Kummia ajatellen

Elettiin vielä täyttä talvea, kun postilaatikosta löytyi iloista postia. Kummisetä täyttää pyöreitä ja järjestää juhlat! Jee!

Heti seuraava ajatus olikin sitten hätäännys, että mitä ihmettä lahjaksi aikuiselle ihmiselle, jolla on jo kaikkea mitä tarvitsee. En nyt tässä käy enempää avaamaan mieleni omituisia syövereitä, joiden takia olen nykyään näissä lahja-asioissa aika hämmentynyt. Ehkä jopa hätääntynyt... Minä, jolle ennen lahjojen keksiminen ja antaminen toisille oli suurinta hupia ja tuotti paljon iloa. Niin kai se on, ettei tässäkään asiassa tointaisi liikoja ajatella, mutta minkäs ihminen päänsä sisäiselle toiminnalle voi!

Pähkäilyjen tuloksena mietin, että jos neuloisin kummisedälle villasukat. Olisiko se tarpeeksi arvokas lahja?

Koska en muutakaan heti keksinyt, päätin ainakin aloittaa sukkien tekemisen. Jospa parempi lahjaidea siinä sukkia neuloessa pälähtäisi päähän. En kuitenkaan halunnut tehdä mitään ihan perussukkia, vaan jotkut kivemmat. Mutta mistä ohje?

Muistin nähneeni kirjastossa sukkakirjan, joka keskittyi pelkästään miesten sukkiin. Sen halusin käsiini ja varaamalla sainkin. Kyseessä on Suuri suomalainen toivesukkakirja, Miesten sukat.

Aika kranttu olen, mutta ohjeissa oli vain yksi, joka minua miellytti. Saara Toikan mallissa Epävireet oli sitä jotakin. Mikä parasta, sukat on neulottu Novitan Venlasta, jota saa joka kaupasta. Tai ainakin niin olisi voinut luulla...

Ensin suunnistin lankaostoksille Prismaan, josta ei Venlaa löytynyt lainkaan. Silti köyhdyin kassalla 80 euroa.

Seuraavaksi astuin ovista sisään Tokmannille, se kun on Prisman vieressä. Sieltäkään ei löytynyt hyllystä oikeita värejä eli mustaa ja valkoista. Höh! Ei tullut lankakauppoja täälläkään, mutta kassan kautta poistuttuani lompakko oli laihtunut parilla kympillä.

Olisiko Citymarketilla parempi Venlan värikartta? Ei löytynyt mustaa, mutta luonnonvalkosta sentään. Ostin pari kerää sitä ja puhisin itsekseni, että on kai se sitten nöyrryttävä tilaamaan musta lanka suoraan Novitalta.

Niin teinkin. Mutta eipä sielläkään ollut mustaa! Piti tyytyä nokimustaan, joka on enemmänkin tummanharmaa, mutta sai nyt kelvata. Tuntui päättömältä maksaa yhtä paljon postikuluja kuin itse langasta, joten tilasin sitten muutaman kerän muitakin värejä vastaisuuden varalle ja koko tilaust tuli maksamaan muistaakseni piirun verran yli parikymppiä. Novitalla on ihastuttavan nopea toimitus ja pian pääsin aloittamaan työn.

Muokkasin mallia sen verran, etten tehnyt puoleen sääreen asti yltävää vartta, vaan vähän lyhyemmän. Kaksinkertaisella langalla ja 3,5 numeron puikoilla työ joutui sukkelasti. Tein jalkaterään mittaa ohjeen mukaan, vaikka silmämääräisesti ihmettelin, että tuleepa iso sukka 43 numeron jalkaan. Ja tulihan siitä! Mahtuu puolisolle, jolla kengän koko on kunnioitettavat 47.

Mikäs sitten neuvoksi?

Ei kun toiset sukat tekeille ja oman pään mukaan pienemmät. Muuten hyvä, mutta nokimusta lanka loppui kesken! Siispä uutta tilausta tekemään Novitalle, jossa sattui olemaan alennusmyynti käynnissä ja sisäinen sulovilenini heräsi. Tottahan piti tilaisuus käyttää hyväksi, kun kerran halvalla saa! Lisälankatilaus tuli lopulta maksamaan yli kolmenkympin. Että jos kaikki ostokseni ynnätään yhteen, tuli sukkalangoille hintaa! Mutta ei niin parane tehdä, omaa löyhäpäisyyttäni olen mammonaa syytänyt ylimääräisin hankintoihin.

Kahdet sukat olivat päättelyä vaille valmiina himppua ennen kummisedän juhlapäivää. Mutta tuli korona ja perui kaikki kokoontumiset. Niin nämä syntymäpäivätkin. Tarkoitus on pitää (ehkä) juhlat koronatilanteen rauhoituttua. Ja sukkatekeleet jäivät päättelemättä pitkäksi aikaa kunnes nyt tässä päivänä muutamana olen kunnostautunut ja viimeistellyt keskeneräisiä kevään käsitöitä. Siis vihdoin valmista!

Mutta! Noinkohan kummisedällä edes olisi käyttöä villasukille? Enkä oikein osaa arvostaa omia väkerryksiäni kovin korkealle, joten jotain arvokkaampaa lahja saisi olla. Jospa kuitenkin keksisin lopulliseksi lahjaksi jotain muuta. Vaikka ison ämpärillisen metsien sinistä kultaa eli mustikoita? Jää nähtäväksi...

Niin ja niitä Venloja on nyt Kotosilla koko kasa. Mitähän näistä tekisi?

Vajaitakin keriä löytyy...

Myös nuorin kummitätini täytti tänä kesänä pyöreitä vuosia. Ne juhlat olivat nyt heinäkuussa. Taas tuli lahjapulma!

Ensin innostuin, että nyt vihdoin saan käyttöön vuosia sitten kirpputorilta parilla kympillä löytämäni iskemättömät ontelokudekerät. Niistä matto, jee! Virkkuukoukku viuhuen ja posket intoa hehkuen tein mattoa pitsiliinan ohjeella. Melko pian kävi ilmi, että jos virkkaisin ohjeen kokonaan valmiiksi, matosta tulisi aivan valtavan kokoinen ja kudetta tarvittaisiin tolkuttomasti lisää. Onneksi liinassa oli sopivasti keskusta, joka jo itsessään oli yksi kuvio. Päätin päättää maton keskustavaiheeseen. Reunus vain pitäisi kehittää omasta päästä.

Seuraava takaisku tuli, kun ontelokude loppui siinä vaiheessa, kun reunuksesta puuttui viimeisestä kerroksesta kolme neljäsosaa. No siis ostoksille Taito Shopille! Siellä pähkäilin miniontelokuteen ja Lillin välillä. Kumpaa se entinen oli? Ei voi tietää, kun kerran kirpparilta olin sen ostanut. Päädyin miniontelokuteeseen, joka sivumennen sanoen maksoi yhtä paljon kuin aiemmat kerät yhteensä.

Mutta voi! Liian ohutta oli! Yritin jatkaa miniontelolla siitä, johon entinen loppui, mutta ero näkyi selvästi, ainakin omaan silmään.

Siispä hakemaan sitä Lilliä Taito Shopilta! Kotiin palattuani turhauduin, sillä Lilli oli sittenkin huomattavasti paksumpaa kuin alkuperäinen.

Aikani asiaa tuskailtuani päätin purkaa viimeiseltä kerrokselta sen vanhalla kuteella tehdyn alun pois ja tehdä viimeistelyn miniontelokuteella. Tämä välttää.

Mutta sitten taas kävin ajattelemaan. Mitä ihmettä kummitäti tällä matolla tekisi? Tuskin hänellä mitään matontarvetta on. Näin iso ja painava turha tekele olisi vain vastuke. Eikä lopputulos edes ollut sellainen kuin toivoin. Kun on Lilliä ohuemmasta kuteesta tehty, niin ei ole niin napakkakaan kuin kunnon maton kuuluisi olla. Ja se reunuskin siitä eri kuteesta... Juu ei, ei tästä lahjaksi ole. Parempi hankkia lahjakortti yhteen kivaan paikkaan...

Niin että nyt minulla sitten on itselläni tällaisia turhia tekeleitä täällä. Isommille sukille setä tosin keksi loppusijoituspaikan, mutta toiset sukat ja matto ovat vielä kotia vailla. Tai ehkä nuo pienemmät sukat voisi sille kummisedälle mustikkaämpärin kylkiäisenä viedä? Ja jos kummitäti sattuu blogiani lukemaan ja keksii matolle käyttötarkoituksen, niin ilomielin sen antaisin eteenpäin.

Tämänkertaisessa höpötystuokiossa ajateltiin nyt kahta kummia, joten otsikkoni oli alunperin "Kummeja ajatellen". Mutta postausta naputellessani otsikon sanaleikki alkoi tuntua paremmalta valinnalta. Oli taas niin kummia juttuja minulla...

Kakkuja kuopuksen kunniaksi

Kun aikaa sitten keskustelimme kuopuksen kanssa ammattiin valmistumisesta ja sen juhlistamisesta, ehdotin pienen piirin pientä kahvittelua jossakin kahvilassa. Yllättävä ehdotus ihmiseltä, joka tykkää kokeilla erilaisia leipomusjuttuja? Varmaan, mutta kahdet rippijuhlat ja kahdet yo-juhlat järjestäneenä hirvitti se tekemisen määrä, joka kotijuhlien järjestämisessä on. Kuopus oli suostuvainen ehdotukseen.

No, niinhän siinä sitten kävi, että kuopuksen valmistumisjuhlallisuudet (verkossa) olivat perjantaina. Kutsumattomana vieraana koko yhteiskunnassa jyllää tuo korona. Ei tullut kahvilakestejä. Tuli kotikestit. Vieraslista oli ennennäkemättömän lyhyt. Vain kummit ja mummit puolisoineen ja perheineen. Kahdet kummit eivät edes päässeet paikalle. Silti vähän jouduimme venyttämään koronaohjeistuksen turvarajoja, mutta porrastamalla vieraiden paikallaoloa ei ehkä ihan suurrikollisia oltu...

Lomaa sain yhden päivän torstaina ja perjantai oli viikkovapaapäivä. Parin viikon ajan kaikki vapaa-ajat pakerrettiin puutarhassa. Näinä parina viimeisenä päivänä kiillotin kotia ikkunoista alkaen ja leivoin ja paistoin. Perjantain riehuin koko päivän jalkeilla aamuvarhaisesta puoliyöhön. Ruoto kitisi ja vinkui, pysähtyä ei passannut.

Lauantaiaamuna heräsin viideltä vajaan neljän tunnin yöunien jälkeen. Ensin tein koiralasten kanssa leppoisan aamukävelyn ja kotiin tultua alustin pullataikinan. Nuoret olivat toivoneet pullaa, vaikka luulin, ettei sitä kukaan söisi kakkubuffetin äärellä. Nuoret olivat oikeassa ja minä väärässä. Hyvin tekivät voisilmäpullat kauppansa.

Jännitystä taikinan tekemiseen toi vehnäjauhojen vähäinen määrä. Puolikarkeita oli aivan liian vähän, mutta onneksi erikoisvehnäjauhopussissa oli pohjat jäljellä. Silti hirvitti, että riittävätkö jauhot yhdessäkään, mutta onneksi riitti! Olisin kokeillut ohrajauhoja lisukkeena, jos taikina olisi jäänyt liian löysäksi.

Taikina kohosi nätisti.

Siitä oli helppo pyöritellä pullapallerot.

Painelin kohonneisiin pulliin voita syvennyksiin ja sokeria päälle.

Uunissa pullerot saivat mukavasti väriä ja voin ja sokerin liitto levisi pitkin pullia ja osittain pellillekin.

Kun pullat oli paistettu oli aika siirtyä koristelemaan jo edellisenä päivänä täyttämiäni kakkuja. Kaikki kakut kostutin gluteenittomalla kauramaidolla.

Voileipäkakkujen koristelu oli tällainen hyvin simppeli. Lämminsavulohitäytteellä mentiin, toisessa täytteessä oli muussattuja keitettyjä kananmunia. Miksi kaksi samanlaista kakkua? Toinen on gluteenittomasta leivästä. (Joka oli muuten tosi hupaa, siitä piti leikata paljon pois reunoja, että sai kunnolliset viipaleet kakkuun.)

Täytekakkuun meni taas täytteeksi mustikka- ja mansikkamousset. Sellaisesta kun itse niin kovasti tykkään. Onneksi nykyään saa noita tuoreita marjoja (ulkolaisia) kaupasta jo näin varhaisessa vaiheessa. Niistä tulee kauniit ja makoisat koristeet.

Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut tehdä suklaisen överikakun. Kerran jo luulin pääseväni sitä tekemään yllätykseksi ystävälle... hän kun antoi ymmärtää, että olisi asiallista hänelle lahjaksi kakku tehdä. Ennen kuin kerkesin toteuttaa aatteen, kävi ilmi, ettei ystävä tykkääkään suklaakakusta. Huh, onneksi en turhaan nähnyt kakun tekemisen vaivaa... Se kakku on muuten edelleen tekemättä. Hääkakkukatastrofin jälkeen en mielelläni tee kakkuja tilauksesta tai toiveesta... koska en itsekään koskaan tiedä millainen tekele lopulta syntyy. Hääkakkujutussa maksoin sen verran kalliit oppirahat, että opin kerrasta. Itselle kun tekee, ei niin haittaa jos menee mönkään.

Näiden juhlien alla näin tilaisuuteni tulleen. Nyt jos koskaan kokeilisin överikakkua!

Paistoin suklaisen gluteenittoman kakkupohjan, joka oli himppusen liian kauan uunissa, mutta onnistui muuten ihan nappiin. Väliin tuli muussattua banaania, jossa oli pikkuisen sitruunamehua ja banaanin päälle suklaamoussea, johon upotin vielä vadelmia.

Kuorrutteeksi aina toimiva ja törkeän hyvä suklaakuorrutus. Paitsi että nyt meni jokin pieleen - kuorrute oli liian löysää ja juoksevaa. Ensin olin hyvilläni, että tämäpä on helppo levittää... Mutta helposti leviävä kuorrute valui reunoja pitkin lautaselle sitä mukaa kun sain sitä takaisin nosteltua kakun päälle. Loputa luovutin ja jätin päällysteen röpelöiseksi ja kuorrutteen osittain lautaselle. Osan kuorrutteesta jouduin pyyhkimään pois jääkaapin hyllyltä, se keljutti.

Mutta vaikka kuorrutteen kanssa meni taisteluksi, olin lopulta kakkusta lapsellisen innoissani. Koristelusta tuli mielestäni ihan älyttömän kiva kaikessa ylenpalttisuudessaan.

Suklaakakku oli kivan näköinen, mutta niin imelä, että vieläkin hampaita hirvittää. Onneksi vieraat auttoivat syömisessä.

Tässä ensimmäinen kattaus. Uskaltauduimme istumaan saman pöydän ääreen. Toinen kattaus oli sitten seisova pöytä niin että vieraat saattoivat istua turvavälien päässä toisistaan.

Onnea siis kuopukselle valmistumisesta! Iso urakka ammattikorkeakoulussa on takana ja huomenna alkaa työ uudessa työpaikassa vakituisessa pestissä. Elämä on ihanasti järjestyksessä.

Onnea myös esikoiselle, joka ei ollut juhlimassa kanssamme, mutta joka on nyt suorittanut yliopistossa kandiopinnot tavoiteaikataulussa ja syksyllä jatkuu opiskelu maisteriksi. Kesätyötkin alkavat tuossa tuokiossa, kun koronarajoituksia puretaan. Siis sielläkin kaikki kunnossa.

Äiti täällä on onnellinen.

Eräänä maaliskuisena lauantaina

Viime viikolla jouduin tekemään asian, joka harmittaa ihan vietävästi enkä tiedä, miten pitkään joudun sitä mielessäni märehtimään ennen kuin pääsen päätöksestä ja toiminnasta yli. Ai mitä?

No. Vuoden vaihtuessa kotomaan sää oli surkea. Pelkkää masentavaa mustuutta aamusta iltaan. Lisäksi meistä sedän kanssa tuntui, että arjessa on paljon asioita, joihin olisi hyvä saada etäisyyttä. Siitä se ajatus sitten lähti. Jospa aurinkolomalle...

Minä seikkailin matkatoimistojen nettisivuilla, haaveilin, unelmoin ja tein vertailuja. Löysin erittäin edullisen loistovaihtoehdon, joka toteuttaisi yhden monivuotisista haaveistani. Saisimmekohan lomaa yhtä aikaa sopivaan saumaan? Selvitimme tahoillamme ja jee! Onnistui! Siispä tuumasta toimeen ja matkavaraus sisään. Talven pimeimpänä hetkenä oli ihanaa tietää, että huhti-toukokuun vaihteessa olisimme nauttimassa auringosta, lämmöstä ja leppoisuudesta Kreetan saarella Agios Nikolaoksessa. Itseäni ilahdutti kaikkein eniten tieto, että pääsisin vihdoinkin käymään Spinalongan saarella, jonne Victoria Hislopin sydämeen käypä romaani sijoittui.

Ilo loman odotuksesta on melkein yhtä tärkeää kuin itse loma. Kuukauden verran ennätin leijua. Sitten alkoi kuulua huolestuttavia huhuja. Lakkotalven jälkeen uumoiltiin myös kunnallisen alan työehtosopimusneuvoitteluista kinkkisiä. Ja lopulta se pahin: Lakkonuhkan takia työnantaja ei saisi myöntää lomia juuri sille ajalle, kun meidän piti olla lataamassa akkuja.

Mitä sitten, kun loma on jo myönnetty? Onko työnantajalla oikeutta perua jo myönnetty loma? Tuntui, ettei oikein kukaan osannut vastata varmasti. Selvitin asiaa lukemalla vuosilomalakia ja KVTES:iä ja netin verkkokeskusteluja, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Työnantaja ehdotti palkatonta vapaata loman ajankohdalle. Se ei ole minulle vaihtoehto, puolen kuun palkan menetys olisi turhan iso lovi lompakkoon.

Lopulta ammattiyhdistyksen asiantuntijoilta tuli selkosuomella vastaus. Jos lomani ehtisi alkaa ennen lakkoa, saisin olla lomalla rauhassa. Mutta jos lakko alkaisi ennen lomaa, koko loma peruuntuisi automaattisesti. Tosin se, tuleeko lakkoa ylipäätään ja olemmeko me edes siinä mukana, on spekulaatiota. Riski olisi otettava itse.

Oma veikkaukseni on, että lakkoa ei tule. Kunnallisen alan työntekijät tuntuvat olevan pelkkä menoerä, jonka hyötyä ja potentiaalia ei tunnusteta. Ollaan palkkakuopassa eikä tikapuita tai turvaköyttä kukaan ole valmis meille ojentamaan. Eli kuoppaa kaivetaan vain syvemmäksi ja sanotaan, että se on ammatinvalintakysymys... 

Mutta vaikka en uskokaan lakkoon, en uskaltanut ottaa riskiä, ettei reissuun päästäisikään ja maksettu raha holahtaisi kankkulan kaivoon. Vaikka olin löytänyt hinnaltaan edullisen kahden viikon lomamatkan, sekin olisi kahdelta hengeltä maksanut toista tuhatta euroa. Ei sellaista rahaa halua heittää hukkaan. Jos lakko olisi perunut reissuun lähtemisen, ei menetettyjä euroja olisi mistään saanut pois. 

Eli sydän verta vuotaen peruin matkan viime torstaina siinä vaiheessa, kun maksettavaksi jäi vain matkatoimiston toimistokulut, jotka nekin ovat sivumennen sanoen ihan kohtuuttoman kokoiset. Rahan menetystä enemmän harmittaa unelman romahdus. Väsymyksen ja uupumuksen määrä tuplaantui kerralla. Tuntuu, ettei elämässä ole mitään mukavaa odotettavaa. Samaa tasaista arkea vain hamaan hautaan saakka. Mitä järkeä on olla olemassa?

Yksi motoistani on, että kaikella on tarkoituksensa ja tälläkin pettymyksellä on syynsä. Toistaiseksi en näe niitä syitä enkä osaa ajatella positiivisesti.

Ettei koko viikonloppu menisi pelkkään märehtimiseen, järjestin itselleni kiireisen lauantain. Ensin aamulla kävelin Taito Shopille loistavassa kevätsäässä. Siellä oli naistenpäivän etkot, tuote-esittelyjä (jotka ohitin laput silmillä), kakkukahvit ja Blockprinting-työpaja.

Mennessäni en ollut ihan varma, haluanko tehdä tiskirättiä tai kangaskassia... Niitä kun on kotona yllin kyllin jo ennestään. Aikani katseltuani halusin kuitenkin kokeilla ja päädyin sekoittelemaan värejä...

...ja kokeilemaan tiskirättien painamista. Rätit kun ovat kuluvaa tavaraa, niitä tarvitaan aina. Koska väriä oli paljon, painoin lopulta kaksi tiskiliinaa.

Alimmaisena ensimmäinen eli harjoitustyö. Toinen liina onnistui paremmin ja keltaiset täplät vihreiden viivojen välissä mielestäni oikein aateloivat työn. Tuli pääsiäisliina ja tykkään kovasti!

Painetut kuviot piti vielä silittää liinan alla kiinni alustaansa.

Valmista!

Sitten olikin aika katsella ihastelevin silmin ympärilleen. Kyllä oli taas silmäkarkkia kaikkialla!

Kahvipöydässä oli tarjolla herkkua myös kielelle.

Kakku hämäsi... se näytti mustikkaherkulta, mutta päällä olikin mustaherukkaa. Hämmentävää pistää lusikka suuhunsa ja maistaa muuta kuin oletti. Mutta hyvää oli, yllätyksestä huolimatta.

Askarreltuani ja kakut herkuteltuani poistuin kassan kautta ja kipittelin kotiin. Kävin siellä vain vaihtamassa vaatteet ja taas mentiin. Nyt ajelimme sedän kanssa Punkaharjulle. Kävin maksamassa Harjun Portilla ratamaksun ja vuokraamassa jääkiiturin ja voi vauhdin hurmaa! Setä viiletti retkiluistimillaan ja minä potkuttelin sydämeni kyllyydestä. Ihan hiki tuli, mutta olipa mukavaa!

Punkaharjulta kotiuduttuamme tein meille lounasta, perunamuusia ja lihapullia. Sitten jaksoikin taas mennä... Nyt kävelin elokuvateatteri Killaan katsomaan monta Oscaria voittanutta Parasite-elokuvaa. Ulkoilusää oli edelleen mainio.

Elokuvasta tiesin etukäteen aika vähän. Sen, että se kahmi Oscareita (Paras elokuva, Paras kansainvälinen elokuva, Paras ohjaaja ja Paras alkuperäiskäsikirjoitus), on eteläkorealainen ja K-16 ja saanut hämmentyneen kehuvia kommentteja sen nähneiltä ystäviltäni.

Ja juu, olihan se. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta myös erikoinen, yllättävä ja hämmentävä. Ehdin jo ihmetellä, miksi elokuvalla oli K-16 -luokitus, mutta selvisihän se. En kyllä ollenkaan ihmettele, että Oscareita ropisi.

Elokuvan jälkeen kävelin kotiin, jonne olikin ilmestynyt pari koirakaveria. Kuopus oli sairastunut rajuun vatsatautiin ja koirat tarvitsivat hoitoa. Kyllä mummukka hoitaa, mielellään. Olikin jo ollut tassuterapeutteja ihan ikävä. Loppuillan ohjelmassa oli Putous, sauna ja koiralenkki. Yhteen lauantaipäivään mahtui monenlaista. Sehän oli tarkoituskin, eli tämä suunnitelma toimi!

Eilinen on mennyt, mutta huominen ei ole vielä tullut

Vuoden vaihtuessa on aina yksi iso operaatio uuden kalenterin päivittäminen käyttökuntoon. Nyt lähti käyttöön jo kolmas Keikkakalenteri. Kalenterin takaa löytyy taitelija Heli Pukki, joka jakaa ihanaa positiivista elämänasennettaan meille allakan ostaneille. Tykkään niin, että vaikka muitakin kalentereita katselin, mikään muu ei kelvannut.  Perinteisesti ostin elämäni aikatauluttajan lokakuun lopulla Helsingin kirjamessuilta.

Viime vuonna Heli oli kirjoitellut keikkakalenterin alkusivuille omistuksen, jossa kirjanen ohjeistettiin kulkijan kumppanikis, tunnelmantekijäksi, oivaksi oppaaksi ja mainioksi muistipiiriksi tuli vuonna 2019 eteen sitten mitä vaan. Nyt mennään suoremmin asiaan eli se joskus on NYT.

Viime vuoden alussa nautiskellaan elämästä ja ollaan tässä. Ja välillä sitten taas ihan muualla.  Nyt jo tiedetään, että muutama muuttuja tulee aina mausteeksi matkaan. Ihanaa!

Kun selailen viime vuoden matkakumppania, huomaan, että on oltu tässä ja aika usein ihan muualla  sekä tehty yhtä sun toista. Laakereille ei ole jääty lepäämään paitsi ehkä joskus. Kalenteri kertoo menneestä muutamin sanoin, viime vuoden blogi sentään huomattavasti värikkäämmin.

Kalenteriini kirjasin jälleen kolmen tavoitelistan saavutuksia eli kulttuuria, kirjoja ja käsitöitä.

Kulttuuria tuli harrastettua ihan kohtuullisesti. 28 erilaista kokemusta: 7 konserttia, 1 musikaali, 7 näytelmää, joista kaksi upeita monologeja, 2 runo-iltaa, 11 elokuvaa, joista yksi oli balettitaltiointi Wienin kaupunginteatterin Pähkinänsärkijä-baletista. Listasta puuttuu näyttelyt ja museokäynnit. Pitäisiköhän jatkossa listata nekin?

Tammi- ja helmikuussa olin mörökölli, ja pysyttelin kotona. Jos olisin silloinkin  rientänyt osallistumassa kulttuuritapahtumiin, listani olisi kasvanut kunnioitettavaksi. Mutta aina ei jaksa eikä ehdi tai tohdi. Välillä saa ja voi käpertyä kotisohvalle ja kilkutella puikkoja tai uppoutua romaaniin. Ja sitä tulikin tehtyä!

Kaikki aloittamani käsityöt eivät koskaan valmistuneet, mutta 40 työtä on tehty loppuun saakka. Se on melkoinen määrä, sillä mukana on mm. valtavan kokoinen virkattu matto ja huivi, johon neuloin ohuen ohutta lankaa 800 metriä. Mukana on myös villatakki ja pitkävartiset sukat... Niiden kanssa tuhraantui aikaa.

Tein sukkia 26 paria, lapasia 4 paria (ja yhdet todella epäonnistuneet, joita ei ole esitelty missään eikä laskettu kokonaislukumäärään), 3 pipoa, 3 huivia sekä yhden pannan, yhden virkatun villatakin, yhden ison virkatun maton ontelokuteesta sekä yhden ison sisustuskorin.

Käitöitä tuli niin paljon, etteivät mahtuneet yhdelle kalenterin aukeamalle. Onneksi tilaa riitti!

Kirjoja luin myös niin paljon, että se yllätti itsenikin eli 39 opusta. Jostain kumman syystä olen mieltynyt paksuihin tiiliskiviromaaneihin, joissa on tolkuton määrä sivuja. Esimerkkinä vaikka Kamulan Tuonela, Ferranten Napoli-sarjan kirjat tai Kate Mortonin opukset. Jos olisin hotkinut ohuempia hengentuotteita, olisin ehtinyt lukea vielä enemmän, mutta olisinko löytänyt yhtä mukavia lukukokemuksia?

Kuvassa olevat pokkarit odottavat vielä lukuvuoroaan eli ovat vain rekvisiittana.

Erikoista menneen vuoden kirjalistassa on se, että luin monelta kirjailijalta useampia kirjoja. Luin Tuire Malmstedtin molemmat loistavat Isa Karos -sarjan dekkarit, ahmin Salla Simukan Lumikki-trilogian. Hotkaisin Outi Pakkaselta kaksi pehmodekkaria, Jojo Moyesin romaaneja luin myös kaksi. Kahlasin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolme ensimmäistä romaania. Kolme kirjaa oli myös Katherine Pancolin Mimmit-trilogiassa ja Kate Mortonin tuotannosta ennätin uppoutua kolmeen tarinaan. Nyt yöpöydälläni lukemista odottavat Ferranten tetralogian viimeinen osa Kadonneen lapsen tarina sekä Kate Mortonin Kaukaiset hetket.

Viime vuoden lukukokemuksista hittejä olivat molemmat Tuire Malmstedtin kirjat, Minna Rytisalon Lempi, Kate Mortonin Hylätty puutarha, Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä sekä Mikko Kamulan Tuonela.

Huteja olivat Anna Karhusen Kaverin puolesta kyselen, Agnes Martin-Lugandin Huolet pois, elämä on helppoa, Richard C. Moraisin Herkullinen elämä sekä Mortonin Paluu Rivertoniin. Morton pääsi siis molemmille listoille!

Sitten alkaakin vihdoin olla aika sulkea viime vuoden kalenteri ja lähteä kohti vuoden 2020 kujeita...

Joskus on nyt! Vaan mitä kaikkea kivaa vuosi tuokaan tullessaan? Se jää nähtäväksi... Suunnitelmia ei vielä kovin paljoa ole. Tosin jonkinlaisia viritelmiä alkaa mielessä muhia. Matkakutkakin on aktivoitunut. Olen seikkaillut erinäisillä nettisivuilla. Tuottaako se tulosta? Toivon niin...

Alku näyttää hyvin väljältä ja tyhjältä...

Vaan loppukuusta lähden omille poluille. Tai ehkä parempi ilmaus olisi omille raiteille. Mitä sitten tapahtuu ja koska palaan kotiin? Jää nähtäväksi.