!

Korttikaverini Outsa on lähetellyt ajankohtaista postia.

Itse aloittelin juhlavalmistelut maanantai-iltana kasaamalla kokoon kakkutarvikkeet. Olin nettimaailman seikkailuillani törmännyt mielenkiintoiseen ja kokeilemaan houkutelleeseen kakkuohjeeseen Näprättyä-blogissa. Itsenäisyyspäivän sinivalkoinennen kakku oli testattava!

Seljankukkamehua en lähtenyt kaupoista metsästämään, vaan päätin tyytyä sinisen kiilteen aikaansaamiseksi siniseen likööriin.

Vähän ihmettelin pohjaan tulevien ainesten määrää: 200 grammaa kaurakeksejä, 1 desilitra mantelirouhetta ja toinen desi mantelijauhetta. Eikös siinä ole ainakin puolet liikaa? En kuitenkaan rohjennut lähteä sooloilemaan, enhän näistä aineista ole ennen juustokakun pohjaa väsännyt.

Kakun tekemisessä oli monta vaihetta ja kaikenlaista näpertämistä. Mustikoita piti paseerata ja kakun sisään askarrella mustikkainen sydän.

Vaniljatäyte jähmettyi niin nopeasti, että sen survominen mustikkasydämen ja reunan väliin oli hankalaa, mutta ei mahdotonta. Niin touhusin innoissani, että kuvaaminen unohtui, hups.

Kiehautin liköörin, että sain alkoholin karvaan maun pois. Saadakseni varmasti tarpeeksi sinisen kiilteen, lisäsin liemeen sinistä elintarvikeväriä. Liivate liukeni livakasti kuumaan nesteeseen, mutta sitten en malttanut lientä jäähdyttää tarpeeksi. Liian kuuma neste liuotti alla olevasta täytteestä rasvaa ja vaaleaa väriä. Tasaisesta sametinsinisestä tulikin kuin linnurata yötaivaalla. Hopeakuulia olin koristeeksi suunnitellut muutenkin, nyt niistä tuli tähtiä ja valkoisen ruusun telläsin kakkuun kuuta leikkimään. Olisi ollut parempi ilman resuista ruusua. Tai ainakin kukan olisi pitänyt olla vanhempi ja täysin auennut.

Kakku salamalla...

...ja ilman.

Kaapin kätköistä kaivoin esille jo keväällä itselleni lahjaksi ostamani Suomi100 -mukit ja kastehelmi-tuikkulyhdyn. Pastoraali on ihanin, mutta Esteri tulee hyvänä kakkosena. Noissa mukeissa siis.

Valkoiset ruusut olisivat kaivanneet sinistä maljakkoa, mutta meiltä löytyi vain turkoosi. Tuikkulyhtyjen värit eivät ihan natsanneet.

Itsenäisyyspäivän ohjelmaksi päätin lähteä Koko kansan itsenäisyyspäiväjuhlaan ja Jipun ilmaiseen konserttiin tuomiokirkkoon. Kirkkopuistossa piti hetkeksi seisahtaa Sankarivainajien patsaan äärelle.

Kirkon eteisessä oli hieno huovutettu jouluseimiasetelma.

Tuskin ehdin penkkiin istua, kun serkun kanssa bongasimme toisemme ja hän vinkkasi minut istumaan samalle penkille äitinsä ja poitsun kanssa. Mikä mukava yllätys!

Tilaisuuden aluksi seurakunnan johtava diakoni kertoi tilaisuuden etenemisestä ja sotaveteraani piti puheen.

Sitten estradille asteli Jippu säestäjänsä kanssa. Kuvat ovat karmeita, sillä minulla ei ollut järkkäri mukana ja kännykän kameran zoomi on lelu.

Jippu on valovoimainen ja eläytyvä esiintyjä jolla on uskomaton ääni. Enkä oikein tiedä, mitä mahdoin odottaa, mutta konsertista jäi vähän hämmentynyt olo. Jippu kertoi alkujuonnossaan, ettei hän enää ikinä halua laulaa laulua, josta ei löydy toivoa. Silti konsertissa oli hyvin suomalaiskansalliseen tapaan melankolinen ja surumielinen tunnelma. Jipun ilme oli koko konsertin ajan hyvin vakava ja keskittynyt, ryppy kulmakarvojen välissä. Vaikka vakavista ja hartaista asioista olikin kyse, olisin silti kaivannut tilaisuuteen iloa ja valoa. Sitä toivoa.

Konsertti loppui juhlavasti Jipun tulkitsemaan Finlandiaan. Mahtava päätös taiteelliselle konsertille.

Konsertin jälkeen sain kahviseuraksi serkun ja poitsun ja tietyti Kotosen setäkin liittyi seuraamme.

Kahvittelun jälkeen kipaisimme kiireellä Kauppatorin tienoille. Paikallinen puhelinyhdistys BLC tarjosi kaupunkilaisille Suomi100-ilotulituksen.

Kotiin palattua istuin telkkarin ääreen ja ennätin katsoa Emmerdalen viimeiset minuutit. Siitä sitten sujuvasti sopi siirtyä Linnan juhliin katselemaan pukuloistoa.

Kahvi maistui edelleen ja ulkona säteili Suomi100-lyhty, joka löytyi Mikkelin asuntomessuilta.

Isänmaan tärkeä ja arvokas päivä sujui rauhallisissa ja tunnelmallisissa merkeissä. Ihana itsenäisyys ja rakas Suomi!

Adventtia kaikille

Tänään on ensimmäinen adventtisunnuntai ja linja-autoasemalla oli perinteisesti sanomalehti Itä-Savon ja seurakunnan yhteinen Adventin äänenavaus -tapahtuma.

Aamu alkoi kuitenkin kaikessa rauhassa kotona aamupalaa nautiskellen ja aamun lehteä lueskellen. Adventtikynttilässä liekki lepatteli ja joulukanterista löytyi lyhteen päällä istuskeleva talitintti.

Olin äänenavaustapahtumapaikalla hyvissä ajoin ja sain jo ovella hyppysiini ohjelmalehtisen ja palmunoksan. Löysin mainion paikan ohjelman seuraamiseen kakkoskerroksen kaiteen viereltä. Siinä tilaisuuden alkua odotellessani otteeni herpaantui ja palmunoksani leijaili kevyesti alakertaan. Hups!

Onneksi oksa ei pudonnut kenenkään niskaan ja alakerran penkkirivin päädyssä istui herrasmies, jolla ei omaa palmunoksaa ollutkaan. Hän nappasi hyppysiinsä pudottamani oksan, joten harmini kaikkosi. Oksa tuli kuitenkin käyttöön eikä tallautunut kulkijoiden kenkien alle.

Ohjelmassa oli Puhallinorkesteri Saimaan soittoa, puheita, haastatteluja, yhteislauluja (palmunlehteä olisin tarvinnut Hoosiannaa hoilatessani, mutta sujui laulaminen ilmankin) ja kirkkokuoron osuudet. Juontajat Tiina Ojutkangas ja Jani Lamberg pitivät huolen hyvästä, välittömästä tunnelmasta ja haastateltavat Mari Kulmala ja Niko Taskinen olivat lavalla kuin kotonaan ja jatkoivat juontajien aloittamalla hyvänmielentiellä. Aamulla laiskotti ja olin jo jättää koko tapahtuman väliin. Onneksi tuli lähdetyksi, kyllä kannatti! Iloisen mielen sain kaupanpäällisiksi.

Perinteeseen kuuluu myös Itä-Savon tarjoama Sauli Kekin keittämä joulupuuro. Heti äänenavauksen päättymisen jälkeen puuropadalle on valtava tungos.

Koska kaupungin paras kirpputori on linja-autoasemalla, pyörähdin sinne käytäviä koluamaan pahimman puuroryysiksen ajaksi. Löysin ruusuisen neuletakin ja ison, ihanan peltilaatikon. Kassalla kuulin, että kirppari on ollut saman omistajan luotsaamana nyt kaksikymmentä vuotta ja sen kunniaksi tarjolla oli kääretorttukahvit. Pitihän ne kahvit hörpätä, vaikka puuropadan kutsu jo kuuluikin. Muistin kuvaamisen vasta siinä vaiheessa, kun kääretortusta oli jäljellä enää sikkare ja vain tilkka kahvia pahvimukin pohjalla. Eli ei kuvaa siitä tarjoilusta, harmi.

Puuronnälkäisten jono oli jo selvitetty ja pääsin osille ihan pienen jonotuksen jälkeen. Tämä puuro oli kunnollista, maitoon keitettyä ja maukasta. Toinenkin kauhallinen olisi maistunut!

Päivän puuhiin kuului vielä vähän joulushoppailua, lahjavalmistusta ja muita salaisuuksia. Joulu lähenee...

Iloa ja valoa

Lauantaiaamuna oli aikainen herätys, mutta jo koko yö meni huonoilla unilla. Nousin ylös jo ennen kellon soimista, siis ennen aamuviittä. Se kuulostaa älyttömältä ajalta heräämiselle ja sitähän se onkin. Mutta jos töissä pitää olla heti seitsemän jälkeen ja työmatkaa on neljä kilometriä käveltäväksi, liikoja ei parane sängyssä vetelehtiä.

Varhaisen aamun sää oli kuin viileää samettia. Oli oikein ilo tallustella työmatkaa leppeässä talvisäässä kaunista maisemaa ihaillen.

Töissä meillä oli erilainen päivä. Lähestyvän itsenäisyyspäivän ja 100-vuotiaan isänmaan merkkipäivän kunniaksi olimme suunnitelleet tarjoavamme asiakkaille juhlallista ohjelmaa. Aluksi oli tarkoitus, että meillä olisi ollut ihan mittava ohjelma, mutta kenelläkään ei loppujen lopuksi aika riittänyt ohjelmarungon kasaamiseen. Lopulta meille jäi toteutettavaksi parhaat palat: Puhallinorkesteri Saimaan kotimaisen viihdemusiikin konsertti ja henkilökunnan pukeutuminen kansallispukuihin.

Minä sonnustauduin äitini tekemään Pyhäjärven pukuun.

Kansallispukuihin pukeutuminen olikin oiva veto. Saimme niin paljon kiitosta ja ylistäviä kommentteja pitkin päivää, että niiden voimalla jaksaa varmasti yli kaamosajan. Meitä kuvattiinkin niin paljon, että saimme vähän vihiä siitä, miltä tuntuisi olla kuuluisa ihminen, heh.

16 soittajan ja kapellimestarin yhteinen musiikkitaidonnäyte veti paikalle paljon kuulijoita. Siinä sivussa me työntekijätkin pääsimme osalliseksi upeasta konsertista. Torvisoitto on niin juhlavaa, että melkein itketti. On onni saada tehdä töitä näin mainiossa työpaikassa!

Kotona availin joulukalenterin luukun ja poltin kynttilää.

Vihdoin sain aikaiseksi kuvata myös koristepullot, joihin jo joku aika sitten hankin pullonkorkkivalot. Eivät kyllä noissa kuvissa näytä yhtään niin kivoilta kuin oikeasti. Tällaisilla pikkuvirityksillä saa näppärästi tunnelmaa ja lisävaloa kotiin.

Jo joutui joulukuu

Perjantaina, joulukuun ensimmäisenä päivänä sain ryhtyä polttamaan joulukalenterikynttilätontun lakkia lyhyemmäksi ja avata lemmikkimessuilta saadusta Suomen Kennelliiton joulukalenterista ensimmäisen luukun. 

Kynttilää piti niin kovasti kuvata ennen tulen sytyttämistä, että varsinaiset liekkikuvat jäivät ottamatta.  Ainainen kaamoshämäryys on kuvaajalle haaste, salamavalo syö elävyyden ja ilman salamaa kuvista tulee epätarkkoja ja keltaisia. Silti pitää yrittää!

Perjantaina olin töissä viiteen ja käymättä kotona välillä jatkoimme työkaverin kanssa ammattiyhdistyksen tarjoamaan pikkujouluruokailuun Häppäriin eli Happy Time -pubiin. Enpä ollutkaan siellä koskaan ennen käynyt, joten ihan hyvä käydä tutustumassa vähän kaupungin menomestoihin. Paikka oli yllättävän pieni ja aika nukkavieru, mutta ruoka oli erittäin hyvää ja sitä oli paljon.

Tilaisuuden aluksi saimme nauttia lämpimät glögit.

Ruuat sai itse kauhoa seisovasta pöydästä valtavan kokoiselle lautaselle. Biljardipöydän päälle katettu kattaus notkui toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja ja yksi jos toinen kokosi lautaselleen muhkean keon popsittavaa. Täpötäyden ruokalautasen kuvaaminen unohtui, mutta tuskin näky olisi ollutkaan harmonisen houkkutteleva. En nimittäin yhtään keskittynyt asetteluun, vaan siihen, kuinka sain lautaselle mahdutettua kaiken sen, minkä jo silmilläni olin ahnehtinut.

Jälkiruokakahvi oli hyvää, mutta leivonnaiset herättivät hilpeyttä. Jos varsinaista ruokaa oli ollut tarjottimet kukkuroillaan, jälkipalaleivokset olivat niin pieniä, että melkein olisi suurennuslasia tarvittu niiden löytämiseen. Jokaisella pikku palasella ei ollut edes kermavaahtoa eikä suklaamyslirouhetta.

Syötyämme istuimme vielä hetken viettämässä iltaa, mutta seuraavan aamun aikainen herääminen työpäivään kummiteli mielen perukoilla, joten ihan ihmisten aikoihin suunnistimme kotiin. Kotipihassa oli ihanan lumista ja jouluista.

Vaan eipä taida tätä pumpilimaista lumisuutta olla enää pitkään tarjolla, jos säätieteilijöitä on uskominen...