Eilinen on mennyt, mutta huominen ei ole vielä tullut

Vuoden vaihtuessa on aina yksi iso operaatio uuden kalenterin päivittäminen käyttökuntoon. Nyt lähti käyttöön jo kolmas Keikkakalenteri. Kalenterin takaa löytyy taitelija Heli Pukki, joka jakaa ihanaa positiivista elämänasennettaan meille allakan ostaneille. Tykkään niin, että vaikka muitakin kalentereita katselin, mikään muu ei kelvannut.  Perinteisesti ostin elämäni aikatauluttajan lokakuun lopulla Helsingin kirjamessuilta.

Viime vuonna Heli oli kirjoitellut keikkakalenterin alkusivuille omistuksen, jossa kirjanen ohjeistettiin kulkijan kumppanikis, tunnelmantekijäksi, oivaksi oppaaksi ja mainioksi muistipiiriksi tuli vuonna 2019 eteen sitten mitä vaan. Nyt mennään suoremmin asiaan eli se joskus on NYT.

Viime vuoden alussa nautiskellaan elämästä ja ollaan tässä. Ja välillä sitten taas ihan muualla.  Nyt jo tiedetään, että muutama muuttuja tulee aina mausteeksi matkaan. Ihanaa!

Kun selailen viime vuoden matkakumppania, huomaan, että on oltu tässä ja aika usein ihan muualla  sekä tehty yhtä sun toista. Laakereille ei ole jääty lepäämään paitsi ehkä joskus. Kalenteri kertoo menneestä muutamin sanoin, viime vuoden blogi sentään huomattavasti värikkäämmin.

Kalenteriini kirjasin jälleen kolmen tavoitelistan saavutuksia eli kulttuuria, kirjoja ja käsitöitä.

Kulttuuria tuli harrastettua ihan kohtuullisesti. 28 erilaista kokemusta: 7 konserttia, 1 musikaali, 7 näytelmää, joista kaksi upeita monologeja, 2 runo-iltaa, 11 elokuvaa, joista yksi oli balettitaltiointi Wienin kaupunginteatterin Pähkinänsärkijä-baletista. Listasta puuttuu näyttelyt ja museokäynnit. Pitäisiköhän jatkossa listata nekin?

Tammi- ja helmikuussa olin mörökölli, ja pysyttelin kotona. Jos olisin silloinkin  rientänyt osallistumassa kulttuuritapahtumiin, listani olisi kasvanut kunnioitettavaksi. Mutta aina ei jaksa eikä ehdi tai tohdi. Välillä saa ja voi käpertyä kotisohvalle ja kilkutella puikkoja tai uppoutua romaaniin. Ja sitä tulikin tehtyä!

Kaikki aloittamani käsityöt eivät koskaan valmistuneet, mutta 40 työtä on tehty loppuun saakka. Se on melkoinen määrä, sillä mukana on mm. valtavan kokoinen virkattu matto ja huivi, johon neuloin ohuen ohutta lankaa 800 metriä. Mukana on myös villatakki ja pitkävartiset sukat... Niiden kanssa tuhraantui aikaa.

Tein sukkia 26 paria, lapasia 4 paria (ja yhdet todella epäonnistuneet, joita ei ole esitelty missään eikä laskettu kokonaislukumäärään), 3 pipoa, 3 huivia sekä yhden pannan, yhden virkatun villatakin, yhden ison virkatun maton ontelokuteesta sekä yhden ison sisustuskorin.

Käitöitä tuli niin paljon, etteivät mahtuneet yhdelle kalenterin aukeamalle. Onneksi tilaa riitti!

Kirjoja luin myös niin paljon, että se yllätti itsenikin eli 39 opusta. Jostain kumman syystä olen mieltynyt paksuihin tiiliskiviromaaneihin, joissa on tolkuton määrä sivuja. Esimerkkinä vaikka Kamulan Tuonela, Ferranten Napoli-sarjan kirjat tai Kate Mortonin opukset. Jos olisin hotkinut ohuempia hengentuotteita, olisin ehtinyt lukea vielä enemmän, mutta olisinko löytänyt yhtä mukavia lukukokemuksia?

Kuvassa olevat pokkarit odottavat vielä lukuvuoroaan eli ovat vain rekvisiittana.

Erikoista menneen vuoden kirjalistassa on se, että luin monelta kirjailijalta useampia kirjoja. Luin Tuire Malmstedtin molemmat loistavat Isa Karos -sarjan dekkarit, ahmin Salla Simukan Lumikki-trilogian. Hotkaisin Outi Pakkaselta kaksi pehmodekkaria, Jojo Moyesin romaaneja luin myös kaksi. Kahlasin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolme ensimmäistä romaania. Kolme kirjaa oli myös Katherine Pancolin Mimmit-trilogiassa ja Kate Mortonin tuotannosta ennätin uppoutua kolmeen tarinaan. Nyt yöpöydälläni lukemista odottavat Ferranten tetralogian viimeinen osa Kadonneen lapsen tarina sekä Kate Mortonin Kaukaiset hetket.

Viime vuoden lukukokemuksista hittejä olivat molemmat Tuire Malmstedtin kirjat, Minna Rytisalon Lempi, Kate Mortonin Hylätty puutarha, Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä sekä Mikko Kamulan Tuonela.

Huteja olivat Anna Karhusen Kaverin puolesta kyselen, Agnes Martin-Lugandin Huolet pois, elämä on helppoa, Richard C. Moraisin Herkullinen elämä sekä Mortonin Paluu Rivertoniin. Morton pääsi siis molemmille listoille!

Sitten alkaakin vihdoin olla aika sulkea viime vuoden kalenteri ja lähteä kohti vuoden 2020 kujeita...

Joskus on nyt! Vaan mitä kaikkea kivaa vuosi tuokaan tullessaan? Se jää nähtäväksi... Suunnitelmia ei vielä kovin paljoa ole. Tosin jonkinlaisia viritelmiä alkaa mielessä muhia. Matkakutkakin on aktivoitunut. Olen seikkaillut erinäisillä nettisivuilla. Tuottaako se tulosta? Toivon niin...

Alku näyttää hyvin väljältä ja tyhjältä...

Vaan loppukuusta lähden omille poluille. Tai ehkä parempi ilmaus olisi omille raiteille. Mitä sitten tapahtuu ja koska palaan kotiin? Jää nähtäväksi.

Vuosikymmenen viimeiset päivät

Eilen elettiin 2010-luvun viimeistä päivää. Kuva-aineistoa ei ole, mutta keitin hernekeittoa, paistoin kinkun (kyllä, paistoin. Meille jäi joulukinkin jälkeen vielä kinkkunälkä, joten setä toi kaupasta joulun jälkeen toisen possunkankun, alehintaan tosin jo.), pesin pyykkiä, söin konvehteja, tein koirien kanssa pitkän ja reippaan päivälenkin ettei illalla rakettien aikaan enää tarvitsisi kuin käydä pikapissillä ja aloitin uuden kirjan... myös lopetin sen. Melkein koko päivän kuului myös ilotulitusrakettin jytkettä. Onneksi nuo kuopuksen koirulit eivät ole metelistä moksiskaan.

Muuten on ollut joulunjälkeinen elämä velvollisuuksista vapaata aikaa. Olin onnekas ja sain tänä vuonna lomaa vuoden viimeisiksi päiviksi. Ainoat pakolliset tekemiset ovat olleet koirien lenkitykset, ruoan laittamiset ja kodin kuosissa pitäminen. Noistakin kahdesta viimeisestä on voinut mennä siitä mistä aita on matalin eli vähällä vaivalla.

Silti tuntuu, ettei aika ole riittänyt mihinkään. Kummaa.

Elokuviin kerkesin kahdesti. Ensin kuopuksen kanssa halusimme katsomaan Frozenin jatko-osan. Sepä onkin ollut niin suosittu, että elokuvateattereiden lippuluukuilla on jouduttu myymään eioota. Emme edes yrittäneet heti ensimmäisiin näytöksiin, mutta kun perjantaiaamuna tutkimme tilannetta, senkään päivän esitykseen ei ollut paikkoja jäljellä enää kuin etupenkissä. Päätimme pian ostaa ne, ettemme jäisi kokonaan ilman. 

Meille olisi ollut mieleisempi alkuperäiskielellä esitetty versio, mutta niitä oli tarjolla vain kaksi esitystä ja ne olivat meille sopimattomiin aikoihin. Joten näimme suomeksi dupatun elokuvan. Ei haitannut, tykkäsimme silti ja nauroimmekin vatsalihakset hellinä. Olof on niin mainio!

Toinen elokuvaelämys oli uusitussa Killassa esitetty Pähkinänsärkijä-baletti. Taltiointi oli tehty Wienissä ja olihan se upea. Tätä joulun klassikkotarinaa olin katsomassa omien vanhempieni ja kummitädin kanssa.

Serkku ja poitsu tulivat kyläilemään ja kuopusta näkemään perjantaina. Siinä höpötellessämme kävi ilmi, että serkulla olisi tarve Ikean Kallax-hyllystä eikä kukaan missään Facen kirppareilla ollut sellaisesta luopumassa. Minä puolileikilläni heitin siihen, että no lähdetään hakemaan sellainen Ikeasta ja pyörähdetään samalla Joroisissa Riikka-Piikassa. Heitto jäi itämään serkun mieleen ja hän soitti lauantaina, että mahdoinko olla tosissani...

Niinpä sunnuntaiaamuna istuimme serkun autossa matkalla Matkukseen Joroisten kautta. Maisema oli ihastuttavan talvinen.

Riikka-Piikan kivijalkamyymälä on Jari-Pekan liikenneasemalla Joroisissa. Myymälän edustalla on mahtava neulein ja virkkuuksin koristeltu traktori, joka muuttuu ja pullistuu aikojen saatossa, sillä kun jokin paikka menee rikki, siihen värkätään uutta käsityötä paikaksi päälle.

Joroisista matkamme jatkui kohti varsinaista määränpäätä. Ensin kiertelimme ostoskeskuksen puolella serkun ja kuopuksen tehdessä tarvitsemiaan hankintoja. Minä en tarvinnut mitään, mutta tarttuihan sieltä mukaan vähän koirien nameja ja uusi kastehelmi-tuikkulyhty. Enemmän keskityin viihdyttämään poitsua ja katselemaan käytävien joulusomistuksia.

Nälkämme tainnutimme Ikean ravintolan edullisilla lihapulla-annoksilla melkein heti perille päästyä. Vähän ennen Ikean kierrosta tankkasimme vielä kahvia ja donitseja Arnoldsilla. Valitsin jouluisen donitsin, jonka  päällys on siis tummanvihreä, vaikkei se kuvassa siltä näytäkään.

Ikeastakaan en tarvinnut mitään, joten annoin serkun ja kuopuksen keskittyä ostettavien tutkimiseen ja kuljin poitsun kanssa verkkaan pitkin tavarataivasta. Toimisto-osastolta emme meinanneet päästä eteenpäin millään. Jokainen erilainen tuoli piti koeistua ja rekvisiittana olleet tietokoneet piti testata.

Lopulta tulin kuitenkin Ikeasta ulos uuden tyynyn, kahden lelupossun ja lahjapaperirullan kanssa. Turha luulla, että sieltä pääsisi ulos ostamatta mitään...

Loppuvuoden koiralenkeillä ovat nastalenkkarit olleet tarpeen. Kevyenliikenteen väylät ovat kuin huonosti hoidettuja luistinratoja. Jos olisin parempi luistelija, luistimet olisivat kenkiä fiksumpi valinta jalkineiksi. Onneksi olen pysynyt pystyssä pyllähtämättä näilläkin jäisillä urilla.

Käsitöihin ei ole aika riittänyt näin lomallakaan. Monta projektia olisi  kyllä mielessä...

Luulin jo, että vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi jäisi Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, mutta kuten jo aluksi kerroin, hotkaisin eilen vielä yhden dekkarin, Elisabeth Norebäckin esikoiskirjan Sano että olet minun.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on Ferranten Napoli-sarjan kolmas kirja. Elenan ja Lilan tarinat jatkuvat, mutta nyt kirja kuvaa enemmän Elenan elämää. Kuten en aiemmissa sarjan kirjoissa, en nytkään jaksanut innostua niinkään yhteiskunnallisesta kuohunnasta, luokkataisteluista tms. kuin päähenkilönaisten ystävyydestä ja muista ihmissuhteista. Koska sarja tosiaan kuvaa karusti Napolin vähäosaisten elämää ja yhteiskunnan  kipeää muutosta, lukeminen sujuu verkkaan. Silti haluan tietää, kuinka kaikki lopulta päättyy, joten on vielä luettava kirjan päätösosa Kadonneen lapsen tarina.

Kuten jo mainitsin, luulin Ferranten kirjan jäävän vuoden viimeiseksi. Luulin myös kirjoittavani tämän postauksen jo eilen... Mutta pitkän (8,5 kilometriä ja 1,5 tuntia) koiralenkin jälkeen hörppäsin kahvit ja sitten halusinkin hetkeksi pitkäkseni. Päätin ottaa seurakseni huilitauolle uuden kirjan, mestarilliseksi psykologiseksi trilleriksi mainostetun romaanin Sano että olet minun.

Niinhän siinä kävi, että vaikka juoni on äärimmäisen epäuskottava, tämä jokaisen äidin painajaisuni vei niin mukanaan, että koko kirja oli ahmittava samana iltana.

Stella on tullut äidiksi ensimmäisen kerran teininä, vahingossa tietenkin. Mutta silti vauvasta tuli hänen ja lapsen isän silmäterä ja kaikki näytti menevän kuin unelmissa. Mutta sitten yksivuotiaana lapsi vain katoaa vaunuistaan. Poliisi epäilee teiniäitiä, mutta toteaa tämän syyttömäksi. Lasta ei löydy ja Alice julistetaan kuolleeksi, vaikka Stella ei usko lapsensa kuolleen. Stellan elämä lähte luisumaan vauhdilla alamäkeen lapsen menettämisen jälkeen. Onneksi Stellalla on ystävänsä Pernilla ja onneksi hän tapaa Henrikin, jonka kanssa hän perustaa perheen ja saa Milo-pojan. Omien kokemustensa kannustamana Stella opiskelee psykoterapeutuksi.

Mitä tapahtuu, kun psykoterapeutin vastaanotolle saapuu nuori nainen, joka on kuin kadonneen tyttären tädin kaksoisolento? Uskomaton vyyhti alkaa purkautua...

Kun sitten tuntien lukemisesta pöllämystyneenä palasin takaisin tähän maailmaan ja omaan kotiini, havahduin huomaamaan, että amaryllis oli avautunut. Siinäpä Kotosten ilotulitus vuodenvaihteessa.

Ihanaa, mukavaa, onnellista ja toiveiden mukaista vuotta 2020 jokaiselle blogini lukijalle!

Katsaus menneeseen ja tulevaan

Taas on aika hyvästellä matkassa mukana kulkeneet kalenterit ja ojentaa käsi uusille. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jätin hankkimatta laskutaskullisen seinäkalenterin. Laskut tulevat nykyisin enimmäkseen verkkopankkiin, joten S-ryhmän lahjakalenteri pääsi keittiön seinälle killumaan ja ajan kulkua kuvaamaan.

Seinäkalenteria tärkeämpi työkalu ja ajanhallinnan apuväline on taskuun tai käsilaukkuun sopivasti sujahtava kirjan mallinen kalenteri. Koska viime vuotinen keikkakalenterini oli niin ylivertaisen mainio kapistus, piti sitten hankkia Heli Pukin taidonnäyte ohjenuoraksi tällekin vuodelle. Siinä ne ovat sulassa sovussa vierekkäin, viime vuoden ja tämän vuoden alut. Sivut aluksi tyhjillään, mutta mieli toivoa täynnä ja toivottavasti monia uusia seikkailuja tiedossa...

"Kulkijan kumppaniksi, tunnelmantekijäksi, oivaksi oppaaksi ja mainioksi muistipiiriksi, tuli vuonna 2019 eteen sitten mitä vaan." Eli eiköhän jo lähdetä! Kuten alkusivut kutsuvat.

"Otetaan tilanteesta maut ja sävyt talteen ja nautiskellaan elämän tarjoamista kokemuksista ja maisemista ihan ajan kanssa. Ja ollaan tässä. Ja välillä sitten taas ihan muualla."

Oi, kuinka oiva ohje! Tähän tartun taas, kuten viime vuonna tartuin lankoihin.

Näissä kalentereissa on mieltä lämmittävän paljon hauskoja oivalluksia ja nyt jopa runoja... Ei siis mikään tylsä peruspäiväkirja, vaan ihan elämänmakuinen ystävä ja kanssakulkija, vaikka onkin aika paperinen.

Kun vertasin viime ja tämän vuoden ensimmäisen viikon merkintöjä, huomasin, että jotkut asiat toistuvat... Kuopuksen koiralapsi vietiin vuoden vaihduttua kotiinsa viime vuonna  ja sama puuha kahden koiran kanssa oli esissä myös nyt vuoden alkajaisiksi. Muuten kaiken joulutohinan jälkeen tuntuu, ettei niin kovin mitään äksöniä elämäänsä kaipaakaan. Töiden lisäksi riittää, kun saa nukkua kunnon yöunet ja puuhailla omiaan. Paitsi jos ystävät kysyvät rupattelemaan kahvikupin äärelle, olen tikkana valmis!

Viime vuonna tykkäsin Keikkakalenterin hyvästä asenteesta. Sinnillä ja huumorilla läpi vaikka harmaan kiven. Nyt kun joka kuukauden ensimmäisellä aukeamalla on runo, kirjasen luonne muuttuu astetta runotyttömäisemmäksi. Vähän totuttelen tähän uuteen tyyliin. Ei se huono ole, mutta pehmeämpi. Tykkäsin siitä, että kalenteri vähän tyrkki eteenpäin ja potki persuuksille. Silti oli hyvänmielen positiivinen pilke silmäkulmassa.

Ja kun vuosi on lusittu, päästään viimeiselle sivulle. Sielläkin hyvä vire väreilee, vaikka loppu häämöttää. Onneksi, kun yksi kirja ja vuosi loppuu, uusi vuosi ja kirja alkaa. Sellainen postiviivinen elämän kierre.

Vuoden vaihtuessa voi asettaa itselleen tavoitteita tai tehdä lupauksia paremmasta elämästä tai muusta kunnostautumisesta. Olisi suotavaa minullekin, mutta tunnen jo itseni. Enemmin tai myöhemmin käyn lipsumaan kuitenkin. Että vähemmillä itsesyytöksillä selviää, kun ei erehdy liikoja lupailemaan.

Vuosi sitten asetin tavoitteen olla ostamatta enää enempiä lankoja. Sen verran kattavat varastot löytyi ja löytyy jo ennestään. Tuskin lankavalmistajat ovat toimintaansa lopettamassa kohtakaan, joten uusia houkutuksia ilmestyy kauppojen hyllyille joka sesongissa. Ja niitä ale-lankoja on aina. AINA. Ettei oikeasti tarvitsisi hamstrata.

Vaan kun ihminen on heikko. Houkutuksille altis. Lankaholisti.

Silti selvisin mielestäni kohtuullisesti. Lankamäärä ei tainnut vähentyä, mutta ei paljon kasvanutkaan. Loppuvuodesta sorruin lankaostoksille pariinkin kertaan, mutta muuten pysyin hyvin ruodussa. Jos ei joululahjasateenkaarisukkiin olisi tarvinnut ostaa viittä kerää Seitsemää veljestä, langan määrä olisi jopa vähentynyt. Mutta jospa nyt alkaneena vuonna ei tarvitsisi kukkaronnyörejä raotella lankaostoksilla. Voisin väkertää valmiiksi kaiken jo olemassaolevan materiaalin. Tässäpä siis taas tavoitetta tälle vuodelle!

Vuonna 2016 elin kulttuurivuotta ja otin tavoitteeksi harrastaa kulttuuria vähintään kerran kuussa. Pääsin tavoitteeseen hyvin, paitsi kesäkuussa kämmäsin. Kuitenkin vuoden kokonaissaldo oli niin kulturelli, ettei yhden kuun lipsahdus haitannut. Siitä lähtien olen kuitenkin kirjannut ylös vuosittaiset kulttuurikäyntini, joskin kaikki museot, näyttelyt tai muut sellaiset on jäänyt kirjaamatta ylös.

Vuonna 2018 tein 16 kulttuurikäyntiä, joista elokuvia oli kuusi, teatteria seitsemän ja konsertteja vain kolme. Konserttien vähäinen määrä oli pienoinen järkytys. Jäikö musiikillinen aktiivisuuteni todella näin niukaksi? Kun tätä pähkäilin, huomasin unohtaneeni kirjata listaan ylös elokuisen Laura kehässä -konsertin, mutta olen sen nyt kuitenkin jo kokonaisuuteen lisännyt.

Vuonna 2017 otin tavoitteeksi lukea 52 kirjaa ja tehdä 52 käsityötä valmiiksi saakka. Kumpikaan tavoite ei täyttynyt, mutta tavaksi jäi kirjata ylös luetut kirjat ja tehdyt käsityöt.

Viime vuonna tein valmiiksi saakka 25 käsityötä: kymmenet sukat, kuudet kämmekkäät, neljä virkattua mattoa, kahdet lapaset, yhden pipon, yhden virkatun takin ja yhden huivin. Keskeneräisinä on yhdet kirjoneulesukat, sillä ensin neulottu on niin paljon löyhempää kuin toisena tehty, että ovat ihan eri kokoa. Nyt käyn kissanhännänvetoa itseni kanssa, että puranko sen isomman sukan ja neulon kokonaan uudelleen... Olisi kyllä hirmuinen homma!

Tänä vuonna olen jo pudottanut puikoilta yhdet sukat, jotka kylläkin on edelleen viimeistelemättä ja toisista sukista on ensimmäinen valmis. Neulominen no niin terapeuttista, ettei sitä voi lopettaa. Aina on hyvä päivä, jos vain ehtii hetkenkään istahtaa käsityön ääreen.

Viime vuonna kirjojen lukeminen käynnistyi ylettömän takkuisesti, mutta sain silti luettua 33 kirjaa. Floppeja oli ainakin Robertsonin Hyvästien aika, Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Mutta tulipahan nekin luettua. Helmiä olivat Victoria Hislopin Saari, Mikko Kamulan Iso härkä, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja ja Minna Rytisalon Rouva C. Muitakin mukavia lukukokemuksia sain, mutta nämä neljä olivat ehkä ne kutkuttavimmat. Pauliina Rauhalan Synninkantajat oli taitavasti kirjoitettu, tekstiltään runollinen, mutta aiheeltaan rajuudessaan rujo ja ruma, raaka ja riipivä.

Useita kirjoja luin Victoria Hislopilta (Saari, Elämänlanka ja Paluu), Kristiina Vuorelta (Näkijän tytär ja Neidonpaula), Clare Mackintoshilta (Minä näen sinut ja Anna minun olla), Sophie Kinsellalta (Himoshoppaajan vauva ja Yllätä minut) ja Stieg Larssonilta (Miehet, jotka vihaavat naisia ja Tyttö, joka leikki tulella).

Maailmassa on niin paljon luettavaa ja niin vähän aikaa, ettei ikinä lukeminen lopu. Varsinkin kun kirjoittajat kirjoittavat ja painokoneet painavat uutta tauotta. Niinpä yritän ahmia tänäkin vuonna mahdollisimman monta kirjaa. Hyvällä alulla ollaan jo, sillä kaksi kirjaa jo luin ja kolmas on jo puolessa välissä. Jospa tähtäisin taas siihen viitenkymmeneenkahteen... Nähtäväksi jää, kuinka tädin käy!

Muuten on kalenterissa toistaiseksi aika paljon tyhjää. Koiranhoitoa sinne on jo merkitty, yksi Helsingin keikka ja yksi konserttielämys. Mitä muuta vuoden aikana tuleekaan vastaan? Jännityksellä odotan!