Viime kesänä (2018) sai kantaesityksensä ja maailmanensi-iltansa Kimmo Lavasteen kirjoittama, Joel Lehtosen kirjeiden ja muiden tekstien pohjalta syntynyt pienoisnäytelmä Joel ja Sylvia. Näytelmää esitettiin Putkinotkossa Joel Lehtosen talon pienessä kamarissa. Yleisöä jokaiseen esitykseen mahtui vain kourallinen ja näyttelijät tulivat esityksessä todella lähelle. Palaute oli ylistävää.
Ihan harmitti, etten koskaan päässyt yleisön joukkoon. Niinpä kun nyt tänä kesänä huomasin, että näytelmä palaa Putkinotkoon, päätin olla nopea. Houkuttelin serkun seurakseni ja varasin meille liput uusintaensi-iltaan, joka oli tänään puolen päivän jälkeen.
Kesäsää pisti parastaan kun autoilimme kohti Putkinotkoa pitkin pieniä kyläteitä. Mitä pidemmälle pääsimme, sen kapeammiksi kulku-urat muuttuivat. Ja ihan yhtäkkiä edessämme oli kyltti, josta tiesimme saapuneemme perille. Auto pistettiin parkkiin ja jatkettiin matkaa jalan.
Kapea tie vei halki kesäisen metsän kohti Putkinotkon eli Inhan tiluksia.
Eikä aikaakaan kun jo tupsahdimme punaisen tuvan pihamaalle.
Käväisimme sisällä lunastamassa lippumme ja ostamassa kahvit. Kahvi oli hinnoiteltu erikoisesti, sai maksaa omantunnon mukaan.
 |
| "Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis" Joel Lehtonen teoksessaan Hyvästijättö Lintukodolle |
Pahvimukikahvi maistui yllättävän hyvälle ja hoikka viipale pullaa oli juuri sopivan kokoinen kahvileipä.
Hetkeä ennen esityksen alkua siirryimme sisälle ja saimme istumapaikat eturivistä. Olimme tosiaan niin lähellä näyttelijöitä, että välillä arvelin saavani jommankumman heistä syliini, varsinkin silloin kun Lehtonen innostui esittämään Impi Potentillaa ja pyörähteli innoissaan pitsihuivi kaulassaan pitkin kamarin lattiaa.
Esityksen jälkeen kuljin huoneissa valokuvaten Lehtosen kesäkotia, jonne hän ei koskaan muuttanut pysyvästi ja jossa hän ei yksin viihtynyt. Joel Lehtonen osti Inhan tilan vuonna 1905 ja kunnostutti sen omaan ja velipuolensa suurperheen käyttöön.
 |
| Salli Koudan piirros Mataleenaa kirjoittavasta Lehtosesta vuodelta 1905. |
Näytelmässä Joel toteaa useaan otteeseen, ettei hän halua jäädä kuolemansa jälkeen "elämään", hänet pitää unohtaa ja siksi hänen rakastettunsa Sylvia Avellanin olisi pitänyt hävittää kaikki Joelilta saamansa kirjeet. Kuoleman pitäisi olla totaalinen loppu. Se oli minusta hämmentävää, sillä kyllähän kirjailija työ aina elää kauemmin kuin kirjoittaja itse. Miten voi haluta kirjailijaksi, mutta myös toivoa ihmisten unohtavan?
Ennen Putkinotkoon pääsi laivallakin ja laivalaiturin opaste on edelleen paikallaan. Se näkyy hyvin talon päädyssä olevalta terassilta. Terassilla oli myös tuo yläkuvan hieno seinämaalaus.
Mutta sitten itse näytelmään!
On aurinkoinen kesäpäivä Inhan tilalla 13.7.1912. Joel odottaa malttamattomana Sylvian saapumista ja vihdoin nainen saapuukin esiliinansa kanssa. Joel juonii Sylvian seuralaisen pois kuvioista muihin puuhiin ja niin pariskunnalla on kahdenkeskistä aikaa selvitellä välejään. Ikävä on ollut ja tapaaminen on riemuisa.
Mutta pian puheisiin tulee surumielisempiä sävyjä. Sylvia on väsynyt ja turhautunut avioliitossaan Niilo Avellanin kanssa. Miehellä on irtosuhteita, joita hän ei edes yritä peitellä. Sylvia joutuu turvautumaan lääkkeisiin jaksaakseen elämäänsä. Hän laittaa toivonsa Joeliin ja on valmis eroamaan miehestään ja kestämään skandaalin, jos Joel vain tahtoisi elää Sylvian kanssa yhdessä.
Kirjailija ei voi kuvitellakaan elävänsa yhteiseloa kenenkään kanssa vaan haluaa olla vapaa tekemään mitä haluaa ja loukkaa itseään vanhempaa Sylviaa itsekkäästi ja ilkeästi. Ihan oma sisu nousi, että kunnioittaisi Sylvia itseään ja jättisi moisen moukan.
Sylvia on valmis vaikka minkälaisiin järjestelyihin, että voisi elää lähellä rakasta Jukkaansa, Juuelia eli Joelia. Mutta mikään ei kelpaa herra kirjailijalle. Avun ja avoimen sylin hän Sylvialtaan ottaa vain silloin kun se hänelle itselleen sopii.
Näin naisena on vaikea ymmärtää, mitä Sylvia sai tuolta suhteelta. Näytelmän jälkeen tuntui, että hän oli koko ajan antavana osapuolena. No, osasihan Lehtonen olla hurmaava ja halutessaan herrasmies, mutta toisaalta hän oli maksullisissa naisissa juokseva elostelija ja kehtasi vielä seikkailuillaan retostella rakastetulleen. Tai ei Lehtonen kyllä rakkaudesta mitään ymmärtänyt, sanoi sitä vain lihanhimoksi.
Harrastajanäyttelijät Marjo Välimäki ja Antti Ahlroos istuivat rooleihinsa kuin nappi raksiin. Heidän välillään on hyvää kemiaa, joka säteilee yleisöön. Näyttää siltä, että heidän on helppo työskennellä keskenään ja he tukevat toinen toisensa roolisuorituksia. Täytyy hattua nostaa heille, sillä varsinainen leipäpuu on kummallakin toisaalla, mutta silti heiltä riittää paukkuja vielä täysipainoiseen näyttelemiseenkin. Onkohan se veressä, sellainen polte, että lavalle on päästävä?
Ihailin varsinkin Marjo Välimäen vähäeleistä, mutta silti tunteisiin käyvää eläytymistä Sylvia Avellanin rooliin. Kun Antti Ahlroos Joel Lehtosena antoi tulla tuutin täydeltä loukkauksia, Marjo-Sylvia piti tunteensa kurissa ja pysyi kauan kivikasvoisena mutta silti haavoitetun näköisenä. Hysteerinen nainen oli tästä esityksestä kaukana (onneksi), itku ja murhe peitettiin käsiin eikä miehen rakkauden perään aneltu. Kerran Sylvia jo päätti lähteä, koska pariskunta halusi suhteeltaan niin eri asioita. Hän lähtikin, mutta vain ovelle asti. Sieltä piti palata takaisin.
Tämä ei ollut sillä lailla perinteistä kesäteatteria, että olisi kohellettu ja nauratettu yleisöä. Mutta hienoa ja tunteisiin käyvää teatteria saimme nähdä. Piti ihan käydä hokemaan mielessä, että pikku pukki kakki kalliolle, ettei tarvinnut käydä nenäliinaa etsimään.
Ei ne suuret ja näyttävät puitteet vaan se, että sydämen seudulla liikahtaa. Se on sitä teatteria, josta minä tykkään. Ja sitähän Savonlinnan seudulla osataan!
Lopuksi sain näyttelijät vielä kuvaan terassille. Sylvia hatun kanssa ja ilman. Kiitos tästä elämyksestä!
Vielä viimeiseksi lopuksi pieni patistelu: eilisessä Itä-Savossa oli mainos esityksestä ja tulevat esityspäivät. Kyllä kannattaa mennä!
