Eräänä maaliskuisena lauantaina

Viime viikolla jouduin tekemään asian, joka harmittaa ihan vietävästi enkä tiedä, miten pitkään joudun sitä mielessäni märehtimään ennen kuin pääsen päätöksestä ja toiminnasta yli. Ai mitä?

No. Vuoden vaihtuessa kotomaan sää oli surkea. Pelkkää masentavaa mustuutta aamusta iltaan. Lisäksi meistä sedän kanssa tuntui, että arjessa on paljon asioita, joihin olisi hyvä saada etäisyyttä. Siitä se ajatus sitten lähti. Jospa aurinkolomalle...

Minä seikkailin matkatoimistojen nettisivuilla, haaveilin, unelmoin ja tein vertailuja. Löysin erittäin edullisen loistovaihtoehdon, joka toteuttaisi yhden monivuotisista haaveistani. Saisimmekohan lomaa yhtä aikaa sopivaan saumaan? Selvitimme tahoillamme ja jee! Onnistui! Siispä tuumasta toimeen ja matkavaraus sisään. Talven pimeimpänä hetkenä oli ihanaa tietää, että huhti-toukokuun vaihteessa olisimme nauttimassa auringosta, lämmöstä ja leppoisuudesta Kreetan saarella Agios Nikolaoksessa. Itseäni ilahdutti kaikkein eniten tieto, että pääsisin vihdoinkin käymään Spinalongan saarella, jonne Victoria Hislopin sydämeen käypä romaani sijoittui.

Ilo loman odotuksesta on melkein yhtä tärkeää kuin itse loma. Kuukauden verran ennätin leijua. Sitten alkoi kuulua huolestuttavia huhuja. Lakkotalven jälkeen uumoiltiin myös kunnallisen alan työehtosopimusneuvoitteluista kinkkisiä. Ja lopulta se pahin: Lakkonuhkan takia työnantaja ei saisi myöntää lomia juuri sille ajalle, kun meidän piti olla lataamassa akkuja.

Mitä sitten, kun loma on jo myönnetty? Onko työnantajalla oikeutta perua jo myönnetty loma? Tuntui, ettei oikein kukaan osannut vastata varmasti. Selvitin asiaa lukemalla vuosilomalakia ja KVTES:iä ja netin verkkokeskusteluja, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Työnantaja ehdotti palkatonta vapaata loman ajankohdalle. Se ei ole minulle vaihtoehto, puolen kuun palkan menetys olisi turhan iso lovi lompakkoon.

Lopulta ammattiyhdistyksen asiantuntijoilta tuli selkosuomella vastaus. Jos lomani ehtisi alkaa ennen lakkoa, saisin olla lomalla rauhassa. Mutta jos lakko alkaisi ennen lomaa, koko loma peruuntuisi automaattisesti. Tosin se, tuleeko lakkoa ylipäätään ja olemmeko me edes siinä mukana, on spekulaatiota. Riski olisi otettava itse.

Oma veikkaukseni on, että lakkoa ei tule. Kunnallisen alan työntekijät tuntuvat olevan pelkkä menoerä, jonka hyötyä ja potentiaalia ei tunnusteta. Ollaan palkkakuopassa eikä tikapuita tai turvaköyttä kukaan ole valmis meille ojentamaan. Eli kuoppaa kaivetaan vain syvemmäksi ja sanotaan, että se on ammatinvalintakysymys... 

Mutta vaikka en uskokaan lakkoon, en uskaltanut ottaa riskiä, ettei reissuun päästäisikään ja maksettu raha holahtaisi kankkulan kaivoon. Vaikka olin löytänyt hinnaltaan edullisen kahden viikon lomamatkan, sekin olisi kahdelta hengeltä maksanut toista tuhatta euroa. Ei sellaista rahaa halua heittää hukkaan. Jos lakko olisi perunut reissuun lähtemisen, ei menetettyjä euroja olisi mistään saanut pois. 

Eli sydän verta vuotaen peruin matkan viime torstaina siinä vaiheessa, kun maksettavaksi jäi vain matkatoimiston toimistokulut, jotka nekin ovat sivumennen sanoen ihan kohtuuttoman kokoiset. Rahan menetystä enemmän harmittaa unelman romahdus. Väsymyksen ja uupumuksen määrä tuplaantui kerralla. Tuntuu, ettei elämässä ole mitään mukavaa odotettavaa. Samaa tasaista arkea vain hamaan hautaan saakka. Mitä järkeä on olla olemassa?

Yksi motoistani on, että kaikella on tarkoituksensa ja tälläkin pettymyksellä on syynsä. Toistaiseksi en näe niitä syitä enkä osaa ajatella positiivisesti.

Ettei koko viikonloppu menisi pelkkään märehtimiseen, järjestin itselleni kiireisen lauantain. Ensin aamulla kävelin Taito Shopille loistavassa kevätsäässä. Siellä oli naistenpäivän etkot, tuote-esittelyjä (jotka ohitin laput silmillä), kakkukahvit ja Blockprinting-työpaja.

Mennessäni en ollut ihan varma, haluanko tehdä tiskirättiä tai kangaskassia... Niitä kun on kotona yllin kyllin jo ennestään. Aikani katseltuani halusin kuitenkin kokeilla ja päädyin sekoittelemaan värejä...

...ja kokeilemaan tiskirättien painamista. Rätit kun ovat kuluvaa tavaraa, niitä tarvitaan aina. Koska väriä oli paljon, painoin lopulta kaksi tiskiliinaa.

Alimmaisena ensimmäinen eli harjoitustyö. Toinen liina onnistui paremmin ja keltaiset täplät vihreiden viivojen välissä mielestäni oikein aateloivat työn. Tuli pääsiäisliina ja tykkään kovasti!

Painetut kuviot piti vielä silittää liinan alla kiinni alustaansa.

Valmista!

Sitten olikin aika katsella ihastelevin silmin ympärilleen. Kyllä oli taas silmäkarkkia kaikkialla!

Kahvipöydässä oli tarjolla herkkua myös kielelle.

Kakku hämäsi... se näytti mustikkaherkulta, mutta päällä olikin mustaherukkaa. Hämmentävää pistää lusikka suuhunsa ja maistaa muuta kuin oletti. Mutta hyvää oli, yllätyksestä huolimatta.

Askarreltuani ja kakut herkuteltuani poistuin kassan kautta ja kipittelin kotiin. Kävin siellä vain vaihtamassa vaatteet ja taas mentiin. Nyt ajelimme sedän kanssa Punkaharjulle. Kävin maksamassa Harjun Portilla ratamaksun ja vuokraamassa jääkiiturin ja voi vauhdin hurmaa! Setä viiletti retkiluistimillaan ja minä potkuttelin sydämeni kyllyydestä. Ihan hiki tuli, mutta olipa mukavaa!

Punkaharjulta kotiuduttuamme tein meille lounasta, perunamuusia ja lihapullia. Sitten jaksoikin taas mennä... Nyt kävelin elokuvateatteri Killaan katsomaan monta Oscaria voittanutta Parasite-elokuvaa. Ulkoilusää oli edelleen mainio.

Elokuvasta tiesin etukäteen aika vähän. Sen, että se kahmi Oscareita (Paras elokuva, Paras kansainvälinen elokuva, Paras ohjaaja ja Paras alkuperäiskäsikirjoitus), on eteläkorealainen ja K-16 ja saanut hämmentyneen kehuvia kommentteja sen nähneiltä ystäviltäni.

Ja juu, olihan se. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta myös erikoinen, yllättävä ja hämmentävä. Ehdin jo ihmetellä, miksi elokuvalla oli K-16 -luokitus, mutta selvisihän se. En kyllä ollenkaan ihmettele, että Oscareita ropisi.

Elokuvan jälkeen kävelin kotiin, jonne olikin ilmestynyt pari koirakaveria. Kuopus oli sairastunut rajuun vatsatautiin ja koirat tarvitsivat hoitoa. Kyllä mummukka hoitaa, mielellään. Olikin jo ollut tassuterapeutteja ihan ikävä. Loppuillan ohjelmassa oli Putous, sauna ja koiralenkki. Yhteen lauantaipäivään mahtui monenlaista. Sehän oli tarkoituskin, eli tämä suunnitelma toimi!

Karkauspäivän ulkoilut

Tämän talven säät eivät ole komeudellaan hemmotelleet. Tai jos on sattunut joskus vähän aurinko pilven takaa kurksitelemaan, on tietysti pitänyt kökkiä töissä neljän seinän sisällä. Niinpä oli erityisen autuasta, ihanaa ja piristävää päästä karkauspäivän reippailuille Luotojärvelle auringon kilottaessa taivaalla täydellä tehollaan. Oli myös viimeinen päivä koiralasten pinkoa pitkin hankia ilman rajoittavia taluttumia. Kun kalenterista käännettiin esiin maaliskuun sivu, alkoi kiinnipitoaika. Karvaiset kaverimme tosiaan ottivat ilon irti vapaudesta ja juosta viilettivää hännät heiluen pitkin peltoja ja metsiä tuhatta ja sataa.

Vapauden riemu kilpistyi välillä nahisteluksi, mutta onneksi kaverukset ovat sen verran tasaväkiset, ettei kumpikaan jää liiaksi alakynteen.

Meitä reippailijoita olikin ihan kunnon porukka. Minun, sedän ja koirakaksikon lisäksi kevätsäästä patikoi nauttimassa isä, äiti, kuopus, kuopuksen kulta, serkku ja serkun poitsu. Oli hauskaa olla liikkeellä pienen miehen kanssa, hän kun näki ja huomasi matkan varrelta paljon kaikenlaista ihmeellistä.

Kuvasin ihmisiäkin, mutta jaan tänne blogiin kuitenkin enemmän näitä koirakuvia...

Matkan varrella tuli vastaan kanto. Siitä tulee mieleeni hevosen kavio. Tumma keskusta näyttää myös tuimalta härältä.

Uskaltauduimme vähän kävelemään jäälläkin. Koirilla oli vauhti päällä.

Me ihmiset etenimme verkkaisemmin. Oli mukavaa kuljeskella, kun ei ollut kiire.

Jäältä löytyi yksi kangistunut... Olisikohan ollut liian uhkarohkea ja lähtenyt liikkeelle turhan aikaisin roikottelemaan. Vähän surullinen näky. Pidimme visusti huolen, etteivät koirat tätä ihmettä huomanneet.

Viimeinen etappimme kulki pitkin sänkipeltoa.

Oli hieno päivä!

Helmikuun helmiä

Kevät on kohissut eteenpäin ja valoisa aika on lisääntynyt niin että sen ihan oikeasti huomaa. Talvi ei oikein missään vaiheessa saanut otetta syksystä, joten enimmäkseen piti laahustaa eteenpäin märässä, mustassa pimeässä miettien, tuleeko enää koskaan kunnon talvea, jolloin pääsisi suksille sivakoimaan pitkin lumen pehmentämiä metsiä. Välillä sitä lunta saatiin, mutta seuraavana päivänä piti jälleen kahlata loskassa. Vaikka sää on ollut kurja, sitä on ollut turha jäädä märehtimään. On vain pitänyt löytää muita valopilkkuja elämästä.

Helmikuu on lyhyt kuukausi ja tänä vuonna sen päivät valuivat sormien välistä miltei huomaamatta. Kuopuksen koiralapset ilahduttivat meitä läsnäolollaan melkein koko kuukauden, vain viikon olivat välillä poissa. Useampana viikonloppuna kävimmekin Luotojärvellä metsäautoteillä ulkoilemassa, että koirat saivat nauttia muustakin kuin kaupugin kaduilla lenkkeilystä.

Helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna maisema näytti siltä, miltä kalenterin mukaan pitikin. 

Helmikuun toisena viikonloppuna juhlistimme äitini syntymäpäivää pienellä porukalla hotelli Varpun lounaspöydässä. Paikalla oli äidin lähimmät lähellä asuvat eli me molemmat lapset puolisoinemme, veljeni lapset, äidin kasvattisisko ja toisiksi nuorin sisko eli kummitätini lapsineen ja heidän puolisoineen sekä osa heidän lapsistaan. Meitä taisi olla kaikkiaan 16.

Varpu on entinen hotelli Herttua. Oli mielenkiintoista nähdä, miltä talossa nyt näytti... ei suuria muutoksia, mutta kodikkaan ja viihtyisän näköistä kyllä.

Ruokapöydät notkuivat herkkuja ja kattaukset oli tehty kauniisti.

Pääruokana oli lohta ja kanaa. Koska en osannut päättää kumpaa ottaisin, otin molempia. Kylläpä maistui!

Jälkuruokapöydässä oli tarjolla vispipuuroa ja leivoksia, jotka näyttivät saaneen innoituksensa Runebergin tortuista.

Ruokailun jälkeen siirryimme jatkamaan yhdessäoloa vanhempien kotiin Luotojärvelle. Minä tein sinne kahvin kaveriksi täytekakun, jonka koristeluun en ollut tyytyväinen. Meni överiksi.

Kakku on gluteeniton ja laktoositon. Välissä kolme täytekerrosta. Alimmaisena mustikkamousse, keskellä vadelmamousse ja ylimmäisenä valkosuklaamousse. Mousseohjeet löytyivät Kinuskikissa leipoo -kirjasta.

Syntymäpäiväviikolla posti oli tuonut mukavan lahjan eli äidin nuorimman siskon taideteoksen. Siinä on vesivärein ikuistettu paperille äiti nuorena tyttönä.

Minun lahjani äidille oli yllätysreissu, joka toteutuisi pikkuisen myöhemmin. Alun perin suunnittelin, että olisin saanut paikalle myös kaikki äidin siskot, mutta koska se osoittautui hankalasti toteutettavaksi, suunnitelma muuttui ihan toiseksi. Siitä myöhemmin lisää...

Juhlan jälkeen arki jatkui. Työasioista sen verran, että muutamassa alueemme lähikirjastossa otettiin käyttöön omatoimiaika, jolloin kirjastoon pääsee asioimaan silloinkin, kun henkilökuntaa ei ole paikalla. Paikallinen aviisi teki asiasta ison jutun, mutta unohti oikoluvun... Mitä erikoista on seuraavassa lehtileikkeessä?

Ystävänpäivä on joka päivä, mutta helmikuussa sillä varjolla saattaa saada postia ja herkkuja... Postilaatikosta löytyi kolme korttia, vähän enemmän (4) ystävänpäiväpostia taisin itse laittaa maailmalle. Kiitos ystävät!

Töissä tarjoilin työkamusille pusuja. Siis en ihan iholle työntäytynyt vaan ostin kaupasta ison laatikollisen Brunbergin mokkasuukkoja kahvitauon imeläpaloiksi. Lisää makeaa toi pomomme pikkudonitseina.

15.2. Lauantaina olin ensin töissä ja illalla oli vielä menoa. Tuomiokirkossa oli Linnanneitojen 30-vuotisjuhlakonsertti. Aikataulut aiheuttivat päänvaivaa. Pääsisin töistä vähän kolmen jälkeen ja jo ennen viittä pitäisi olla takaisin kaupungissa ja tuomiokirkon penkissä. Minun kulkupelini näin talviaikaan on apostolinkyyti ja se ei ole liian nopea... Busseja ei mennyt kumpaankaan suuntaan enää, koska lauantai. Ei muuten mitään, mutta koiralapset olivat kaksin meillä kotona ja kai niidenkin pitäisi välillä pissille päästä.

Onneksi on kummityttö! Hän tuli ja pelasti pulasta. Hän autoili iltapäivällä meille, käytti koirat kunnon lenkillä ja sitten tapasimme kaupungilla ja suunnistimme Caperoon pitsalle. Sinne ehti menoiltaan jo kuopuskin kaverinsa kanssa.

Lopulta suunnistimme koko porukka hyvissä ajoin kirkkoon konserttia kuulemaan. Oli nostalgista, sillä sekä kuopus että esikoinen lauloivat kuoron riveissä useita vuosia aikoinaan.

Konsertin jälkeisenä sunnuntaina oli jälleen ulkoilupäivä Luotojärven maisemissa. Suojasäässä ei palellut.

Oli oiva lumiukkokeli. Kuopus ystävänsä kanssa rakensi oikein kunnon ukon, jolla oli vänkä ilme. Harmi, etten tullut ottaneeksi lähikuvaa ukkelin naamasta.

Koska koirat pitivät huolen liikkumisestani, ehdin vähemmän nyhjöttämään sohvan nurkassa kutimen kanssa. Ihan kokonaan en voinut neulomisia jättää, sillä olen siinä suhteessa addikti. Tällä kertaa pistin puikoille Riikka-Piikan käsin värjättyä Hip hei -lankaa.

Ohjetta ei ollut, oli vain jonkinlainen mielikuva omassa päässä. Malli muuttui neulomisen edistyessä, sillä aloin huolestua, josko lanka ei riittäisikään niin pitkiin varsiin kuin suunnittelin. Siis varresta tuli vähän väljä, mutta en jaksa siitä stressata.

Koirista oli paljon iloa. Sain askelmittariin huimia lukemia liikkuessani niiden kanssa enenmmän kuin koskaa viitsisin itsekseni. Kun oikein niitä juoksutin, ne sitten kotona pötköttivät lötkoinä.

Ruoka-ajan lähestyessä ne alkoivat sinnikkään väsytystuijotuksen.

Ennen nukahtamista yritän aina lukea vähän. Kuun lopulla tartuin Tuija Lehtisen uusimpaan hömppäromaaniin Pensionaatti huojuva talo, koska siinä oli mieltä kiehtova kansikuva. Lehtisen Tuhansien aamujen talo -kirjan jälkeen olin jo kertaalleen päättänyt, etten enää tuhlaisi aikaani tämän kirjailijan tuotoksiin, mutta näköjään olen kova pyörtämään päätöksiäni.

Pensionaatti huojuva talo olikin viihdyttävämpi kokemus kuin tuo armeijamaailmaan sijoittuva Tuhansien aamujen talo. Nyt kirjan päähenkilö, suosittua sisustusblogia pitävä Marianne on tullut jätetyksi tekstarilla ja nainen vaihtaa maisemaa selvitelläkseen tunteitaan. Kesä pienellä majakkasaarella on jotain muuta kuin entinen arki. Onko se oikea paratiisi vai jotain päinvastaista?

Kirja on kelpo tarina, jos kaipaa vain kevyttä ajankulua. Lehtisellä on kyllä kyky tuottaa tekstiä ja punoa juonta, joka on romanttista tusinatavaraa, jota ei kyllä myöhemmin muista. Mutta joskus voi tarvita pienen irtioton arjesta ja muistutuksen siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

Siinäpä sitä katsausta menneeseen helmikuuhun. Vielä on takataskussa tarinaa menneestä. Niihin palaan, kunhan saan aikaiseksi.